Kenellekään tätä blogia lukeneelle tuskin tulee yllätyksenä, että minä tahdoin. Tahdoin saada Suomeen sukupuolineutraalin avioliittolain. Miksi, saattaisi joku kysyä, istuin tänään töllöttämässä elämäni ensimmäistä kertaa eduskunnan täyistuntoa, sormet syyhyten, kädet täristen ja mielessäni huutaen: "PAINAKAA SITÄ NAPPIA! PAINAKAA!". Miksi ihmeessä? Eihän tämä kosketa minua mitenkään.
Ja juuri siksi minä jännitin niin kovasti. Siksi, että tämä ei kosketa minua henkilökohtaisesti mitenkään. Ei mitenkään. Minun avioliittoni ja elämäni jatkuu aivan entisellään. Sen sijaan monia ystäviäni asia koskettaa ja heidän puolestaan tärisin jännityksestä. Onneksi nyt (tai vuonna 2017, kun laki tulee voimaan) he ovat lain edessä samanarvoisia avioliitossaan kuin minä olen. Se jos mikä on tärkeää.
Hieman kyllä huijasin. Kyllä tämä minuakin koskettaa. Saan nimittäin todennäköisesti tulevaisuudessa kutsun yhteen jos toiseenkin häätilaisuuteen, jossa kaksi ihmistä sanoo toisilleen tahdon. Sukupuolesta riippumatta.
Onnea teille rakkaille jo nyt!
perjantai 28. marraskuuta 2014
perjantai 21. marraskuuta 2014
Todennäköisyyksiä
Todennäköisyys on epävarmuuden kuvaamista tarkasti.
Toisinaan elämä yllättää. Ensin on häät, ihanaa elämää, unelmia, suunnitelmia ja tulevaisuutta. Sitten jysähtää ja yhtäkkiä tulevaisuus näyttääkin tyhjältä, pelottavalta ja arvaamattomalta. Unelmat tuntuvat lipuvan sormien välistä karkuun ja kaikki on pysähtynyt. Kaikki on pysähtynyt.
Todennäköisyys sille, että ihminen sairastuu syöpään alle kolmekymppisenä on pieni. Todennäköisyys, että lähipiiristäni kaksi ihmistä saa syövän alle kolmekymppisenä on naurettavan pieni. Tällä kertaa todennäköisyydet olivat puolellamme. Yksi sairastui, mutta parani jo pari vuotta sitten. Toisella ei kaikista tutkimuksista huolimatta sittenkään diagnosoitu syöpää. Asia, jonka sain tietää eilen.
Viikon ajan elämä oli vain tässä ja nyt. Ilman unelmia.
tiistai 28. lokakuuta 2014
Tuuli uinahtaa
On hetki jolloin tuuli uinahtaa
On hetki jolloin tuuli valvoo
On hetki ystävien
On hetki rakkauden
On hetki yksinäisen pienen ihmisen
On hetki jolloin tuuli valvoo
On hetki ystävien
On hetki rakkauden
On hetki yksinäisen pienen ihmisen
Häät on juhlittu, Suomesta selvitty, ystäviä nähty ja appivanhempien kanssa riidelty. Nyt on aika käpertyä viimeinkin kotiin pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi viikoksi.
Arki.
Mikä ihana syy olla vaan.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Somebody that I used to know
Häät lähestyvät ja polttarit olivat ja menivät. Sekös harmittaa, koska vietin elämäni hauskimmat perjantain ja lauantain Suomessa. Sunnuntaina tein hetken kuolemaa, kunnes maanantaina palasin kotiin, jossa juna-asemalla oli vastassa kaksi leveintä hymyä ja tiukinta halia, jotka olen koskaan saanut.
Polttarini olivat enemmän kuin odotin. Täysin minun näköiseni sisältäen juuri sitä itsensä nolaamista, jota harrastan muutenkin jatkuvasti, saunomista, uimista jäätävässä vedessä henki salpautuen, syömistä, juomista, ohjelmaa, mutta ennen kaikkea: ystäviä. Sain nähdä valtavasti rakkaita ystäviäni ja nauroin enemmän kuin koskaan. Nostalgisoin menneitä sellaisten ihanien ihmisten seurassa, joita en ollut nähnyt viiteen vuoteen, mutta jälleen kerran huomasin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on aina samalla aaltopituudella vaikka tapaamisten välissä olisi vuosia.
Sitten on niitä toisia, jotka ovat syystä entisiä.
Heille sanoin hyvästit juosten puun ympäri ruisleivät kainaloissa huutaen heidän nimiään. Entiset heilat saivat jäädä menneeseen (vaikka yhden kanssa olenkin pysynyt ihan rehellisesti ainakin kavereina).
Toivotaan, ettei tämän nykyisen herran nimeä tarvitse huudella tulevaisuudessa puun ympäri juosten. Se tässä ainakin olisi tavoitteena. Pysyä yhdessä niin kauan kun hyvältä tuntuu.
Polttarini olivat enemmän kuin odotin. Täysin minun näköiseni sisältäen juuri sitä itsensä nolaamista, jota harrastan muutenkin jatkuvasti, saunomista, uimista jäätävässä vedessä henki salpautuen, syömistä, juomista, ohjelmaa, mutta ennen kaikkea: ystäviä. Sain nähdä valtavasti rakkaita ystäviäni ja nauroin enemmän kuin koskaan. Nostalgisoin menneitä sellaisten ihanien ihmisten seurassa, joita en ollut nähnyt viiteen vuoteen, mutta jälleen kerran huomasin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on aina samalla aaltopituudella vaikka tapaamisten välissä olisi vuosia.
Sitten on niitä toisia, jotka ovat syystä entisiä.
Heille sanoin hyvästit juosten puun ympäri ruisleivät kainaloissa huutaen heidän nimiään. Entiset heilat saivat jäädä menneeseen (vaikka yhden kanssa olenkin pysynyt ihan rehellisesti ainakin kavereina).
Toivotaan, ettei tämän nykyisen herran nimeä tarvitse huudella tulevaisuudessa puun ympäri juosten. Se tässä ainakin olisi tavoitteena. Pysyä yhdessä niin kauan kun hyvältä tuntuu.
perjantai 26. syyskuuta 2014
It's going down, I'm yelling timber! TIMBER!
On ollut vähän hiljaista. Ei sillä etteikö tästä moottoriturvasta irtoaisi tarinaa, mutta täällä on hieman pohdittu. On pohdittu yleisesti tulevaisuutta, on pohdittu blogin tulevaisuutta, on pohdittu ylipäänsä kaikkea mitä ihmiselämään mahtuu. On taas pohdittu niin paljon, että en tiedä mitä siitä kirjoittaisin?
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?
Siitä lähtien kun päätin luopua ensi kevään hausta on mieli ollut kevyt (kirjoitin aluksi kevät mikä toki olisi sekin ollut varsin kuvaavaa). Samalla mieltä painaa se, että tämä on ollut vahvasti hakuun liittyvä blogi. Eniten lukijoita on kaikilla hakusanoilla, jotka liittyvät hakemiseen. "Lääkis", "fysiikka vaikea", "kalavaaka" (for real: muutkin kamppailevat sen tehtävän kanssa!), "motivaatio lääkis" jne. Nämä sanat toistuvat jatkuvasti blogin hakusanoissa. Mutta kun minä en enää kirjoita niistä aiheista. Lääkis aihe alkaa olla kaluttuna osaltani niin kauan kunnes parin vuoden kuluttua suuntaan sinne Riikaan. Siihen asti minulla ei ole aiheeseen enää mitään annettavaa, joten ajattelin muokata blogilistan hakusanoja siten, että tätä blogia ei sieltä enää "lääkis" hakusanalla löydä.
Blogi tuskin katoaa kokonaan, mutta keskityn entistä enemmän muihin arkipäivän asioihin. Edelleen pidän tätä lähinnä päiväkirjana itselleni ja läheisilleni.
Läheisenikin voivat vihdoin huokaista helpotuksesta, kun tuo suuri lääkispuu viimein kaadetaan: ei enää tarvitse kuunnella sitä jatkuvaa papatusta aiheesta.
TIMBER!
https://www.youtube.com/watch?v=hHUbLv4ThOo&index=4&list=RD0KSOMA3QBU0
maanantai 1. syyskuuta 2014
Mitä ajattelin tänään? Osa 1
Miksi Muumipeikko käyttää uimahousuja vaikka se on muuten aina alasti?
Kiitos flunssa.
Kiitos flunssa.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Kun sanat eivät riitä
Mini ymmärtää minua. Minä en ymmärrä Miniä. Eihän sillä rukalla ole kuin muutama hassu sana ja niidenkin käyttäminen on välillä hyvin luovaa. Kaikki isot eläimet sanovat joko "murrrr" tai "ihhahhaa", kaikki ruoka on "puuoa" ja kavereita kysellään hokemalla omaa nimeä. Viimeisin varmaankin sen takia, että Minin paras ystävä huutaa Minin nimeä aina innoissaan hänet nähdessään.
Toisinaan tämä kommunikaation puute ei aiheuta suurta ongelmaa. Usein arvaan lahjakkaasti, että mitähän nyt ollaan vailla tai mikä nyt harmittaa. Toisinaan voin kuitenkin aistia Minin turhautumisen ja havahdun edessä häämöttävän raivarin uhkaan. Näitä tilanteita, joissa kommunikaation ongelmat aiheuttavat silkkaa turhautumista haluaisin oppia välttämään.
Siksi keksin viittoa.
Muistan nähneeni vuosia sitten ravintolassa viittomakielisen perheen. Perheen pienin oli varmasti vasta vuoden ikäinen ja osasi kommunikoida vanhempiensa kanssa hienosti viittoen. Sellainen aivan älyttömän pieni tyyppi viittomassa oli mahtava näky.
Itse en hirveästi viittoa osaa, mutta olenkin keksinyt aivan omia apuviittomia Minille. Alussa huomasin, että Mini kopioi "Hämä-hämähäkki" biisin viittomia omalla tavallaan. Sen jälkeen opetin Minille eri eläinten viittomia ja hämmästyin miten nopeasti pieni ne oppi. Kissa, koira, kärpänen ja hyttynen (supertärkeitä!) omaavat nyt omat viittomansa höystettynä joko eläimen äänellä tai tulkinnalla sen nimestä (kärpänen= läpsy pöytään ja sana "baaba").
Eläinten nimillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nyt ajattelin laajentaa viittomia abstraktimpaan suuntaan. Tässä viime päivinä olen opettanut Minille viittomaa "lisää" ja kas kummaa: tänään pyörittäessäni Miniä lampunvarjostimen (!) päällä Mini irroitti kätensä sen reunasta ja viittoi aivan selvästi pyynnön "lisää". Seuraavaksi vuorossa on viittoma "katso", jotta Mini voi ilmaista hänellä olevan jotain tärkeää näytettävää. Tähän mennessä tämä on ilmaistu epämääräisellä ölinällä.
Nämä viittomat paitsi kiinnittävät paremmin Minin huomion kuin pelkkä sana, myös antavat hänelle välineitä kiinnittää meidän huomiomme sinne mihin hän sen haluaa. "Katso äiti" - sormi kohti lampunvarjostinta - "lisää".
Win-win!
Toisinaan tämä kommunikaation puute ei aiheuta suurta ongelmaa. Usein arvaan lahjakkaasti, että mitähän nyt ollaan vailla tai mikä nyt harmittaa. Toisinaan voin kuitenkin aistia Minin turhautumisen ja havahdun edessä häämöttävän raivarin uhkaan. Näitä tilanteita, joissa kommunikaation ongelmat aiheuttavat silkkaa turhautumista haluaisin oppia välttämään.
Siksi keksin viittoa.
Muistan nähneeni vuosia sitten ravintolassa viittomakielisen perheen. Perheen pienin oli varmasti vasta vuoden ikäinen ja osasi kommunikoida vanhempiensa kanssa hienosti viittoen. Sellainen aivan älyttömän pieni tyyppi viittomassa oli mahtava näky.
Itse en hirveästi viittoa osaa, mutta olenkin keksinyt aivan omia apuviittomia Minille. Alussa huomasin, että Mini kopioi "Hämä-hämähäkki" biisin viittomia omalla tavallaan. Sen jälkeen opetin Minille eri eläinten viittomia ja hämmästyin miten nopeasti pieni ne oppi. Kissa, koira, kärpänen ja hyttynen (supertärkeitä!) omaavat nyt omat viittomansa höystettynä joko eläimen äänellä tai tulkinnalla sen nimestä (kärpänen= läpsy pöytään ja sana "baaba").
Eläinten nimillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nyt ajattelin laajentaa viittomia abstraktimpaan suuntaan. Tässä viime päivinä olen opettanut Minille viittomaa "lisää" ja kas kummaa: tänään pyörittäessäni Miniä lampunvarjostimen (!) päällä Mini irroitti kätensä sen reunasta ja viittoi aivan selvästi pyynnön "lisää". Seuraavaksi vuorossa on viittoma "katso", jotta Mini voi ilmaista hänellä olevan jotain tärkeää näytettävää. Tähän mennessä tämä on ilmaistu epämääräisellä ölinällä.
 |
| Kuuluisa lampunvarjostin. Olin heittämässä tätä pois, kunnes siitä tulikin paras lelu ikinä. |
Win-win!
tiistai 26. elokuuta 2014
Kuole paska!
Olen kohtuullisen tarkka kiroilemisestani Minin kuullen. Kerrat, jolloin ärräpäät ovat lentäneet, on laskettavissa yhden käden sormilla. Viimeisin ennen tätä päivää sattui, kun onnistuin jättämään sormeni oven väliin. V***u, kuului silloin niin kovaa, että aivan satavarmasti naapurit oppivat tuon suomen kielen viljellyimmän sanan.
Olen käynyt kotonamme pientä taistelua. Itse asiassa tämän tekstin nimeksi oli alunperin tulossa "Taisteluni", kunnes hiffasin miten mauton ja äärettömän typerä tuo otsikko olisi. (Jos sinä et tajua niin googleta.)
Käyn taistelua koisia vastaan.
Huomasin kyseisiä otuksia lentelemässä kodissamme ensimmäisen kerran, kun saavuin tänne puolisentoista vuotta sitten. Tiesin heti mistä ällötyksistä on kyse, koska olen aikaisemminkin taistellut näitä vastaan. Ne saapuvat kotiin mm. elintarvikkeiden joukossa, syövät lähes kaikkia ruoka-aineita ja pilaavat ne munimalla munia, joista kuoriutuu toukkia, jotka muodostavat seittiä.
Kun tajusin minkä kanssa olen tekemisissä heitin heti kaikki pilaantuneet ruoat pois. Selvitin koisan elinkaaren ja totesin, että jos kaikki ruuat ovat jääkaapissa yli kuusi viikkoa, pitäisi kaikkien koisien sen aikana päästä lentovaiheeseen ja kuolla nälkään. Tsädääm! Koisat katosivat ja jauhot pysyivät jääkaapissa. Kunnes koitti kevät ja samat paskat ilmestyivät jälleen.
En varmaan vihaisi näitä öttiäisiä niin paljon, elleivät ne olisi välillisesti syyllisiä kahteen vaaratilanteeseen, joihin Mini on joutunut. Nimittäin kun ensimmäiset koisat keväällä ilmestyivät sain mielipuolisen kohtauksen ja jahtasin niitä ympäri keittiötä käsipyyhettä heiluttaen. Lopulta sain yhden ahdistettua nurkkaan ja heilautin pyyhettä. Siitä alkoi kuin hidastettu filmi, jossa tajusin huitaisseeni kristallilasejamme, jotka alkoivat pudota hyllyltä suoraan lattialle, jossa Mini seisoi. Onneksi tuolla kerralla ei käynyt kuinkaan, mutta jotenkin onnistuin toistamaan saman tempun tänään. En tosin tiennyt, että maustehylly, jonka alapuolella koisa loikoili, on irti ja siten lennättää kaikki maustepurkit suoraan lattialla, kun yritän koisaa siitä listiä. Jälleen Minin ympärillä oli läjäpäin lasinsiruja, mutta kuin ihmeen kaupalla taaskaan ei sattunut mitään sen ihmeellisempää.
Sen verran kuitenkin lipsautin, että kun aloin koisaa listiä, karjaisin kovaan ääneen "KUOLE PASKA!!!". Harmi vaan, että Mini osaa tätä nykyä aika näppärästi napata kaikki hienot sanat puheestani. Ehkäpä Minin isä saa tänään aivan uudenlaisen tervehdyksen tullessaan töistä kotiin.
Ja minä lupaan, että kiroilu saa nyt loppua ja jatkan koisien kanssa taistelua ihan vaan pitämällä ne jauhot jääkaapissa.
Olen käynyt kotonamme pientä taistelua. Itse asiassa tämän tekstin nimeksi oli alunperin tulossa "Taisteluni", kunnes hiffasin miten mauton ja äärettömän typerä tuo otsikko olisi. (Jos sinä et tajua niin googleta.)
Käyn taistelua koisia vastaan.
 |
| Arvon koisa. Painu helvettiin. (Kuva: internetin kuvahaku) |
Huomasin kyseisiä otuksia lentelemässä kodissamme ensimmäisen kerran, kun saavuin tänne puolisentoista vuotta sitten. Tiesin heti mistä ällötyksistä on kyse, koska olen aikaisemminkin taistellut näitä vastaan. Ne saapuvat kotiin mm. elintarvikkeiden joukossa, syövät lähes kaikkia ruoka-aineita ja pilaavat ne munimalla munia, joista kuoriutuu toukkia, jotka muodostavat seittiä.
Kun tajusin minkä kanssa olen tekemisissä heitin heti kaikki pilaantuneet ruoat pois. Selvitin koisan elinkaaren ja totesin, että jos kaikki ruuat ovat jääkaapissa yli kuusi viikkoa, pitäisi kaikkien koisien sen aikana päästä lentovaiheeseen ja kuolla nälkään. Tsädääm! Koisat katosivat ja jauhot pysyivät jääkaapissa. Kunnes koitti kevät ja samat paskat ilmestyivät jälleen.
En varmaan vihaisi näitä öttiäisiä niin paljon, elleivät ne olisi välillisesti syyllisiä kahteen vaaratilanteeseen, joihin Mini on joutunut. Nimittäin kun ensimmäiset koisat keväällä ilmestyivät sain mielipuolisen kohtauksen ja jahtasin niitä ympäri keittiötä käsipyyhettä heiluttaen. Lopulta sain yhden ahdistettua nurkkaan ja heilautin pyyhettä. Siitä alkoi kuin hidastettu filmi, jossa tajusin huitaisseeni kristallilasejamme, jotka alkoivat pudota hyllyltä suoraan lattialle, jossa Mini seisoi. Onneksi tuolla kerralla ei käynyt kuinkaan, mutta jotenkin onnistuin toistamaan saman tempun tänään. En tosin tiennyt, että maustehylly, jonka alapuolella koisa loikoili, on irti ja siten lennättää kaikki maustepurkit suoraan lattialla, kun yritän koisaa siitä listiä. Jälleen Minin ympärillä oli läjäpäin lasinsiruja, mutta kuin ihmeen kaupalla taaskaan ei sattunut mitään sen ihmeellisempää.
Sen verran kuitenkin lipsautin, että kun aloin koisaa listiä, karjaisin kovaan ääneen "KUOLE PASKA!!!". Harmi vaan, että Mini osaa tätä nykyä aika näppärästi napata kaikki hienot sanat puheestani. Ehkäpä Minin isä saa tänään aivan uudenlaisen tervehdyksen tullessaan töistä kotiin.
Ja minä lupaan, että kiroilu saa nyt loppua ja jatkan koisien kanssa taistelua ihan vaan pitämällä ne jauhot jääkaapissa.
torstai 14. elokuuta 2014
Muistatko miksi?
Tänä aamuna vaaka näytti 89 kiloa. Kesän aikana olen siis kerännyt n. 1,5 kiloa lisäpainoa. Toki tiedän, että sanoin painoni käyneen 87 kilossa, mutta koska uskon sen johtuneen kropan nestevaihteluista, sanoisin että todennäköisemmin oikea paino on ollut noin 87,5 kiloa.
Koska painoa ei ole kertynyt tuon enempää väitän, että olen hyvällä mallilla uusien elämäntapojen opettelussa ja niiden omaksumisessa. Ei ole ihmekään, että painoa on kertynyt, kun olen reissaillessa herkutellut esimerkiksi Suomessa irtokarkeilla, jäätelöillä, korvapuusteilla, kakuilla ja viinillä. Lisäksi kuntoilu on jäänyt kävelyä lukuunottamatta, koska emme ole olleet kotosalla ja lähellä saliani. Erinomaista on se, että painoa ei ole kertynyt tuon enempää. Ennenmuinoin olisin onnistunut kasvattamaan massaani varmasti vieläkin enemmän, sillä aivan perusruokailut tuppasivat olemaan pielessä: annoskoot valtavia, jatkuvaa napostelua, biletystä iltaisin ja superrasvaisia darramättöjä. Nämä kaikki ovat jo jääneet historiaan.
Vähän meinasi kuitenkin jäädä päälle taas tuo Suomessa aloitettu sokerikoukku, sillä täällä kotona ostin pari päivää sitten pakastimeemme vieraita varten jäätelöä. Ja söin sen. Kokonaan. Yksin. Vanhat tavat tuntuvat istuvan tiukassa. Ongelmani on myös se, että tunnen oloni varsin hyväksi ja kotoisaksi tässäkin painossa. Siksi oli hyvä, että aloin tänään miettiä mikä se syy alunperin oli tämän elämäntapamuutoksen aloittamiseksi.
Muistanko vielä miksi?
Terveys
Vuosi sitten polveni reistailivat, selkä hajoili, olo oli turpea. Nyt polvet ovat kunnossa, selkä on alkanut hajoilla jälleen salitreenin puutteessa, mutta olo ei ole enää turpea. Sormus ei purista aamuisin, eikä peilistä vastaan tuijota nesteenkertymisestä levinnyt naama kuin niinä aamuina kun olen edellisenä iltana vetänyt läjän karkkia tai pitsan. Syyllinen turpeaan olooni on tiedossa (sokeri), mutta satunnaisista herkutteluista en aio edelleenkään luopua. It is worth it.
Esimerkki
Ennen olin vastuussa vain itsestäni. Nyt olen vastuussa myös pienestä ihmisestä. Haluan opettaa Minille jo pienestä pitäen terveelliset elämäntavat, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä itse aikuisena. Se tarkoittaa meidän molempien osalta järkevää syömistä, tarpeeksi liikuntaa ja sitä, että minä en voi olla ylipainoinen. Se ei ole terveellistä. Jostain todennäköisesti varsin tieteellisestä syystä painoraja, jonka alapuolella meno on paljon terveellisempää, on vedetty pituisellani ihmisellä 77 kiloon. Sinne siis tähdätään jälleen, kunhan arki tästä tasoittuu. Kiire minulla ei ole.
Se minkä erityisesti haluaisin Minin oppivan on se, että ruoka ei saa olla lohtu. Minä olen ehdottomasti tunnesyöjä. Tosin sellainen tunnesyöjä, joka syö kun on kivaa, tylsää, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, you name it. Tästä tavasta, jota on harjoitettu lähes 30 vuotta on aivan tuhottoman vaikea päästä eroon. Vuosien aikana omaksuttuja tapoja tuskin onnistuu kerralla karistamaan, joten annetaan tällekin aikaa.
Housut
Ainoa ulkonäöllinen syy miksi haluan elämäntapamuutosta jatkaa ja sen myötä painoa pudottaa, on housut. Ai saakeli, kun niitä on vaikea löytää, kun tuota arsea joutuu hilaamaan perässään. Takamukseni ei ole mikään pieni, mutta vyötäröni sen sijaan takamuksen kokoon nähden on. Istuvien housujen löytäminen on sellainen lottovoitto, että leijun pilvissä viikkoja, jos näin tapahtuu.
Siinä ne olivat. Tuon kummoisempia syitä minulla ei ole. Kaksi isoa ja yksi pienempi syy. Löytyykö noista tarpeeksi motivaatiota? Leviääkö Laalaa syksyn aikana? Houkutteleeko suklaakakku liikaa? Onko salille raahautuminen liian vaikeaa? Kaikki tämä ja vähän muuta selviää syksyn aikana!
Stay tuned!
Koska painoa ei ole kertynyt tuon enempää väitän, että olen hyvällä mallilla uusien elämäntapojen opettelussa ja niiden omaksumisessa. Ei ole ihmekään, että painoa on kertynyt, kun olen reissaillessa herkutellut esimerkiksi Suomessa irtokarkeilla, jäätelöillä, korvapuusteilla, kakuilla ja viinillä. Lisäksi kuntoilu on jäänyt kävelyä lukuunottamatta, koska emme ole olleet kotosalla ja lähellä saliani. Erinomaista on se, että painoa ei ole kertynyt tuon enempää. Ennenmuinoin olisin onnistunut kasvattamaan massaani varmasti vieläkin enemmän, sillä aivan perusruokailut tuppasivat olemaan pielessä: annoskoot valtavia, jatkuvaa napostelua, biletystä iltaisin ja superrasvaisia darramättöjä. Nämä kaikki ovat jo jääneet historiaan.
Vähän meinasi kuitenkin jäädä päälle taas tuo Suomessa aloitettu sokerikoukku, sillä täällä kotona ostin pari päivää sitten pakastimeemme vieraita varten jäätelöä. Ja söin sen. Kokonaan. Yksin. Vanhat tavat tuntuvat istuvan tiukassa. Ongelmani on myös se, että tunnen oloni varsin hyväksi ja kotoisaksi tässäkin painossa. Siksi oli hyvä, että aloin tänään miettiä mikä se syy alunperin oli tämän elämäntapamuutoksen aloittamiseksi.
Muistanko vielä miksi?
Terveys
Vuosi sitten polveni reistailivat, selkä hajoili, olo oli turpea. Nyt polvet ovat kunnossa, selkä on alkanut hajoilla jälleen salitreenin puutteessa, mutta olo ei ole enää turpea. Sormus ei purista aamuisin, eikä peilistä vastaan tuijota nesteenkertymisestä levinnyt naama kuin niinä aamuina kun olen edellisenä iltana vetänyt läjän karkkia tai pitsan. Syyllinen turpeaan olooni on tiedossa (sokeri), mutta satunnaisista herkutteluista en aio edelleenkään luopua. It is worth it.
Esimerkki
Ennen olin vastuussa vain itsestäni. Nyt olen vastuussa myös pienestä ihmisestä. Haluan opettaa Minille jo pienestä pitäen terveelliset elämäntavat, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä itse aikuisena. Se tarkoittaa meidän molempien osalta järkevää syömistä, tarpeeksi liikuntaa ja sitä, että minä en voi olla ylipainoinen. Se ei ole terveellistä. Jostain todennäköisesti varsin tieteellisestä syystä painoraja, jonka alapuolella meno on paljon terveellisempää, on vedetty pituisellani ihmisellä 77 kiloon. Sinne siis tähdätään jälleen, kunhan arki tästä tasoittuu. Kiire minulla ei ole.
Se minkä erityisesti haluaisin Minin oppivan on se, että ruoka ei saa olla lohtu. Minä olen ehdottomasti tunnesyöjä. Tosin sellainen tunnesyöjä, joka syö kun on kivaa, tylsää, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, you name it. Tästä tavasta, jota on harjoitettu lähes 30 vuotta on aivan tuhottoman vaikea päästä eroon. Vuosien aikana omaksuttuja tapoja tuskin onnistuu kerralla karistamaan, joten annetaan tällekin aikaa.
Housut
Ainoa ulkonäöllinen syy miksi haluan elämäntapamuutosta jatkaa ja sen myötä painoa pudottaa, on housut. Ai saakeli, kun niitä on vaikea löytää, kun tuota arsea joutuu hilaamaan perässään. Takamukseni ei ole mikään pieni, mutta vyötäröni sen sijaan takamuksen kokoon nähden on. Istuvien housujen löytäminen on sellainen lottovoitto, että leijun pilvissä viikkoja, jos näin tapahtuu.
Siinä ne olivat. Tuon kummoisempia syitä minulla ei ole. Kaksi isoa ja yksi pienempi syy. Löytyykö noista tarpeeksi motivaatiota? Leviääkö Laalaa syksyn aikana? Houkutteleeko suklaakakku liikaa? Onko salille raahautuminen liian vaikeaa? Kaikki tämä ja vähän muuta selviää syksyn aikana!
Stay tuned!
tiistai 12. elokuuta 2014
Lattialla kiemurteleva itkupotkuraivari
Ohhoh. Nyt se on nähty. Ihan ensimmäinen virallinen raivari. Tässä raivarissa poljettiin jalkaa, karjuttiin, kierittiin lattialla, hakattiin nyrkeillä maata, purtiin sohvaa, sinkoiltiin puolelta toiselle ja lopulta itkettiin lohduttomasti niin, että kyyneleet melkein lensivät animaatiotyyliin sivuille. Kaikki tämä ja vähän muuta sen takia, että minä kielsin heittelemästä tavaroita ja lopulta poistin ne Minin käsistä, kun kieltoa ei toteltu. Julma maailma.
Tästä se alkaa! Tervemenoa leppoisat ajat, jolloin minun sanani oli laki eikä sitä kyseenalaistettu. Tervetuloa itsenäistyminen ja oman tahdon hallitsemisen opettelu.
Tästä se alkaa! Tervemenoa leppoisat ajat, jolloin minun sanani oli laki eikä sitä kyseenalaistettu. Tervetuloa itsenäistyminen ja oman tahdon hallitsemisen opettelu.
perjantai 8. elokuuta 2014
Lapseni. Kofeinisti?
Minä join ennen paljon kahvia. Kirjoittelinkin aiheesta aikanaan postauksen, jossa tunnustin heikkouteni ja ymmärsin tarvitsevani apua. Vannoin, että vähennän käyttöä, vaikka tiedostan hyvin, että se on kaikkien addiktien itselleen asettama ansa. Mutta minäpä tein sen! Minä todella vähensin käyttöä. Nykyinen annokseni on kaksi (isoa) kuppia kahvia päivässä. Juuri sen verran, että saan herättyä aamulla ja pidettyä vieroitusoireet poissa. Tunnustan edelleen olevani heikko ja jos en saa päivittäistä annostani, minusta tulee ärtynyt, väsynyt ja päänsärkyinen. Nykyinen tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi kuin tilanne jossa join 1,5 litraa kahvia vähintään päivässä.
Sitten päästään Miniin. Minulla on periaate, että lapsi saa maistaa kaikkea mitä minäkin syön tai juon lukuunottamatta alkoholijuomia. Jos sallin jotain itselleni, miksi en sallisi sitä Minille. Niinpä eräänä päivänä tuli vastaan se tilanne, jossa Mini osoitteli kahvikuppiani ja ilmaisi haluavansa maistaa tuota aikuisten ihmejuomaa. No, mikäpäs siinä! Ajattelin, että kahvin karvas maku toimisi ja Mini saisi iänikuiset traumat inhoten kahvia koko loppuelämänsä. Toisin kävi.
Ensimmäinen annos oli koukuttava. Mini sai maistaa kahvia puoli teelusikallista ja oli yllätyksekseni heti pyytämässä lisää. Luonnollisesti äidinvaistoni varoitti minua välittömästi, että edessäni on maailman pienin tuleva kofeinisti, jos en nyt pidä rajoista tiukasti kiinni. Rajat ovat pysyneet ja kahvia ei ole tippaa enempää sen jälkeen maisteltu. Minin keinot kahviannoksen saamiseksi ovat silti moninaiset. Kahvikuppia ei parane jättää minnekään lojumaan tai pienet kädet ovat heti nostamassa kupin huulilleen. Jos Minin kädessä on pilli, sitä todennäköisesti yritetään ujuttaa vaivihkaa kaukana olevan kupin sisään ilman, että äiti huomaa. Tänä aamuna Mini yritti jopa ylettää kahvinkeittimeen. Mitä se sillä ajatteli tehdä? Keittää itselleen sumpit vai?
Huh. Äitiinsä on tullut. Tai pikemminkin: äidiltään on huonoja tapoja oppinut. Nyt skarppina sen esimerkkiyden kanssa.
Sitten päästään Miniin. Minulla on periaate, että lapsi saa maistaa kaikkea mitä minäkin syön tai juon lukuunottamatta alkoholijuomia. Jos sallin jotain itselleni, miksi en sallisi sitä Minille. Niinpä eräänä päivänä tuli vastaan se tilanne, jossa Mini osoitteli kahvikuppiani ja ilmaisi haluavansa maistaa tuota aikuisten ihmejuomaa. No, mikäpäs siinä! Ajattelin, että kahvin karvas maku toimisi ja Mini saisi iänikuiset traumat inhoten kahvia koko loppuelämänsä. Toisin kävi.
Ensimmäinen annos oli koukuttava. Mini sai maistaa kahvia puoli teelusikallista ja oli yllätyksekseni heti pyytämässä lisää. Luonnollisesti äidinvaistoni varoitti minua välittömästi, että edessäni on maailman pienin tuleva kofeinisti, jos en nyt pidä rajoista tiukasti kiinni. Rajat ovat pysyneet ja kahvia ei ole tippaa enempää sen jälkeen maisteltu. Minin keinot kahviannoksen saamiseksi ovat silti moninaiset. Kahvikuppia ei parane jättää minnekään lojumaan tai pienet kädet ovat heti nostamassa kupin huulilleen. Jos Minin kädessä on pilli, sitä todennäköisesti yritetään ujuttaa vaivihkaa kaukana olevan kupin sisään ilman, että äiti huomaa. Tänä aamuna Mini yritti jopa ylettää kahvinkeittimeen. Mitä se sillä ajatteli tehdä? Keittää itselleen sumpit vai?
Huh. Äitiinsä on tullut. Tai pikemminkin: äidiltään on huonoja tapoja oppinut. Nyt skarppina sen esimerkkiyden kanssa.
torstai 7. elokuuta 2014
Arki. Rutiinit. Normimeno. Yea or nay?
Tässä äitiydessä on keljua se, että aina on huono omatunto. Saako lapseni tarpeeksi virikkeitä? Onko hänellä tarpeeksi ystäviä? Teemmekö tarpeeksi erilaisia juttuja? Matkustelemmeko liikaa? Lähes aina näissä pohdinnoissani on kyse siitä onko jotain tarpeeksi.
Varsinkin näin kesällä Minin ystävien perheiden lomaillessa on käynyt helposti niin, että yhtään miniatyyri-ihmistä ei ole nähty moneen viikkoon. Me olimme kesän alussa jatkuvasti menossa ja nyt ystävämme reissaavat. Sitten ehtiikin olla viikko, että näemme ja sitten me reissaamme taas. Olkoonkin, että kesä on ollut poikkeustilanne verrattuna loppuosaan vuodesta, tunnen silti huonoa omatuntoa. Missä on arki? Rutiinit? Normimeno? Tuleeko lapsestani pipipää valintojeni seurauksena? (Vitsi. Ei siitä tule.)
Samalla kun kesän hulluttelut kummittelevat mielessäni, on takaraivossani jo pieni kauhu siitä, että syksyllä edessä on arki. Rutiinit. Normimeno. On muskaria, on treenaamista, on kaveritreffejä, on leikkipäiviä, on taaperojalkapalloa, on metsäkerhoa. Kaksi viimeistä tosin vasta kun Minillä tulee tauluun kaksi ikävuotta. Menoa siis kyllä riittää aivan niin paljon kuin haluamme. Sitten sitä onkin jo pohtimassa, että onko tuossa liikaa? Saako lapsi liikaa virikkeitä? Jääkö levolle ja chillailulle aikaa? Voiko Minillä olla jossain vaiheessa liikaa tekemistä?
Että terve vaan taas Huono Omatunto. Voisit sinäkin pysyä välillä poissa.
Varsinkin näin kesällä Minin ystävien perheiden lomaillessa on käynyt helposti niin, että yhtään miniatyyri-ihmistä ei ole nähty moneen viikkoon. Me olimme kesän alussa jatkuvasti menossa ja nyt ystävämme reissaavat. Sitten ehtiikin olla viikko, että näemme ja sitten me reissaamme taas. Olkoonkin, että kesä on ollut poikkeustilanne verrattuna loppuosaan vuodesta, tunnen silti huonoa omatuntoa. Missä on arki? Rutiinit? Normimeno? Tuleeko lapsestani pipipää valintojeni seurauksena? (Vitsi. Ei siitä tule.)
Samalla kun kesän hulluttelut kummittelevat mielessäni, on takaraivossani jo pieni kauhu siitä, että syksyllä edessä on arki. Rutiinit. Normimeno. On muskaria, on treenaamista, on kaveritreffejä, on leikkipäiviä, on taaperojalkapalloa, on metsäkerhoa. Kaksi viimeistä tosin vasta kun Minillä tulee tauluun kaksi ikävuotta. Menoa siis kyllä riittää aivan niin paljon kuin haluamme. Sitten sitä onkin jo pohtimassa, että onko tuossa liikaa? Saako lapsi liikaa virikkeitä? Jääkö levolle ja chillailulle aikaa? Voiko Minillä olla jossain vaiheessa liikaa tekemistä?
Että terve vaan taas Huono Omatunto. Voisit sinäkin pysyä välillä poissa.
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Kaukaa taas palaan joelle kerran
Ystäväni kuvasi minulle aikaisempaa elämäänsä joeksi. Kuin joki hän oli virrannut kohti tiettyä päämäärää, valiten elämän haarautumiskohdissa sen paremman reitin, joka veisi hänet viimein oikeaan osoitteeseen. Oli väistämätöntä päätyä sinne minne hän halusi. Kunnes he muuttivat miehen työn perässä ulkomaille. Ystäväni kertoi, että yhtäkkiä juuri sillä hetkellä hän tajusi joen sijaan olevansa järvellä. Valtavalla järvellä, jonka rantaa ei näkynyt. Kaikki suunnitelmat muuttuivat, päämäärät muuttuivat eikä hän ymmärtänyt miten siinä niin pääsi käymään. Joki vaan pikkuhiljaa katosi näkyvistä.
Minun jokeni on nyt haarautumiskohdassa. Näen kolme eri reittiä. Yksi johtaa pienelle järvelle. Järven toisessa päässä näkyy toinen joki, mutta sinne pääseminen vie aikaa vuosia. Toinen haara on kivikkoinen ja sen loppu ei ole näkyvissä. Mistä tiedän miten pitkä tie sitä on kulkea? Kolmas haara johtaa pienelle umpinaiselle lammelle. Sieltä ei ole poispääsyä muuta kuin vastavirtaan takaisin haarautumiskohtaan. Neljättä vaihtoehtoa, valtavaa järveä, ei onnekseni ole näkyvissä.
Ollakko siis hetki järvellä, hakata päätään seinään hankalan etenemisen muodossa vai valita jotain aivan muuta kuin mitä haluan, jotain mistä poispääsy on vaikeaa?
Valitsen pienen järven. Hetken tässä voi seilata hieman tuuliajolla. Kunhan taas palaan joelle kerran.
Minun jokeni on nyt haarautumiskohdassa. Näen kolme eri reittiä. Yksi johtaa pienelle järvelle. Järven toisessa päässä näkyy toinen joki, mutta sinne pääseminen vie aikaa vuosia. Toinen haara on kivikkoinen ja sen loppu ei ole näkyvissä. Mistä tiedän miten pitkä tie sitä on kulkea? Kolmas haara johtaa pienelle umpinaiselle lammelle. Sieltä ei ole poispääsyä muuta kuin vastavirtaan takaisin haarautumiskohtaan. Neljättä vaihtoehtoa, valtavaa järveä, ei onnekseni ole näkyvissä.
Ollakko siis hetki järvellä, hakata päätään seinään hankalan etenemisen muodossa vai valita jotain aivan muuta kuin mitä haluan, jotain mistä poispääsy on vaikeaa?
Valitsen pienen järven. Hetken tässä voi seilata hieman tuuliajolla. Kunhan taas palaan joelle kerran.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Matkustan ympäri maailmaa...
...laukussa leipää ja piimää (nam) vaan.
Pikaiset terveiset Suomen pääkaupungista! Huomenna lähtee kone kotia kohti ja lomailu saa lop... jatkua. Olen kokeen jälkeen ottanut koko kesän rennosti. Niin tajuttoman rennosti, että en pääse yli siitä hämmennyksestä, joka minuun iski kun tajusin, että kohta on jo elokuu. ELOKUU! On varmaan parasta kerätä vähän kesän tapahtumia pienoisena yhteenvetona tähän alle.
Viime jaksossa tapahtunnutta:
Meillä oli pitkään eräs sukulaiseni kyläilemässä. Hänen kanssaan kiertelimme kotimme lähiseutuja ja kärsimme kaksi viikkoa kestäneistä rankkasateista. Vieraasta erottuamme suuntasimme Suomen kauniille Saimaalle mökkeilemään, josta tie vei lopulta Helsinkiin, jossa vietän nyt harvinaista Mini vapaata hetkeä.
Minin sanavarasto kasvaa huimaa vauhtia. Liekö suomen vierailumme vauhdittanut sanojen oppimista, kun parin viime viikon aikana puhe on kehittynyt valtavasti. Viimeaikoina olemme saaneet kuunnella sellaisia sanoja kuin puuo (puuro), alo (valo), ihahhaa(heppa), auva (hauva), prumprum (kaikki meteliä pitävät kulkuvälineet) jne.
Eräs Minille tärkeä asia on myös viimein alkanut sujua - kävely.
Pikaiset terveiset Suomen pääkaupungista! Huomenna lähtee kone kotia kohti ja lomailu saa lop... jatkua. Olen kokeen jälkeen ottanut koko kesän rennosti. Niin tajuttoman rennosti, että en pääse yli siitä hämmennyksestä, joka minuun iski kun tajusin, että kohta on jo elokuu. ELOKUU! On varmaan parasta kerätä vähän kesän tapahtumia pienoisena yhteenvetona tähän alle.
Viime jaksossa tapahtunnutta:
Meillä oli pitkään eräs sukulaiseni kyläilemässä. Hänen kanssaan kiertelimme kotimme lähiseutuja ja kärsimme kaksi viikkoa kestäneistä rankkasateista. Vieraasta erottuamme suuntasimme Suomen kauniille Saimaalle mökkeilemään, josta tie vei lopulta Helsinkiin, jossa vietän nyt harvinaista Mini vapaata hetkeä.
Minin sanavarasto kasvaa huimaa vauhtia. Liekö suomen vierailumme vauhdittanut sanojen oppimista, kun parin viime viikon aikana puhe on kehittynyt valtavasti. Viimeaikoina olemme saaneet kuunnella sellaisia sanoja kuin puuo (puuro), alo (valo), ihahhaa(heppa), auva (hauva), prumprum (kaikki meteliä pitävät kulkuvälineet) jne.
Eräs Minille tärkeä asia on myös viimein alkanut sujua - kävely.
It's small step for mankind, one a giant leap for Mini.
Seuraavissa jaksoissa:
Meille saapuu jälleen vieraita, kunhan itse rönyän täältä kotiin. Sen jälkeen saapuu vähän lisää vieraita. Sitten matkustan piipahtamaan Tsekeissä, jonka jälkeen onkin minun jo aika matkustaa viikonlopuksi takaisin Suomeen. Kaaso näet lähetti viestin, että olisi parempi olla tuona viikonloppuna Suomessa. Jotain mystistä on luvassa. Oletan, että kyseessä on polttarit ja lupaan raportoida tänne miten pahasti minua oikein nöyryytetään.
Kunhan polttareista on selvitty on pian aika suunnata jälleen Suomeen, koska luvassa on viimein hääjuhlamme. Hääpukuni saapui viime viikolla kotiimme ja hieman täpinöissäni ja kauhulla odotan sen sovittamista. Olen nimittäin syönyt paljon herkkuja kesän aikana ja kerännyt todennäköisesti hieman painoa. Mutta puvun kohtalo selviää huomenna.
Menoa siis riittää edelleen ja blogi pysyy todennäköisesti melko hiljaisena. En viitsi istua koneella kirjoittamassa, jos meillä on vieraita ja reissailun lomassa on usein pitkiä pätkiä, että netti ei toimi. Siksipä toivottelen tässä kaikille vaan hyvää loppukesää. Palaan asiaan, kun asiaa on ja tekniikka pelaa.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Ovet ei aukene meille
Hakukaupunki ma 26.5.2014 aamupäivä
On aivan jumalattoman kylmä, kun astun lentokoneesta ulos. On harmaata ja ankeaa. Ensimmäinen päähäni iskostuva ajatus on "Ei. En minä tänne halua." Samoilen päivän kaupungilla palellen, kunnes päädyn kahvilaan istumaan. Viereisessä pöydässä kolme tyttöä puhuu geeniteknologiasta. Tai lähinnä yksi selittää panikoituneella kimeällä äänellä kahdelle muulle miten PCR toimii ja kaksi muuta kyselevät tyhmiä. Yritän keskittyä Ilta-Sanomiin, mutta ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti, kun viereisen pöydän tytöt pohtivat ääneen. Vaietkaa nyt hyvät ihmiset ja rauhoittukaa. Kimeällä äänellä puhuvalle tytölle tekisi mieli mennä sanomaan: "Sinä selvästi osaat nämä asiat. Rauhoitu." Koko ajan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan lääkikseen, mutta en tänne. Minne vaan muualle, mutta ei tänne. Haluan kotiin rakkaideni luo.
Heinäkuu 2014
Olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt sitä, että jollain ihmeen kaupalla saisinkin nähdä nimeni hyväksyttyjen listassa. Olen harmitellut sitä, että en uskaltanut tunnustaa itselleni jo keväällä, että tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, sisäänpääsy olisi ehkä huonoin mahdollinen lopputulos. Miksi en tajunnut tätä jo keväällä vaan jatkoin lukemista? Ne kaikki turhaan luetut illat...
Olemme jo Minin isän kanssa saaneet mietittyä tulevaisuudensuunnitelman, jonka lopputulemana on se, että minusta tulee lääkäri. Suunnitelma sisältää paluumuuton Suomeen ja minulta paljon matkustamista ulkomaille, mutta kaikenkaikkiaan suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Meille sopivalta. Ihan lähitulevaisuuden juttu se ei kuitenkaan ole, koska harkitsemme muuttoa Suomeen vasta, kun Minin on aika aloittaa koulu. Silloin suunnitelman rahoituskin on kunnossa.
Avaan nimilistan. Syke nousee. Selaan nimeni kohdalle ja huokaisen. Helpotuksesta. Nimeni ei ole siellä. Ensi keväänä minun ei enää tarvitse lukea, koska suunnitelma on selvä.
Ovet ovat edelleen kiinni.
On aivan jumalattoman kylmä, kun astun lentokoneesta ulos. On harmaata ja ankeaa. Ensimmäinen päähäni iskostuva ajatus on "Ei. En minä tänne halua." Samoilen päivän kaupungilla palellen, kunnes päädyn kahvilaan istumaan. Viereisessä pöydässä kolme tyttöä puhuu geeniteknologiasta. Tai lähinnä yksi selittää panikoituneella kimeällä äänellä kahdelle muulle miten PCR toimii ja kaksi muuta kyselevät tyhmiä. Yritän keskittyä Ilta-Sanomiin, mutta ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti, kun viereisen pöydän tytöt pohtivat ääneen. Vaietkaa nyt hyvät ihmiset ja rauhoittukaa. Kimeällä äänellä puhuvalle tytölle tekisi mieli mennä sanomaan: "Sinä selvästi osaat nämä asiat. Rauhoitu." Koko ajan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan lääkikseen, mutta en tänne. Minne vaan muualle, mutta ei tänne. Haluan kotiin rakkaideni luo.
Heinäkuu 2014
Olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt sitä, että jollain ihmeen kaupalla saisinkin nähdä nimeni hyväksyttyjen listassa. Olen harmitellut sitä, että en uskaltanut tunnustaa itselleni jo keväällä, että tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, sisäänpääsy olisi ehkä huonoin mahdollinen lopputulos. Miksi en tajunnut tätä jo keväällä vaan jatkoin lukemista? Ne kaikki turhaan luetut illat...
Olemme jo Minin isän kanssa saaneet mietittyä tulevaisuudensuunnitelman, jonka lopputulemana on se, että minusta tulee lääkäri. Suunnitelma sisältää paluumuuton Suomeen ja minulta paljon matkustamista ulkomaille, mutta kaikenkaikkiaan suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Meille sopivalta. Ihan lähitulevaisuuden juttu se ei kuitenkaan ole, koska harkitsemme muuttoa Suomeen vasta, kun Minin on aika aloittaa koulu. Silloin suunnitelman rahoituskin on kunnossa.
Avaan nimilistan. Syke nousee. Selaan nimeni kohdalle ja huokaisen. Helpotuksesta. Nimeni ei ole siellä. Ensi keväänä minun ei enää tarvitse lukea, koska suunnitelma on selvä.
Ovet ovat edelleen kiinni.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Kuopiosta kuuluu kummia
*Teksti on edelleen kirjoitettu sillä ajatuksella, että blogin lukijoilla ei ole tarvetta tietää mihin kaupunkiin hain. Siksi kommentoin sisäänpääsyäni/sisäänpääsemättömyyttäni vasta, kun kaikki tulokset ovat tulleet. Tämä on vain yleistä pohdintaa.*
Eilen oli monella jännittävä päivä, koska Kuopion tulokset pamahtivat julkisiksi tänään. Osaan kuvitella kuinka sadat ja sadat sormet ovat hakanneet F5:sta yöllä kellon h-i-t-a-a-s-t-i siirtyessä yli puolen yön. Sitten se viimein lukee ruudulla. Viimeinen tuomio.
Kävi siinä kuinka päin vaan niin veikkaisin, että unettomia öitä on vietetty joko ilosta tai surusta itkien. Osa on jäänyt aivan rajalle ja se harmittaa varmasti kaikkein eniten, sillä tunnetusti lääkikseen harva varasijalta pääsee.
Kummallisin osuus kaikessa Kuopiosta kuuluneessa on mielestäni pisterajat. Eipäs vaan hilautuneetkaan rajat niin korkeiksi, kuin monet pelkäsivät. Koe ei ollutkaan niin helppo, kuin miltä aluksi tuntui. Tämä vähän antaisi vihjettä siihen suuntaan, että hakijat ovat (muutkin kuin minä) ihmisiä, jotka tekevät paineen alla virheitä. Se on itse kunkin syytä muistaa.
Palatkaamme aiheeseen loppujen tulosten tultua.
ONNEA KAIKILLE SISÄÄNPÄÄSSEILLE!
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Mini vapaa minivapaa
Tulipa täytettyä tuossa vuosia sekä minun, että Minin isän. Ihanat ystävät ilmoittivat ottavansa Minin yökylään, jotta voimme käydä kahdestaan drinkeillä ja illallisella. Juuri kun ehdin varata pöydän, tuli kännykkääni viesti, jossa ilmoitettiin, että ystävämme lapsi oli alkanut oksentamaan. Aikaa toipua tästä karmivasta taudista oli puolitoista päivää, kunnes meidän oli määrä viedä Mini heille hoitoon. Suurella jännityksellä kämmenet hikoillen odotimme tuomiota, kunnes lauantaiaamuna saapui viesti: "Kaikki ok! Minille tervetuloa :)"
Suuntasimme siis ystäviemme luo iltapäivällä ja jätimme Minin elämänsä ensimmäiseen yökylään. Kyseessä on samainen perhe, jonka lapsi on antanut Minille aivan oman lempinimen. Sinne Mini jäi iloisesti leikkimään ja suuntasimme keskustaan. Kaksin. Aika harvinaista herkkua, kun sitä kuuluisaa tukiverkkoa ei täällä ole.
Kaikki meni oikein hyvin sekä meillä, että Minillä. Illan raportointi oli lähinnä tasoa: Nyt Mini syö. Nyt Mini leikkii. Nyt Mini jo nukkuu. Jotenkin sain sellaisen kuvan, että Mini oli enemmän kuin innoissaan yövierailusta, vaikka hymy olikin vuosisadan levein, kun kävimme hänet seuraavana aamuna noutamassa.
Ihana Mini, ihana Minin isä. Olen onnekas.
 |
| Drinkeillä on hyvä aloittaa |
Kaikki meni oikein hyvin sekä meillä, että Minillä. Illan raportointi oli lähinnä tasoa: Nyt Mini syö. Nyt Mini leikkii. Nyt Mini jo nukkuu. Jotenkin sain sellaisen kuvan, että Mini oli enemmän kuin innoissaan yövierailusta, vaikka hymy olikin vuosisadan levein, kun kävimme hänet seuraavana aamuna noutamassa.
 |
| Kun käsillä ei tarvitse työnnellä rattaita |
Ihana Mini, ihana Minin isä. Olen onnekas.
torstai 12. kesäkuuta 2014
Älä vanno mitään
"Älä vanno mitään
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään"
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään"
-Kotiteollisuus
Kuulen usein kysymyksen, joka alkaa sanoilla "Mitäs te sitten teette, kun...". Älkää hyvät ihmiset vastatko tähän kysymykseen "En tiedä, sen näkee sitten", koska jatkokysymysten vyöry on sen jälkeen on taattu.
Ihmisille ei kelpaa vastaukseksi se, että minä en tiedä. Olen pistänyt tämän vahvasti merkille, joten olen päätynyt siihen, että kysymykseen vastauksena annan noin kolmen tunnin monologin eri vaihtoehdoista. Silloin kysyjä tuntee saaneensa vastauksen, vaikka oikeastaan hän on saanut vain eri version vastauksesta "En tiedä, sen näkee sitten". Siitäs sai.
Mistä tämä tuli mieleeni? Ei niin pienintäkään aavistusta. Ehkä tämä tulevaisuuden pohdinta on saanut minut mietteliääksi, ehkä satuin vain kuuntelemaan Kotiteollisuuden biisejä ja kaipaamaan Suomea, ehkä Jouni Hynynen on kuuminta hottia ja sekoitti pääni, ehkä uuvuin päivän helteissä ja hourailen, ehkä... *insert here: kolmen tunnin monologi vaihtoehdoista*
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Palava käpy
Yli vuosi siinä meni ennenkuin komensin itseni hetkeksi jäähylle. Flunssainen ulkoilukiellossa oleva Mini, jolla on liikaa energiaa yhdistettynä ruokanirsoiluun, jossa kanat ja pinaatit lentävät pitkin seiniä, saivat tämän äidin näkemään punaista. Kun kiellotkaan eivät saaneet aikaan muuta kuin ruuansyljeksintää, oli aika vaihtaa hetkeksi maisemaa. Menin minuutiksi keittiöön hokemaan itselleni: "Sinä olet tässä se aikuinen. Mini ei tee tuota kiusallaan vaan se on leikkiä. Rauhoitu."
Minulla on Minin kanssa hämmästyttävän pitkä pinna kaikessa muussa paitsi ruokailussa. Kertaakaan en ole vielä joutunut korottamaan ääntäni, vaikka äänensävy on saattanut hieman tiukentua. Tänään oli kyllä aivan hilkulla, ettei äänihuulista irronnut sellaista karjaisua, että naapuritkin kuulisivat, kun Mini viskasi ruokaa suoraan päälleni.
Mikähän siinä mahtaa olla, että ruokailutilanteet ovat minulle niin vaikeita, että toisinaan joudun pyytämään Minin isän sijaistamaan, kun huomaan että pinna alkaa kiristyä. Kaikenlisäksi tuo pieni otuksemme on vielä yleensä niin hyvä syömään, että näitä hankalia tilanteita tulee todella harvoin. Silti äidillä nousee savu korvista siihen tahtiin, että voisi kuvitella olevan kyse isommastakin ongelmasta. Mistähän sitä kärsivällisyyttä keräisi siinä vaiheessa, kun lattialla voisi kahlata ruuanjätteissä ja kanatkin osaavat lentää?
Minulla on Minin kanssa hämmästyttävän pitkä pinna kaikessa muussa paitsi ruokailussa. Kertaakaan en ole vielä joutunut korottamaan ääntäni, vaikka äänensävy on saattanut hieman tiukentua. Tänään oli kyllä aivan hilkulla, ettei äänihuulista irronnut sellaista karjaisua, että naapuritkin kuulisivat, kun Mini viskasi ruokaa suoraan päälleni.
Mikähän siinä mahtaa olla, että ruokailutilanteet ovat minulle niin vaikeita, että toisinaan joudun pyytämään Minin isän sijaistamaan, kun huomaan että pinna alkaa kiristyä. Kaikenlisäksi tuo pieni otuksemme on vielä yleensä niin hyvä syömään, että näitä hankalia tilanteita tulee todella harvoin. Silti äidillä nousee savu korvista siihen tahtiin, että voisi kuvitella olevan kyse isommastakin ongelmasta. Mistähän sitä kärsivällisyyttä keräisi siinä vaiheessa, kun lattialla voisi kahlata ruuanjätteissä ja kanatkin osaavat lentää?
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Ajatussolmu
*Varoitus: seuraa diippiä ja vähän vähemmän diippiä pohdintaa tulevaisuudesta.*
Minulla on ongelma. Se, että viihdyn. Minun ei pitänyt viihtyä täällä uudessa kotimaassamme näin hyvin, vaan tarkoituksena oli käydä vähän vilkaisemassa elämää kotikulmien ulkopuolella ja palata parin vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Nyt, kun olen asunut täällä vuoden, huomaan usein toivovani, että tämä ei päättyisi vielä. Yhä enenevissä määrin kuulen itseni myös sanovan sen ääneen: kunpa tämä ei vielä päättyisi. Eikä sen ole mikään pakko päättyä. Voimme näillä näkymin olla täällä halutessamme vuosikausia.
Minulla oli kuitenkin aivan selvä suunnitelma vielä vuosi sitten. Haen lääkikseen, pääsen lääkikseen ja sen jälkeen muutamme Suomeen. Tähän meni laskelmieni mukaan muutama vuosi. Joko siellä ymmärretään mikä se ongelma tässä on? Lääkikseen pääseminen tarkoittaisi muuttoa takaisin Suomeen ja sitä minä en halua. Nyt siis tasapainoilen tässä lääkishaaveen ja nykyisen elämän välillä.
Alan pikkuhiljaa kallistua siihen suuntaan, että nykyinen elämä voittaa. Toistaiseksi. Tajusin nimittäin tässä vähän aikaa sitten sen, että olen siitä onnellisessa asemassa, että voisin tällä hetkellä tehdä aivan mitä haluan. Perustaa ehkä yrityksen tai olla kotona Minin kanssa, matkustella, treenata. Ihan mitä vaan haluan. Kuinka usein elämässä tulee tällaisia mahdollisuuksia? Oikeastaan kaikki on mahdollista paitsi se lääkiksessä opiskelu, koska kielitaitoni ei riitä siihen, että opiskelisin täällä saksaksi.
Kielitaitoni kuitenkin riittäisi opiskeluun englanniksi. Englanninkielisiä lääkiksiä on Eurooppa pullollaan. Jos rahalla saa ja lentokoneella pääsee, niin mikä minua estäisi parin vuoden päästä hakemasta johonkin "lähi"lääkikseen? Ei oikeastaan mikään.
Elämme tällä hetkellä yhtä unelmistani: asumme ulkomailla. Nyt aion siis nauttia tästä ja pistää muut haaveet hetkeksi taustalle. Niiden aika on sitten myöhemmin, kun saamme tarpeeksemme nykyisestä tilanteestamme.
Nyt koko kevään mieltäni kaihertanut ajatussolmu on viimein kirjoitettu auki. Miltä nyt tuntuu?
Huojentuneelta ja onnelliselta.
Ei se kai väärin ole?
perjantai 6. kesäkuuta 2014
"I just felt like running" - Forrest Gumb/Laalaa Dobbel
 |
| Kotikylä |
Ihme.
Olen odottanut tätä hetkeä pitkään. Sitä hetkeä, kun tuntuu siltä, että minä haluan juosta.
En ole koskaan ollut mikään juoksuihminen. Olen yrittänyt itsestäni sellaista tehdä vaikka kuinka pitkään, mutta aina meno on ollut jotenkin puuduttavan tylsää. Kunnes keksin alkaa kuunnella musiikkia.
 |
| Täällä sitä hölkötellään |
En oikeasti tiedä miten en sitä aikaisemmin keksinyt. Minä rakastan musiikkia, mutta jostain syystä olin saanut päähäni, että lenkkeily tehdään hartaan hiljaisuuden ympäröimänä, omaa puuskutusta kuunnellen. Luonto ja minä olemme yhtä ja muuta älytöntä.
Kaikkea sitä ihmislapsi keksii.
Eilen pistin korviini kuulokkeet. Tavoitteenani oli käydä rauhallisella iltakävelyllä, vain minä ja ajatukseni. Astuessani ovesta ulos korviini kajahti Ultra Bran "Hei kuule suomi" ja hetken mielijohteesta kokeilin jaksaisinkohan juosta koko kappaleen. Seuraavan kappaleen kohdalla pohdin, että josko sitä vielä tämän jaksaisi? Kolmannen biisin kohdalla päätin juosta koko Kalifornia levyn läpi.
Niin tein. Noin 45 minuuttia silkkaa juoksua (no joo, hölkkää se oli). Minä, joka en ole koskaan juossut 25 minuuttia pidempää aikaa, hölkkäilin pitkin poikin lähimaastoja. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A.
Nyt nopeimmat jo siellä guuglaavat ja sormet näppäimistöä syyhyten alkavat kirjoittaa palautetta: "Ei Kalifornia levy ala tuosta biisistä!!!". Voi, kyllä minä tiedän. Siksi levyn päätyttyä laitoin sen soimaan alusta, jotta kaksi puuttuvaa biisiä tulisi myös rämmittyä läpi.
Yes, I can!
 |
| Täällä sitä kelpaa jolkotella |
torstai 5. kesäkuuta 2014
Hulluutta ilmassa
Siis häähulluutta. En olisi itsestäni tätä millään uskonut, mutta tässähän alkaa ihan innostua tulevista kemuista. Vielä enemmän sitä innostuu siitä, että pääsee sanomaan: "Nämä eivät ole sinun häät vaan meidän". On nimittäin niin, että olen huomannut, että kahteen asiaan ihmisillä on paljon mielipiteitä: imetys ja häät. Ensimmäisestä olenkin jo kirjoittanut muutamaan postaukseen, mutta tästä päivän kuumottavasta hääteemasta en.
Hääjärjestelyistämme on kyseenalaistettu ainakin seuraavia asioita: häiden lapsellisuutta, juomatarjoiluja, pukuani (pitäisi olla olkaimellinen, pitkä ja valkoinen. Itse piruuttani hankin kohta lyhyen, olkaimettoman ja neonvihreän, jos ei kommentointi lopu.), häävalssia (niitä tulee kaksi), kuvaajattomuutta, lihatonta menua, bändittömyyttä, kirkottomuutta, sitä että lapset ovat samassa tilassa aikuisten kanssa (ehdoton häämielipidesuosikkini), seremonian paikkaa jne.
Mielipiteitä siis satelee. Toisinaan kommentit ovat ihan oikeasti erinomaisia. Vinkkejä käytännönjärjestelyistä tai oivaltavia kysymyksiä siitä, olenko muistanut miettiä jotain tiettyä asiaa (usein en ole). Näiden hyvien kommenttien lisäksi joukossa on näitä "minun häissäni ei kyllä olisi..." kommentteja. No, minun häissäni on. Siitä sitten vaan järkkäämään niitä omia juhlia omalla tyylillä.
Minulle tärkeintä on hyvät juhlat. Siis sellaiset juhlat, jotka ovat hyvät minun ja Minin isän mielestä. Tämä on edelleenkin fiksattavissa ihan niinkin haastavilla asioilla kuin hyvä ruoka, hyvät juomat ja hyvät tyypit. Hyvä ruoka on jo tulossa, hyvää juomaa varten täytynee tehdä visiitti Tallinnaan ja hyviä tyyppejä varten lähti eilen pyyntö osoitteista.
Siinähän se hyvien kemujen resepti onkin jo valmiina. Enää puuttuu se neonvihreä mekko.
Hääjärjestelyistämme on kyseenalaistettu ainakin seuraavia asioita: häiden lapsellisuutta, juomatarjoiluja, pukuani (pitäisi olla olkaimellinen, pitkä ja valkoinen. Itse piruuttani hankin kohta lyhyen, olkaimettoman ja neonvihreän, jos ei kommentointi lopu.), häävalssia (niitä tulee kaksi), kuvaajattomuutta, lihatonta menua, bändittömyyttä, kirkottomuutta, sitä että lapset ovat samassa tilassa aikuisten kanssa (ehdoton häämielipidesuosikkini), seremonian paikkaa jne.
Mielipiteitä siis satelee. Toisinaan kommentit ovat ihan oikeasti erinomaisia. Vinkkejä käytännönjärjestelyistä tai oivaltavia kysymyksiä siitä, olenko muistanut miettiä jotain tiettyä asiaa (usein en ole). Näiden hyvien kommenttien lisäksi joukossa on näitä "minun häissäni ei kyllä olisi..." kommentteja. No, minun häissäni on. Siitä sitten vaan järkkäämään niitä omia juhlia omalla tyylillä.
Minulle tärkeintä on hyvät juhlat. Siis sellaiset juhlat, jotka ovat hyvät minun ja Minin isän mielestä. Tämä on edelleenkin fiksattavissa ihan niinkin haastavilla asioilla kuin hyvä ruoka, hyvät juomat ja hyvät tyypit. Hyvä ruoka on jo tulossa, hyvää juomaa varten täytynee tehdä visiitti Tallinnaan ja hyviä tyyppejä varten lähti eilen pyyntö osoitteista.
Siinähän se hyvien kemujen resepti onkin jo valmiina. Enää puuttuu se neonvihreä mekko.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla
Käsi ojentuu ilmaan, hetken päästä toinen. Ai sinä haluat syliin? Mutta ei. Kädet ojentuvat kohti sormiani. Pienet sormet tarttuvat tiukasti etusormieni ympärille: nyt kävellään. Jalat suoristuvat haparoiden, yksi askel, toinen. Lantio huojuu lattarityyliin vatkaten puolelta toiselle, kunnes jännitys saa vallan ja on parempi istua hetkeksi lepäämään.
Mini on monessa asiassa ollut ns. aikaansa edellä, mutta yhdessä asiassa laahataan hieman keskivertoa jäljessä. Kävely on hankalaa. Jalat eivät kanna, jos äiti tai isi ei ole lähellä ojentamassa käsiään apuun. Todennäköisesti Minin kävelyä hankaloittaa hänen kokonsa, sillä Mini ei ole mikään oikea mini. Suuremmassa ja painavammassa kropassa on enemmän hallittavaa ja onhan se nyt aivan eri asia mätkähtää kumolleen 70 senttimetrin kuin lähemmäs 90 senttimetrin korkeudelta.
Toisaalta onneksi kontatenkin pääsee etenemään aivan hyvin. Miniä kanniskellessahan ne minunkin käsilihakseni treenautuvat. Hyötyliikunta to the win! Ainoa vaan, että harva joutuu kanniskelemaan 13 kilon kahvakuulaa ylös ja alas rappusissa tai elämään kahvakuulan kanssa "haluan olla sylissa koko ajan"- vaihetta.
Mini kiltti... Olisi jo aika. Nosta perseesi ja kävele.
 |
Toisaalta onneksi kontatenkin pääsee etenemään aivan hyvin. Miniä kanniskellessahan ne minunkin käsilihakseni treenautuvat. Hyötyliikunta to the win! Ainoa vaan, että harva joutuu kanniskelemaan 13 kilon kahvakuulaa ylös ja alas rappusissa tai elämään kahvakuulan kanssa "haluan olla sylissa koko ajan"- vaihetta.
Mini kiltti... Olisi jo aika. Nosta perseesi ja kävele.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
En tiedä kuinka sanoisin sen paremmin
Elämäntapamuutosta läpi rämpiessäni tulee aina toisinaan mieleen, että ehkä blogin lukijoissa olisi ihmisiä, jotka haluaisivat siitäkin lukea. Sitten mietin, että mitä siitä oikein kirjoittaisin? Päivän ruokia (ei kiinnosta minua)? Viikottaiset liikunnat (ei kiinnosta minua)? Ajatuksiani kaikesta tästä (check!)?
Ajatusteni purkaminen näytölle voisi hyödyttää myös muita, mutta olen siinä oikeastaan aika huono. Olen parempi kirjoittamaan lyhyitä tarinoita arjesta, tekstejä, jotka tulevat aivojen syövereistä ilman suurempaa ajatustyötä tai taustatutkimusta. Mietin miten voisin päivästä toiseen jatkuvasta muutoksesta kirjoittaa mielenkiintoisesti.
Sitten hän löysi minut.
Hän laittoi tsemppikommentin blogiini. Kuten tapoihini kuuluu, kävin vastavuoroisesti vilkaisemassa hänen blogiaan ja mitä sieltä löytyikään?
Henkilö, joka on aloittanut elämäntapamuutoksen, jatkanut sitä ja pukee ajatuksensa vieläpä todella hienosti ja hauskasti tekstiksi.
Löysin väliltämme muutamia samanlaisuuksia:
Hän on (ollut)sokerihiiri, kuten minäkin (muistanette kahden viikon suklaaorgiat, joista mainitsin?)
Hän on samanpituinen kuin minä
Hänen tavoitteensa on saavutettu pieniä muutoksia tekemällä ja hitaasti
Hän on aina pitänyt vartalostaan, vaikka onkin ollut ylipainoinen
Hän vaikuttaa ottavan elämäntapamuutoksensa rennosti ilman tiukkoja ruokavalioita tai pakkoliikuntaa.
Miksi siis minä sanoisin jotain, minkä joku muu on jo sanonut niin paljon paremmin?
Pidemmittä puheitta. Saanko esitellä: Ilon päivä!
Ps. Kuvituskuvina kuvia "unohda pääsykoeharmitus" - reissultamme Baseliin. Ajattelin, että alan laittamaan enemmän kuvia blogiini. Alussa ne ovat toki hieman kämäsiä eivätkä liity aiheeseen mitenkään, mutta antakee armoa: tämä valokuvaaja ei omista kännykkäkameraa eikä osaa muokata kuvia hienoiksi. Ehkä tässä oppii? Tai sitten tässä on edessä uusi projekti: opettele kuvaamaan.
Ajatusteni purkaminen näytölle voisi hyödyttää myös muita, mutta olen siinä oikeastaan aika huono. Olen parempi kirjoittamaan lyhyitä tarinoita arjesta, tekstejä, jotka tulevat aivojen syövereistä ilman suurempaa ajatustyötä tai taustatutkimusta. Mietin miten voisin päivästä toiseen jatkuvasta muutoksesta kirjoittaa mielenkiintoisesti.
Sitten hän löysi minut.
Hän laittoi tsemppikommentin blogiini. Kuten tapoihini kuuluu, kävin vastavuoroisesti vilkaisemassa hänen blogiaan ja mitä sieltä löytyikään?
Henkilö, joka on aloittanut elämäntapamuutoksen, jatkanut sitä ja pukee ajatuksensa vieläpä todella hienosti ja hauskasti tekstiksi.
Löysin väliltämme muutamia samanlaisuuksia:
Hän on (ollut)sokerihiiri, kuten minäkin (muistanette kahden viikon suklaaorgiat, joista mainitsin?)
Hän on samanpituinen kuin minä
Hänen tavoitteensa on saavutettu pieniä muutoksia tekemällä ja hitaasti
Hän on aina pitänyt vartalostaan, vaikka onkin ollut ylipainoinen
Hän vaikuttaa ottavan elämäntapamuutoksensa rennosti ilman tiukkoja ruokavalioita tai pakkoliikuntaa.
Miksi siis minä sanoisin jotain, minkä joku muu on jo sanonut niin paljon paremmin?
Pidemmittä puheitta. Saanko esitellä: Ilon päivä!
Ps. Kuvituskuvina kuvia "unohda pääsykoeharmitus" - reissultamme Baseliin. Ajattelin, että alan laittamaan enemmän kuvia blogiini. Alussa ne ovat toki hieman kämäsiä eivätkä liity aiheeseen mitenkään, mutta antakee armoa: tämä valokuvaaja ei omista kännykkäkameraa eikä osaa muokata kuvia hienoiksi. Ehkä tässä oppii? Tai sitten tässä on edessä uusi projekti: opettele kuvaamaan.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Suklaasuossa - kuinka sieltä noustaan?
Uho oli kova. Painon piti olla pääsykokeiden jälkeen 82 kiloa. Pyh sanon minä: vetäisin viimeisen kahden viikon aikana kahden kilon plussat. Syynä on mikäpä muukaan kuin suklaa.
 |
| Kahden päivän herkut. |
Iltoja yksin lukiessani kaverina oli lohduttava suklaa. Annoin itselleni luvan mässätä oikein olan takaa. Kyllähän maratoonaritkin vetävät hiilaritankkauksen ennen suurta koitosta. Pääsykokeissakin eväänä piti olla suklaalevy. Olisi ollutkin, jos en olisi natustanut sitä edellisenä iltana ja viisi minuuttia ennen kokeen alkua loppuun. Siispä kokeessa aivoni saivat tyytyä banaaniin, jota en ehtinyt syödä.
Olin ennen koetta päättänyt, että stoppi suklaan sekopäiselle syömiselle tulee heti kun koe on ohi. Niin myös tein. Olen huomannut, että paras tapa minulle pysyä poissa hiilari- ja herkkusuon upottavalta maaperältä on vetää aivan totaalisen tiukkaa linjaa. Minä en voi syödä pientä palaa suklaata päivässä vaan syön aina koko levyn. Siksi on parempi, että rajoitan herkkujen syöntiä vain kertaan viikossa. Muuten ollaan pian siellä suon upottavimmassa kohdassa, josta ylöspääsy on kaikkein vaikeinta eli kaiken tehdyn työn alussa.
torstai 29. toukokuuta 2014
Miltä tuntuu totaalinen fiasko?
Tässä menneinä aikoina mahdolliset lukijat ovat varmaan huomanneet, että aina lupaan jotain tänne blogiin ja sitten kuitenkin pyörrän pääni seuraavien parin viikon aikana. No nyt on aika purkaa pääsykoetuntemuksia, vaikka sanoin, että en aiheeseen koske pitkällä tikullakaan ennen tuloksia.
Minä olin rauhallinen, olin nopea, sain tehtyä paljon tehtäviä ja kokeen jälkeen olo oli iloinen. Iloisuus johtui siitä, että olin saanut toteutettua tavoitteeni: en mennyt kokeessa missään vaiheessa paniikkiin.
Nyt sitten edellä oleva kappale toiseen muotoon puettuna:
Minä olin rauhallinen, käsi viuhui paperilla, tein ensimmäisen virheen, tein toisen virheen, tein kolmannen virheen, tein neljännen virheen jne. Nopeus kostautui aivan älyttöminä virheinä perustehtävissä. Kyllä, niissä perusfysiikan tehtävissä. Lisäksi eilen illalla älyvuotoa selatessani ihmettelin mitä siitä maksatehtävän pisteytyksestä oikein jauhetaan. Mitkä helvetin ei vastaukset? Ja kas. Olin unohtanut ruksia ne. Tervemenoa kolme pistettä. Lupauksistani poiketen katsoin tänään vastausanalyysin ja vaikuttaisi siltä, että tämän vuoden koe meni huonommin kuin koe viime vuonna. En tiennyt sen olevan edes mahdollista.
Miksi puran tämän vitutuksen tänne? Siksi, että en enää jaksa vaivata läheisiäni asialla. Kaksi vuotta lukemista ja edes fysiikan perustehtävät eivät mene sinnepäinkään. Kemian tehtävistä nyt puhumattakaan. Biologiassa sentään sain vähän armoa, tosin ilmeisesti edes se lihassolutyyppitehtävä ei mennyt täysin oikein (minä kirjoitin aina vaan lyhyesti sileä tai poikkijuovainen enkä pitkästi kuten mallivastauksissa).
Jostain syystä feilaan aina koetilanteessa. Vitutus on suuri ja pettymyksen kyyneliä on tänään vuodatettu. Rehellisesti sanottuna olen aivan valtavan pettynyt itseeni.
Sain sentään pisteen siitä Asetyylikoliini-A:sta (EDIT: apua aloin tässä epäillä, että kirjoitinko todella asetyylikoliini, mutta ei kyllä minä sinne kokeeseen kirjoitin asetyylikoentsyymi-A, kunhan tänne blogiinkin sekoilen :D ). Hyvä minä.
Minä olin rauhallinen, olin nopea, sain tehtyä paljon tehtäviä ja kokeen jälkeen olo oli iloinen. Iloisuus johtui siitä, että olin saanut toteutettua tavoitteeni: en mennyt kokeessa missään vaiheessa paniikkiin.
Nyt sitten edellä oleva kappale toiseen muotoon puettuna:
Minä olin rauhallinen, käsi viuhui paperilla, tein ensimmäisen virheen, tein toisen virheen, tein kolmannen virheen, tein neljännen virheen jne. Nopeus kostautui aivan älyttöminä virheinä perustehtävissä. Kyllä, niissä perusfysiikan tehtävissä. Lisäksi eilen illalla älyvuotoa selatessani ihmettelin mitä siitä maksatehtävän pisteytyksestä oikein jauhetaan. Mitkä helvetin ei vastaukset? Ja kas. Olin unohtanut ruksia ne. Tervemenoa kolme pistettä. Lupauksistani poiketen katsoin tänään vastausanalyysin ja vaikuttaisi siltä, että tämän vuoden koe meni huonommin kuin koe viime vuonna. En tiennyt sen olevan edes mahdollista.
Miksi puran tämän vitutuksen tänne? Siksi, että en enää jaksa vaivata läheisiäni asialla. Kaksi vuotta lukemista ja edes fysiikan perustehtävät eivät mene sinnepäinkään. Kemian tehtävistä nyt puhumattakaan. Biologiassa sentään sain vähän armoa, tosin ilmeisesti edes se lihassolutyyppitehtävä ei mennyt täysin oikein (minä kirjoitin aina vaan lyhyesti sileä tai poikkijuovainen enkä pitkästi kuten mallivastauksissa).
Jostain syystä feilaan aina koetilanteessa. Vitutus on suuri ja pettymyksen kyyneliä on tänään vuodatettu. Rehellisesti sanottuna olen aivan valtavan pettynyt itseeni.
Sain sentään pisteen siitä Asetyylikoliini-A:sta (EDIT: apua aloin tässä epäillä, että kirjoitinko todella asetyylikoliini, mutta ei kyllä minä sinne kokeeseen kirjoitin asetyylikoentsyymi-A, kunhan tänne blogiinkin sekoilen :D ). Hyvä minä.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Hei taas elämä!
Ohi on.
Slut.
Finito.
Epätarkka pikalaskija ilmoittautuu. Tuntuupa vaan, että aika monella kävi samalla tavalla... Mutta se siitä! Nyt alkaa taas elämä. Tähän aiheeseen palaamme tulosten tultua. Ihanaa päästä kotiin :)
Slut.
Finito.
Epätarkka pikalaskija ilmoittautuu. Tuntuupa vaan, että aika monella kävi samalla tavalla... Mutta se siitä! Nyt alkaa taas elämä. Tähän aiheeseen palaamme tulosten tultua. Ihanaa päästä kotiin :)
lauantai 24. toukokuuta 2014
Miksi minusta tulee lääkäri?
Tohtori Krabola "haastoi" minut blogissaan vastaamaan otsikon kysymykseen. Lupailin, että vastaan tähän vasta ensi viikolla, mutta koska pääsykoeluvut ovat nyt päättyneet (tunteeseen "mä en osaa mitään"), päätin vastata tähän sopivasti ennen Suomen lätkämatsin alkua.
Kysymys ja vastausvaihtoehdot ovat seuraavanlaiset: (valita voi 1-10 vaihtoehtoa)
Miksi minusta tuli/tulee lääkäri?
1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
2) Koska olen Jumalasta seuraavana.
3) Tämä on kutsumusammatti.
4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
5) En keksinyt muutakaan.
6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
7) Äiti käski.
8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi tehtaaseen liukuhihnatöihin.
9) Haluan Nobel-palkinnon.
10) Ammatti siinä kuin muutkin.
Vastaukseni:
1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
Minulle tulee hyvä mieli jos saan auttaa.
3) Tämä on kutsumusammatti.
Vaikka kovasti karsastan sanaa kutsumus (koska sillä usein perustellaan kehnoa palkkaa tai surkeita työoloja (siis muilla aloilla)), oli tämä ehkä lähimpänä sitä syytä miksi minä haluan "isona" (mutta fyysisesti pienempänä) lääkäriksi. Olen aikoinaan jo vuonna 2007 päättänyt hakea lääkikseen, mutta silloin hyvin alkaneet luvut kosahtivat silloisen parisuhteen päättymiseen ja iloisen biletyksen alkamiseen. En edes mennyt pääsykokeeseen tuolloin. Biletys jatkui aika monta vuotta ja nyt elämän rauhoituttua on vanha haave taas nostanut päätään. Jonkinlaisesta kutsumuksesta alaa kohtaan voisi siis puhua.
4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
Minulle tällä hetkellä kaikkein rahakkain vaihtoehto olisi olla lapsen kanssa kotona, asua täällä ulkomailla ja elellä miehen rahoilla. Kuten kuitenkin olen aikasemmin maininnut, haluan minäkin joskus olla se joka tuo leivän pöytään. Psyykkeelleni ei oikein sovi elellä toisen rahoilla. Mikäs sen mukavampaa siis, että valitsemani ala on sellainen, josta saa jossain vaiheessa ihan kiitettävän korvauksenkin menetetystä vapaa-ajasta.
5) En keksinyt muutakaan.
No en tosiaan keksinyt. Kun edellinen luonnontieteellinen ala alkoi puuduttamaan ja olin nähnyt miten huonosti monia akateemisesti kouluttautuneita kohdellaan työelämässä, miten surkeat palkat ovat ja miten hirveät ovat työllisyysnäkymät, halusin seuraavaksi alalle, jossa ainakin osa näistä epäkohdista on paremmalla tolalla. Siksi siis lääkis.
6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
Mikä jottei. Oishan se siistiä. Mutta kyllä se ihan perustyö kelpaa myös, jos en ihmeidentekijäksi taivu.
7) Äiti käski.
Hah. Äiti nimenomaan sanoi, että harkitse nyt vielä mihin ryhdyt.
8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi tehtaaseen liukuhihnatöihin.
Aivoni todellakin tarvitsevat haasteita. On ollut erittäin nautinnollista välillä siirtyä Minin tasoisesta "keskustelusta" sähkömagnetismin saloihin. Välillä se on ollut toki tuskaa, mutta aivoni varmaan surkastuisivat olemattomiin ilman ajatustyötä. Minä tarvitsen ajattelua, pohtimista, haastetta. Muuten tulen hulluksi.
9) Haluan Nobel-palkinnon.
Suurta ammatillista kunnianhimoa minulla ei ole. Käytän elämäni mielummin muulla tavalla kuin erittäin intensiivisellä työnteolla ja työntekoahan Nobel-palkinto vaatisi sekä muun elämän unohtamista. Ei.
10) Ammatti siinä kuin muutkin.
Välillä suorastaan häiritsee ajatus siitä, että lääkäriys olisi muka jotain muuta kuin ammatti muiden joukossa. Ei se ole. Se on työ. Hankala työ, mutta kuitenkin vain työ. Työ, jonka minä haluan.
Jokeri:
11) Minä olen jäärä
Kun nyt olen päättänyt, että minusta tulee lääkäri niin minustahan sitten tulee. Vaikka sitten kalliilla lukuvuosimaksuilla ulkomailla.
Kysymys ja vastausvaihtoehdot ovat seuraavanlaiset: (valita voi 1-10 vaihtoehtoa)
Miksi minusta tuli/tulee lääkäri?
1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
2) Koska olen Jumalasta seuraavana.
3) Tämä on kutsumusammatti.
4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
5) En keksinyt muutakaan.
6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
7) Äiti käski.
8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi tehtaaseen liukuhihnatöihin.
9) Haluan Nobel-palkinnon.
10) Ammatti siinä kuin muutkin.
Vastaukseni:
1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
Minulle tulee hyvä mieli jos saan auttaa.
3) Tämä on kutsumusammatti.
Vaikka kovasti karsastan sanaa kutsumus (koska sillä usein perustellaan kehnoa palkkaa tai surkeita työoloja (siis muilla aloilla)), oli tämä ehkä lähimpänä sitä syytä miksi minä haluan "isona" (mutta fyysisesti pienempänä) lääkäriksi. Olen aikoinaan jo vuonna 2007 päättänyt hakea lääkikseen, mutta silloin hyvin alkaneet luvut kosahtivat silloisen parisuhteen päättymiseen ja iloisen biletyksen alkamiseen. En edes mennyt pääsykokeeseen tuolloin. Biletys jatkui aika monta vuotta ja nyt elämän rauhoituttua on vanha haave taas nostanut päätään. Jonkinlaisesta kutsumuksesta alaa kohtaan voisi siis puhua.
4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
Minulle tällä hetkellä kaikkein rahakkain vaihtoehto olisi olla lapsen kanssa kotona, asua täällä ulkomailla ja elellä miehen rahoilla. Kuten kuitenkin olen aikasemmin maininnut, haluan minäkin joskus olla se joka tuo leivän pöytään. Psyykkeelleni ei oikein sovi elellä toisen rahoilla. Mikäs sen mukavampaa siis, että valitsemani ala on sellainen, josta saa jossain vaiheessa ihan kiitettävän korvauksenkin menetetystä vapaa-ajasta.
5) En keksinyt muutakaan.
No en tosiaan keksinyt. Kun edellinen luonnontieteellinen ala alkoi puuduttamaan ja olin nähnyt miten huonosti monia akateemisesti kouluttautuneita kohdellaan työelämässä, miten surkeat palkat ovat ja miten hirveät ovat työllisyysnäkymät, halusin seuraavaksi alalle, jossa ainakin osa näistä epäkohdista on paremmalla tolalla. Siksi siis lääkis.
6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
Mikä jottei. Oishan se siistiä. Mutta kyllä se ihan perustyö kelpaa myös, jos en ihmeidentekijäksi taivu.
Hah. Äiti nimenomaan sanoi, että harkitse nyt vielä mihin ryhdyt.
8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi tehtaaseen liukuhihnatöihin.
Aivoni todellakin tarvitsevat haasteita. On ollut erittäin nautinnollista välillä siirtyä Minin tasoisesta "keskustelusta" sähkömagnetismin saloihin. Välillä se on ollut toki tuskaa, mutta aivoni varmaan surkastuisivat olemattomiin ilman ajatustyötä. Minä tarvitsen ajattelua, pohtimista, haastetta. Muuten tulen hulluksi.
Suurta ammatillista kunnianhimoa minulla ei ole. Käytän elämäni mielummin muulla tavalla kuin erittäin intensiivisellä työnteolla ja työntekoahan Nobel-palkinto vaatisi sekä muun elämän unohtamista. Ei.
10) Ammatti siinä kuin muutkin.
Välillä suorastaan häiritsee ajatus siitä, että lääkäriys olisi muka jotain muuta kuin ammatti muiden joukossa. Ei se ole. Se on työ. Hankala työ, mutta kuitenkin vain työ. Työ, jonka minä haluan.
Jokeri:
11) Minä olen jäärä
Kun nyt olen päättänyt, että minusta tulee lääkäri niin minustahan sitten tulee. Vaikka sitten kalliilla lukuvuosimaksuilla ulkomailla.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Viikon päästä tähän aikaan...
Tähän aikaan ensi viikolla istun salissa. Kädessäni on kynä ja edessäni laskin sekä läjä paperia. Mieli on tyyni. Antaa tulla vaan, tällä kertaa en luovuta, en menetä kykyäni ymmärtää suomea enkä anna käsieni täristä. Olen suunnitellut tätä hetkeä pitkään. Erinomaisia vinkkejä, joita itsekin olen pohtinut ja aion soveltaa, jaetaan Jenni Puolivälin blogissa täällä.
Kävi miten kävi. Tällä kertaa minua ei voi syyttää siitä, että en tehnyt kokeessa parastani. Ennen koetta en ehkä ole tehnyt aivan niin perusteellista työtä, mutta kuitenkin parhaani tämänhetkisessä elämäntilanteessani.
Valitettavaa blogin lukijoiden kannalta on se, että en aio pohtia koetta jälkikäteen täällä ennenkuin tiedän miten kävi. En koe jälkipuimisesta olevan mitään hyötyä vaan se todennäköisesti ainoastaan lisää ahdistusta. Koska en tahdo täällä julkistaa minne haen (paitsi, että blogista voi aiempien tekstien perusteella päätellä, että paikkana ei ole Helsinki), kommentoin sisäänpääsyäni/ sisäänpääsemättömyyttäni vasta sitten, kun kaikki tulokset on julkistettu.
Siihen asti kyseessä ei ole enää pääsykoeblogi. Projekti on tuloksiin saakka tauolla. Muut projektit sen sijaan jatkuvat ja kaksi uutta projektia aloitetaan.
Palataan asiaan heinäkuussa :)
Kävi miten kävi. Tällä kertaa minua ei voi syyttää siitä, että en tehnyt kokeessa parastani. Ennen koetta en ehkä ole tehnyt aivan niin perusteellista työtä, mutta kuitenkin parhaani tämänhetkisessä elämäntilanteessani.
Valitettavaa blogin lukijoiden kannalta on se, että en aio pohtia koetta jälkikäteen täällä ennenkuin tiedän miten kävi. En koe jälkipuimisesta olevan mitään hyötyä vaan se todennäköisesti ainoastaan lisää ahdistusta. Koska en tahdo täällä julkistaa minne haen (paitsi, että blogista voi aiempien tekstien perusteella päätellä, että paikkana ei ole Helsinki), kommentoin sisäänpääsyäni/ sisäänpääsemättömyyttäni vasta sitten, kun kaikki tulokset on julkistettu.
Siihen asti kyseessä ei ole enää pääsykoeblogi. Projekti on tuloksiin saakka tauolla. Muut projektit sen sijaan jatkuvat ja kaksi uutta projektia aloitetaan.
Palataan asiaan heinäkuussa :)
lauantai 17. toukokuuta 2014
Viime hetken paniikki!
Huijasin. Vaikka otsikko toisin väittää, olen tällä hetkellä harvinaisen zenmäisessä olotilassa. Koe on kohta, mutta minun mielestäni siihen on vielä viikkoja. Hyvin on aivot saatu ohjelmoitua pois viime vuoden paniikkitilasta. Viime vuonna sain ihmeellisiä itkukohtauksia uupumuksen vuoksi. Tänä vuonna olen vasta eilen onnistunut vetäisemään oikein kunnon itkupotkuraivarit, joiden kohteena oli, kuinkas muutenkaan, Minin isä.
Kaikki alkoi siitä, kun printteri otti lopputilin. Minin isä oli samaan aikaan lentokentällä astumassa koneeseen, joka lennättäisi hänet kohti Atlantin toista reunaa kaupunkiin, jossa olen aina halunnut käydä. Viikon reissu jolle olisin lähtenyt mukaan, jos t-y-p-e-r-ä pääsykoe ei olisi juuri reissun jälkeen. Jetlagissa kokeen väsääminen ei ollut mielestäni hyvä idea, joten jäin kotiin.
No, takaisin siihen printteriin.
Olin juuri käynyt kaivelemassa kaappien pohjia löytääkseni viimeiset fysiikan tehtävät, jotka halusin laskea, mutta monistenippua ei löytynyt mistään. Onnekseni löysin kuitenkin kyseisen nivaskan tiedostona koneelta, joten eikun printtaamaan. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että jos minun pitää tehdä tietokoneella tai millään elektronisella vimpaimella yhtään mitään, niin koneet sanovat itsensä irti välittömästi eikä mikään onnistu. Näin kävi tälläkin kertaa. Tässä vaiheessa kirosin jo kuin merimies (Mini nukkui, joten hänen korvansa säästyivät tältä tunteen paatokselta). Otin puhelun tekniseen tukeen eli Minin isälle, selitin tilanteen ja kun puhelimen päästä kuului lause: "En nyt kyllä oikein keksi mitä tuolle asialle voisi tehdä", oli helvetti irti. Itkin, valitin, kiukkusin, kiroilin, tuskailin. Maailman suurin asia: printteri ei toimi! Ja sinäkin perhana lähdössä reissuun. Eikä ole tietenkään mahdollista katsoa niitä tehtäviä tietokoneenruudulta, kun just nyt tällä sekunnilla haluan sen paperinipun käsiini.
Aikani kypsää käytöstä esiteltyäni vielä käytännössä löin luurin korvaan ihmiselle, joka yrittää vain auttaa. Että hyvää matkaa vain rakkaani...
Onneksi tällaisia hermoromahduksia tulee harvoin. Varmaankin on sanomattakin selvää, että mieltä on painanut suurempiakin asioita, kuin toimimaton printteri, jos täytyy alkaa noin suuresti maailmantuskaa huutamaan. Alitajuisesti tämä hakuprosessi on minullekin ollut raskas, vaikka en tunteita ehkä tänä vuonna olekaan päästänyt pintaan. Printteri oli vaan se kuuluisa asia, joka katkaisi kamelin selän.
Onneksi se on kohta ohi ja normaali elämä tekee taas paluun. Siihen asti aion olla ihan superzen. Tällä kertaa myös kokeen ajan.
Kaikki alkoi siitä, kun printteri otti lopputilin. Minin isä oli samaan aikaan lentokentällä astumassa koneeseen, joka lennättäisi hänet kohti Atlantin toista reunaa kaupunkiin, jossa olen aina halunnut käydä. Viikon reissu jolle olisin lähtenyt mukaan, jos t-y-p-e-r-ä pääsykoe ei olisi juuri reissun jälkeen. Jetlagissa kokeen väsääminen ei ollut mielestäni hyvä idea, joten jäin kotiin.
No, takaisin siihen printteriin.
Olin juuri käynyt kaivelemassa kaappien pohjia löytääkseni viimeiset fysiikan tehtävät, jotka halusin laskea, mutta monistenippua ei löytynyt mistään. Onnekseni löysin kuitenkin kyseisen nivaskan tiedostona koneelta, joten eikun printtaamaan. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että jos minun pitää tehdä tietokoneella tai millään elektronisella vimpaimella yhtään mitään, niin koneet sanovat itsensä irti välittömästi eikä mikään onnistu. Näin kävi tälläkin kertaa. Tässä vaiheessa kirosin jo kuin merimies (Mini nukkui, joten hänen korvansa säästyivät tältä tunteen paatokselta). Otin puhelun tekniseen tukeen eli Minin isälle, selitin tilanteen ja kun puhelimen päästä kuului lause: "En nyt kyllä oikein keksi mitä tuolle asialle voisi tehdä", oli helvetti irti. Itkin, valitin, kiukkusin, kiroilin, tuskailin. Maailman suurin asia: printteri ei toimi! Ja sinäkin perhana lähdössä reissuun. Eikä ole tietenkään mahdollista katsoa niitä tehtäviä tietokoneenruudulta, kun just nyt tällä sekunnilla haluan sen paperinipun käsiini.
Aikani kypsää käytöstä esiteltyäni vielä käytännössä löin luurin korvaan ihmiselle, joka yrittää vain auttaa. Että hyvää matkaa vain rakkaani...
Onneksi tällaisia hermoromahduksia tulee harvoin. Varmaankin on sanomattakin selvää, että mieltä on painanut suurempiakin asioita, kuin toimimaton printteri, jos täytyy alkaa noin suuresti maailmantuskaa huutamaan. Alitajuisesti tämä hakuprosessi on minullekin ollut raskas, vaikka en tunteita ehkä tänä vuonna olekaan päästänyt pintaan. Printteri oli vaan se kuuluisa asia, joka katkaisi kamelin selän.
Onneksi se on kohta ohi ja normaali elämä tekee taas paluun. Siihen asti aion olla ihan superzen. Tällä kertaa myös kokeen ajan.
lauantai 10. toukokuuta 2014
Mistä tunnet sä ystävän?
"Naanaa!" kuuluu jo kaukaa ihastuneen hihkunnan saattelemana. Yksi Minin parhaista ystävistä se siellä huutelee. Ystävä on Miniä hieman vanhempi ja osaa jo vähän puhua, mutta Minin oikea nimi on liian vaikea lausuttavaksi, joten ystävä on päättänyt, että Minin nimi on Naanaa.
Naanaalle tarjotaan ruokaa, Naanaan perässä kontataan joka paikkaan, vaikka itse osataan jo kävellä. Naanaan kanssa (ja välillä päällä) painitaan sohvalla samalla kovaäänisesti räkättäen. Naanaa on siitä erilainen, että hän on ensimmäinen ja ainoa ystävä, jota kutsutaan nimellä. Olkoonkin sitten itse keksitty lempinimi.
Aika suloista.
Naanaalle tarjotaan ruokaa, Naanaan perässä kontataan joka paikkaan, vaikka itse osataan jo kävellä. Naanaan kanssa (ja välillä päällä) painitaan sohvalla samalla kovaäänisesti räkättäen. Naanaa on siitä erilainen, että hän on ensimmäinen ja ainoa ystävä, jota kutsutaan nimellä. Olkoonkin sitten itse keksitty lempinimi.
Aika suloista.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Joka ilta, kun Mini sammuu...
Joka ilta, kun Mini sammuu,
alkaa äidin toinen työ.
Se pääsykoekirjat avaa
ja laskinta sormilla lyö.
Kemian puskurilaskut
ja fysiikan kaavat:
ne hiipii öisin jo uniin.
Pääsykoe on kohta taas.
Nyt ei olla kaukana sekoamisesta, kun alkaa tulla jo pääsykoelaulujakin mieleen. Parempi varmaan suosiolla palata kemian pariin, ettei taas yöllä tarvitse uneksia aiheesta. Olen nimittäin unissani jo myöhästynyt kokeesta, saanut väärän kokeen paperit ja tajunnut sen puolivälissä koetta (miten ihmeessä?), myöhästynyt lentokoneesta, eksynyt, päässyt sisään, en päässyt sisään, istunut pääsykokeessa, jossa on vain kourallinen muita hakijoita (meistä kuitenkin sisään otettiin vain pari), ollut paikalla vääränä päivänä jne.
Näköjään, kun päivällä ei suostu stressaamaan niin stressi siirtyy uniin. Onko kenellekään muulle käynyt samalla tavalla? Pitääkö tässä alkaa stressaamaan päivisin, jotta saisi yöt rauhoitettua?
Ps. 94 kilosta -> 87 kiloon. Pudotusta yhteensä 7 kiloa! Hyvä minä :)Enää kolme kiloa niin laitan niitä vertailukuvia.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Maailma on mun
Se olisi kuulkaa kevättä rinnassa! Liikaa. Ulkona paistaa aurinko. Lämpötilat hipovat hellelukemia ja koko maailma huutaa, että tule jo. TULE! Ja minähän menen.
Palailin tänne blogin ääreen, koska satuin vilkaisemaan blogini kävijämääriä ja yllättäen huomasin, että blogissani vieraillaan edelleen ahkerasti, vaikka olen tauolla. Ihmiset: tauolla olo tarkoittaa sitä, että uusia päivityksiä ei tule!
Jos aivan totta puhutaan niin kävin täällä blogissa kirjoittamassa yhden postauksen. Postaus kertoi siitä, kuinka kaikki lukemiseen liittyvä menee mönkään eikä mikään siihen liittyvä huvita. Se oli omiin silmiini niin realistinen teksti, että se tuntui suorastaan litsarilta naamaan.
Valitettavasti jouduin poistamaan tekstin heti sen julkaisun jälkeen, koska aloin miettimään, että onko tilanne tosiaan niin paha kuin annoin tekstissä ymmärtää. Totuushan on tällä hetkellä se, että en saa itsestäni irti sitä kaikkea minkä voisin saada (pääsykoetta ajatellen). Luen toki edelleen lähes päivittäin, mutta olen pelottavan välinpitämätön. Välinpitämätön siitä pääsenkö sisään tänä vuonna vai en. Muu maailma tuntuu tärkeämmältä tällä hetkellä.
Noh, jos ei muuta niin välinpitämättömyys ainakin johtaa siihen, että en panikoidu kokeessa viime vuoden tapaan. Menen kokeeseen joka tapauksessa.
Tällä kertaa hyvillä mielin ja rentona. En ehkä niin iskussa kuin viime vuonna, enkä kaikkeni antaneena, mutta tiedostaen, että minun on tällä hetkellä oikein hyvä olla ihan vaan näin.
Palailin tänne blogin ääreen, koska satuin vilkaisemaan blogini kävijämääriä ja yllättäen huomasin, että blogissani vieraillaan edelleen ahkerasti, vaikka olen tauolla. Ihmiset: tauolla olo tarkoittaa sitä, että uusia päivityksiä ei tule!
Jos aivan totta puhutaan niin kävin täällä blogissa kirjoittamassa yhden postauksen. Postaus kertoi siitä, kuinka kaikki lukemiseen liittyvä menee mönkään eikä mikään siihen liittyvä huvita. Se oli omiin silmiini niin realistinen teksti, että se tuntui suorastaan litsarilta naamaan.
Valitettavasti jouduin poistamaan tekstin heti sen julkaisun jälkeen, koska aloin miettimään, että onko tilanne tosiaan niin paha kuin annoin tekstissä ymmärtää. Totuushan on tällä hetkellä se, että en saa itsestäni irti sitä kaikkea minkä voisin saada (pääsykoetta ajatellen). Luen toki edelleen lähes päivittäin, mutta olen pelottavan välinpitämätön. Välinpitämätön siitä pääsenkö sisään tänä vuonna vai en. Muu maailma tuntuu tärkeämmältä tällä hetkellä.
Noh, jos ei muuta niin välinpitämättömyys ainakin johtaa siihen, että en panikoidu kokeessa viime vuoden tapaan. Menen kokeeseen joka tapauksessa.
Tällä kertaa hyvillä mielin ja rentona. En ehkä niin iskussa kuin viime vuonna, enkä kaikkeni antaneena, mutta tiedostaen, että minun on tällä hetkellä oikein hyvä olla ihan vaan näin.
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun"
Miten teillä muilla menee? Joko paniikki nostaa päätään? Houkutteleeko muu elämä liikaa? Pysyykö nuppi kasassa?
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Pää kylmänä Nanook!
Pääsykoerumba on kuumimmillaan ja blogiini on rynnistänyt ihmisiä, jotka janoavat tietoa siitä mitä luen ja miten luen (lähde: blogin statistiikka). Sitten paikalle pölähdän minä ja pilaan kaiken. Nimittäin nyt alkaa blogini historian pisin blogitauko.
Kirjoitettavaa asiaa olisi niin paljon. Pidän todella paljon tästä harrastuksestani ja erityisesti jutustelusta muiden hakijoiden kanssa. Olen kuitenkin aikarajoittunut. Pieni vilkas kakara, kuntoilu ja sosiaalinen elämä lohkaisevat päivästäni suuren osan. Lapsesta en luovu, kuntoilusta en voi tinkiä ja sosiaalisen elämän kuolema olisi kuolema myös minulle. Jostain on kuitenkin luovuttava, jotta saisin aikaa pääsykoeluvuilleni. Se jotain on internet.
Internet lohkaisee onnettoman vähäisestä vapaa-ajastani liian suuren osan. Huomaan myös omaavani hieman taipumusta internetriippuvaisuuteen, joten on parempi jättäytyä sieltä hetkeksi kokonaan pois. Näin saan päiväni rytmitettyä paremmin ja lisää kallisarvoista aikaa.
Näkemiin siis kaikille. Pitäkää päänne kylminä siellä pääsykoesalissa (minä ainakin pidän, tänä vuonna on paljon lungimpi meno kuin viime vuonna). Lupaan palata blogin ääreen heti kunhan pääsykoejärkytykseltäni kykenen eli 27.5 klo about 21 muutaman oluen jälkeen. Sillon aion olla massaltani 82 kiloa, olen toivottavasti tehnyt juuri sen pääsykokeen, jonka avulla pääsen sisään ja alan viimeinkin suunnitella häitämme. Siihen asti elämäni on yhtä fysiikan, kemian ja biologian onnellista sekamelskaa, kakkavaippoja, ensiaskelia, ensisanoja, hymyjä ja halauksia. Kaikki niin tärkeitä.
Kirjoitettavaa asiaa olisi niin paljon. Pidän todella paljon tästä harrastuksestani ja erityisesti jutustelusta muiden hakijoiden kanssa. Olen kuitenkin aikarajoittunut. Pieni vilkas kakara, kuntoilu ja sosiaalinen elämä lohkaisevat päivästäni suuren osan. Lapsesta en luovu, kuntoilusta en voi tinkiä ja sosiaalisen elämän kuolema olisi kuolema myös minulle. Jostain on kuitenkin luovuttava, jotta saisin aikaa pääsykoeluvuilleni. Se jotain on internet.
Internet lohkaisee onnettoman vähäisestä vapaa-ajastani liian suuren osan. Huomaan myös omaavani hieman taipumusta internetriippuvaisuuteen, joten on parempi jättäytyä sieltä hetkeksi kokonaan pois. Näin saan päiväni rytmitettyä paremmin ja lisää kallisarvoista aikaa.
Näkemiin siis kaikille. Pitäkää päänne kylminä siellä pääsykoesalissa (minä ainakin pidän, tänä vuonna on paljon lungimpi meno kuin viime vuonna). Lupaan palata blogin ääreen heti kunhan pääsykoejärkytykseltäni kykenen eli 27.5 klo about 21 muutaman oluen jälkeen. Sillon aion olla massaltani 82 kiloa, olen toivottavasti tehnyt juuri sen pääsykokeen, jonka avulla pääsen sisään ja alan viimeinkin suunnitella häitämme. Siihen asti elämäni on yhtä fysiikan, kemian ja biologian onnellista sekamelskaa, kakkavaippoja, ensiaskelia, ensisanoja, hymyjä ja halauksia. Kaikki niin tärkeitä.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Elämäni musikaalina
Olen aina rakastanut musikaaleja. Jos voisin, eläisin musikaalia. Mikään ei olisi parempaa kuin se, että yhtäkkiä voisi puhjeta lauluun ja tanssiin eikä kukaan katsoisi kieroon. (Aina ne katsoo kieroon kun kokeilen.)
Harmittavasti ehdotukseni häidemme teemasta teilattiin kovaäänisesti sekä sulhasen että muistaakseni kaasojenkin osalta. Tai lähinnä se aiheutti silmien pyörittelyä. Olisin nimittäin t-o-d-e-l-l-a innostunut zombimusikaaliteemaisista häistä. (Pyöritelläänkö siellä nyt niitä silmiä?) Olihan se aluksi hieman vitsillä heitetty juttu, mutta hemmetti.. Minä tykkään zombeista ja musikaaleista, miksi en siis zombimusikaaleista?
Olisihan se nyt huippua jos häissämme aina yhtäkkiä joku puhkeaisi lauluun kesken kaiken ja vetäisi myötähäpeää aiheuttavan tanssirutiinin tanssilattialla. Vielä sellaisella suomalaisella innottomuudella höystettynä. Mahtavaa! Vielä huipumpaa olisi, jos joku vetäisi Thrillerin zombikoreografian. Aijai, kyllä palkitsisin shamppanjalla!
Mutta ei.. Sellaista ei vissiin ole häissämme luvassa.
Pyh sanon minä. Ja juu, tämän enempää en sitten häitämme ole vielä miettinytkään. Onhan tässä vielä aikaa.
Harmittavasti ehdotukseni häidemme teemasta teilattiin kovaäänisesti sekä sulhasen että muistaakseni kaasojenkin osalta. Tai lähinnä se aiheutti silmien pyörittelyä. Olisin nimittäin t-o-d-e-l-l-a innostunut zombimusikaaliteemaisista häistä. (Pyöritelläänkö siellä nyt niitä silmiä?) Olihan se aluksi hieman vitsillä heitetty juttu, mutta hemmetti.. Minä tykkään zombeista ja musikaaleista, miksi en siis zombimusikaaleista?
Olisihan se nyt huippua jos häissämme aina yhtäkkiä joku puhkeaisi lauluun kesken kaiken ja vetäisi myötähäpeää aiheuttavan tanssirutiinin tanssilattialla. Vielä sellaisella suomalaisella innottomuudella höystettynä. Mahtavaa! Vielä huipumpaa olisi, jos joku vetäisi Thrillerin zombikoreografian. Aijai, kyllä palkitsisin shamppanjalla!
Mutta ei.. Sellaista ei vissiin ole häissämme luvassa.
Pyh sanon minä. Ja juu, tämän enempää en sitten häitämme ole vielä miettinytkään. Onhan tässä vielä aikaa.
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Hyvästit Minin valtaistuimelle
Kun Mini syntyi, huomasin vartaloni muuttuneen. Minulle oli tullut alavatsapömppis, jota kutsuin "Minin valtaistuimeksi". Valtaistuin käsite tulee siitä, että se ilmestyi minulle Minin ansiosta ja kaikenlisäksi toimi vielä konkreettisena istuimena, kun kanniskelin Miniä ympäriinsä. Käsi Minin ympärille ja mukula pömpän päälle niin ei tarvinnut käsivoimia paljon käyttää.
Tänä aamuna valtias on syösty valtaisuimeltaan ja vallankumous on suoritettu! Painoin nimittäin aamulla tasantarkkaan niin paljon, kun painoin koskaan suurimmillani ennen Minin syntymää. Mikä parasta: valtaistuin on lähes kadonnut.
Paino: 88.8 kg
Pudotus: - 5,2 kiloa
Nyt kersaa täytyy varmaan alkaa kanniskelemaan niillä käsivoimilla, mutta en kyllä valita. Vauvapaino on poissa!
Tänä aamuna valtias on syösty valtaisuimeltaan ja vallankumous on suoritettu! Painoin nimittäin aamulla tasantarkkaan niin paljon, kun painoin koskaan suurimmillani ennen Minin syntymää. Mikä parasta: valtaistuin on lähes kadonnut.
Paino: 88.8 kg
Pudotus: - 5,2 kiloa
Nyt kersaa täytyy varmaan alkaa kanniskelemaan niillä käsivoimilla, mutta en kyllä valita. Vauvapaino on poissa!
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Fysiikan vastaisku
Voi että kun on tahmeaa taas. Tietyt asiat tuntuvat aina tökkivän, vaikka niitä miten laskisi. Seuraavassa esimerkki laskusta joka töksähti aivan totaalisesti:
"0,35mikrometriä paksu kalvo, jonka taitekerroin n=1,45, on kahden optisesti harvemman aineen välissä. Kalvoon suunnataan valkoista valoa. Mitkä aallonnopeudet vahvistuvat heijastuksessa?"
Joo-o, tajuan puolen aallon vaihesiirron ensimmäisessä rajapinnassa, tiedän, että vastausten on oltava välillä 400-700nm, tiedän, että aalto kulkee tuon matkan kahdesti ja sen on oltava paluumatkalla itsensä kanssa samassa vaiheessa, jotta se vahvistuisi. Tiedän aallon monikerrat sun muut. Mutta silti en ymmärrä. En saa tuosta väännettyä sitä tarvittavaa kaavaa, jolla laskun saa laskettua. En edes mallivastauksen avulla saa selkoa siitä mitä on missäkin, milloin ja kenen kanssa.
Turhauttavaa.
Taitaa olla illalla Minin isälle töitä.
Edit: Noin kaksikymmentä minuuttia postauksen jälkeen tuli Heureka!- minä keksin sen hetki. Hurraa!
"0,35mikrometriä paksu kalvo, jonka taitekerroin n=1,45, on kahden optisesti harvemman aineen välissä. Kalvoon suunnataan valkoista valoa. Mitkä aallonnopeudet vahvistuvat heijastuksessa?"
Joo-o, tajuan puolen aallon vaihesiirron ensimmäisessä rajapinnassa, tiedän, että vastausten on oltava välillä 400-700nm, tiedän, että aalto kulkee tuon matkan kahdesti ja sen on oltava paluumatkalla itsensä kanssa samassa vaiheessa, jotta se vahvistuisi. Tiedän aallon monikerrat sun muut. Mutta silti en ymmärrä. En saa tuosta väännettyä sitä tarvittavaa kaavaa, jolla laskun saa laskettua. En edes mallivastauksen avulla saa selkoa siitä mitä on missäkin, milloin ja kenen kanssa.
Turhauttavaa.
Taitaa olla illalla Minin isälle töitä.
Edit: Noin kaksikymmentä minuuttia postauksen jälkeen tuli Heureka!- minä keksin sen hetki. Hurraa!
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Välirauha fysiikan kanssa
Mistähän kummasta nyt oikein tuulee? Fysiikka sujuu.
Piti oikein ottaa hengähdystauko laskuista, kun alkoi käsi kramppaamaan hurjassa laskutahdissa. Yritän olla mahdollisimman nopea, koska sitä vaaditaan pääsykokeessa. Samalla yritän olla mahdollisimman tarkka, koska sitä erityisesti vaaditaan pääsykokeissa. Samalla pohdin, että laskenko liian helppoja laskuja vai mitä ihmettä tässä on oikein tapahtunut?
Olen nyt viimeisen kuukauden ja vähän päälle uhrannut vain ja ainoastaan fysiikalle. Olen laskenut vanhat YO-kokeet vuodesta 2004 saakka läpi ja tällä hetkellä lasken vanhoja valmennuskurssimateriaaleja. Ja se sujuu. Siis fysiikka - vihamieheni. Tätä päivää en uskonut näkeväni.
Ehkä herään tästä unesta pian, mutta sitä ennen pidän hetken vielä kiinni illuusiostani.
Piti oikein ottaa hengähdystauko laskuista, kun alkoi käsi kramppaamaan hurjassa laskutahdissa. Yritän olla mahdollisimman nopea, koska sitä vaaditaan pääsykokeessa. Samalla yritän olla mahdollisimman tarkka, koska sitä erityisesti vaaditaan pääsykokeissa. Samalla pohdin, että laskenko liian helppoja laskuja vai mitä ihmettä tässä on oikein tapahtunut?
Olen nyt viimeisen kuukauden ja vähän päälle uhrannut vain ja ainoastaan fysiikalle. Olen laskenut vanhat YO-kokeet vuodesta 2004 saakka läpi ja tällä hetkellä lasken vanhoja valmennuskurssimateriaaleja. Ja se sujuu. Siis fysiikka - vihamieheni. Tätä päivää en uskonut näkeväni.
Ehkä herään tästä unesta pian, mutta sitä ennen pidän hetken vielä kiinni illuusiostani.
torstai 6. maaliskuuta 2014
Kaksi todellisuutta
Seuraavassa kirjoitan kaksi tarinaa. Tarinat kertovat eilisestä päivästä sekä sitä edeltävästä yöstä. Molemmat tarinat ovat tosia. Kumpi on realistisempi? Sen saat päättää sinä.
Tarina 1:
Täydellinen päivä
Eilen saimme nukkua pitkään! Mini oli hieman uuvahtanut edellisenä päivän sairaudestaan, joten vetelimme kaikki sikeitä jopa yhdeksään saakka. Minin isäkin oli saanut yllättävän vapaapäivän, joten päätimme oleilla kotona pyjamapäivää viettäen. Leikimme koko perhe yhdessä Minin huoneessa ja Minikin sai syödä aamupalaa sängyssään, luksusta jota meillä ei harrasteta koskaan. Iltapäivällä sain nauttia Minin isän tekemästä myöhäisestä aamupalasta. Olin päättänyt noudattaa VLC-dieettiä (very low calory diet) koko päivän ja jostain syystä Minin isäkin innostui siitä. Iltapäivällä sain vielä ottaa päiväunet, kun Minin isä leikki lattialla maaten Minin kanssa. Reippaan päivän päätteeksi menimme kaikki vielä nukkumaankin oikein ajoissa jo klo 19. Kaiken kaikkiaan aivan upea perhepäivä ja painokin oli seuraavana aamun pudonnut 1,5 kiloa!
Tarina 2:
Someone kill me, please!
Eilen saimme todella nukkua pitkään. Onneksi, koska olimme edellisenä iltana viimein sairastuneet Minillä olleeseen oksennustautiin. Mini oli jo kunnossa, mutta me vanhemmat oksensimme vuoronperään välin klo 23-06 niin kovaäänisesti, että Mini raukkakaan ei saanut nukuttua. Sen vuoksi hänkin oli todennäköisesti hieman väsähtänyt ja saimme viimein nukuttua välin klo 06-09. Minä en päässyt aamulla sängystä ylös, koska meinasin pyörtyä. Minin isä keksi siirtää vierassänkymme Minin sängyn viereen ja roudasi Minille leluja ja tuttipulloja, jotta pieni viihtyisi, kun vanhemmat makaavat vierassängyllä puolikuolleina. Siinä sitä sitten "leikittiin" muksun kanssa lievästi epäinnokkaina. Viimein iltapäivällä uskaltauduin maistamaan Minin isän tekemää puuroa, josta upposi pakottamalla noin puolet. Iltapäivällä vedin vielä tirsat, kun Minin isä koomasi lattialla maaten Minin vieressä "leikkimässä" eli katsomassa, ettei muksu satuta itseään. Kaikenkaikkiaan paino oli todella pudonnut tänä aamuna 1,5 kiloa, mutta tällaista pikalaihdutuskuuria en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan.
Tässä vielä Minin teille naputtamat terveiset: "bvn zx"
Tarina 1:
Täydellinen päivä
Eilen saimme nukkua pitkään! Mini oli hieman uuvahtanut edellisenä päivän sairaudestaan, joten vetelimme kaikki sikeitä jopa yhdeksään saakka. Minin isäkin oli saanut yllättävän vapaapäivän, joten päätimme oleilla kotona pyjamapäivää viettäen. Leikimme koko perhe yhdessä Minin huoneessa ja Minikin sai syödä aamupalaa sängyssään, luksusta jota meillä ei harrasteta koskaan. Iltapäivällä sain nauttia Minin isän tekemästä myöhäisestä aamupalasta. Olin päättänyt noudattaa VLC-dieettiä (very low calory diet) koko päivän ja jostain syystä Minin isäkin innostui siitä. Iltapäivällä sain vielä ottaa päiväunet, kun Minin isä leikki lattialla maaten Minin kanssa. Reippaan päivän päätteeksi menimme kaikki vielä nukkumaankin oikein ajoissa jo klo 19. Kaiken kaikkiaan aivan upea perhepäivä ja painokin oli seuraavana aamun pudonnut 1,5 kiloa!
Tarina 2:
Someone kill me, please!
Eilen saimme todella nukkua pitkään. Onneksi, koska olimme edellisenä iltana viimein sairastuneet Minillä olleeseen oksennustautiin. Mini oli jo kunnossa, mutta me vanhemmat oksensimme vuoronperään välin klo 23-06 niin kovaäänisesti, että Mini raukkakaan ei saanut nukuttua. Sen vuoksi hänkin oli todennäköisesti hieman väsähtänyt ja saimme viimein nukuttua välin klo 06-09. Minä en päässyt aamulla sängystä ylös, koska meinasin pyörtyä. Minin isä keksi siirtää vierassänkymme Minin sängyn viereen ja roudasi Minille leluja ja tuttipulloja, jotta pieni viihtyisi, kun vanhemmat makaavat vierassängyllä puolikuolleina. Siinä sitä sitten "leikittiin" muksun kanssa lievästi epäinnokkaina. Viimein iltapäivällä uskaltauduin maistamaan Minin isän tekemää puuroa, josta upposi pakottamalla noin puolet. Iltapäivällä vedin vielä tirsat, kun Minin isä koomasi lattialla maaten Minin vieressä "leikkimässä" eli katsomassa, ettei muksu satuta itseään. Kaikenkaikkiaan paino oli todella pudonnut tänä aamuna 1,5 kiloa, mutta tällaista pikalaihdutuskuuria en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan.
Tässä vielä Minin teille naputtamat terveiset: "bvn zx"
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Hei, hei kuule Suomi!
Silloin jos olet niin
Kuule mä tulen niihin paikkoihin
Ja mä tapaan Suomen tyypit
Hei mä tulen niihin paikkoihin
Ja mä tapaan Suomen tyypit
Kuule mä tulen niihin paikkoihin
Ja mä tapaan Suomen tyypit
Hei mä tulen niihin paikkoihin
Ja mä tapaan Suomen tyypit
Mä tapaan Suomen tyypit! Ensi viikolla suuntaa kone kohti stadia, kyydissä minä ja Mini. Kolme kokonaista viikkoa Suomea, sen raivostuttavimpia piirteitä ja parhaimpia ihmisiä.
Aikoinaan, kun asustelin toisaalla Keski-Euroopassa kolme kuukautta, kaipasin Suomea valtavasti. Kaipasin erityisesti sosiaalista piiriäni ja parhaita ystäviäni. Oli järkytys palata Suomeen ja tajuta, että ystävieni elämä oli jatkunut aivan ennallaan, vaikka minä olin poissa. Poissaoleva kaipaa usein enemmän. Siksi on ollut niin mieltä lämmittävää huomata miten paljon minua (ja Miniä) on kaivattu. Muutama ystäväni on hehkuttanut minulle kuinka ihanaa on, että tulen taas käymään. On tehty suunnitelmia ja eräs ystäväni "buukkasi" minut "tällä kertaa kyllä nähdään useammin kun kerran"- lauseella. Samainen ystäväni totesi kaivanneensa jotakuta, josta voi soittaa spontaania seuraa ties mihin rientoihin. Ehkä aika kultaa heidänkin muistonsa minusta, mutta tuota spontaaniutta olen minäkin kaivannut.
"Mennääks Lappiin vaeltaa? Lähetkö Kiinaan ensi viikonloppuna? Mites, tuutko opintolainalla Boliviaan reppureissaamaan? Lähetkö kolmeksi kuukaudeksi Tsekkeihin?" Kaikki nämä ja moni muu kysymys sai entisessä elämässäni sekunnissa myöntävän vastauksen. Spontaanius. Sinua todella kaipaan.
Ja spontaaneja ystäviäni, heitä kaipaan erityisesti, vaikka he ovat luonani täällä vierailleetkin. Onneksi kaipaus korjaantuu ensi viikolla.
Sitten otetaan isot tuopit ja katsotaan Suomea!
Todellakin. Ehkä jopa enemmän kuin yhdet.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Ilmoittautuminen - check!
Jotenkin sitä kuvitteli olevansa ensimmäisenä tänä aamuna ilmoittautumassa pääsykokeeseen. Kädet täristen klikkailemassa ja tarkistelemassa, että hakukohde ja muu sälä tulee napsuteltua oikein.
Niin siinä vaan kävi, että unohdin koko homman, kunnes näin kirjoitettuna päivämäärän 3.3.2014. Silloin vasta havahduin, että todella, SE haku on alkanut tänään. Kliketi klik siis muutkin. Yliopistohakuun pääset tästä.
Tulipas taas snadisti realistisemmaksi se, että koe on jo aivan nurkan takana. En malttaisi odottaa, että pääsen näkemään millaista jäynää hakijoille on luvassa tällä kertaa.
Niin siinä vaan kävi, että unohdin koko homman, kunnes näin kirjoitettuna päivämäärän 3.3.2014. Silloin vasta havahduin, että todella, SE haku on alkanut tänään. Kliketi klik siis muutkin. Yliopistohakuun pääset tästä.
Tulipas taas snadisti realistisemmaksi se, että koe on jo aivan nurkan takana. En malttaisi odottaa, että pääsen näkemään millaista jäynää hakijoille on luvassa tällä kertaa.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Kuka voisi kellot seisauttaa?
Ja tarjota minulle lisää virkeitä tunteja vuorokauteen?
Tällä hetkellä päivärytmimme on karkeasti on seuraavanlainen:
klo 7 ylös
Klo 7-8 Minille ja itselleni aamupalaa
Klo 8-9 Minin leikitystä
klo 9-10.30 Mini nukkuu ensimmäiset päiväunet, minä lasken fysiikkaa/kemiaa
klo 11-12 Lounas molemmille
n. 12.30-13(.15/30) Mini nukkuu, minä lasken fysiikka/kemiaa
Klo 14- 15.30 salilla
Klo 16.30-19 Kotona. Minin kanssa hengailua, iltarutiinit ja Mini unille
Klo 19-22 Minä lasken fysiikkaa/kemiaa
klo 22.30-7 Unta
Kaksi kertaa viikossa aamurutiini poikkeaa tästä, koska käymme uimassa ja muskarissa.
Tiedän, ei minun pitäisi valittaa. Minä sentään en käy töissä eikä minulla ole kuin yksi helppo muksu handlattavana. Ei minulla olekaan ongelmaa päivärytmini kanssa. Mikäs sen mukavampaa kuin olla kokoajan ns. vapaalla ja päättää itse päivän tekemisistä.
Ongelma on se, että luonnollinen unirytmini on kaikkea muuta kuin tuo yllä mainittu. Olen luonnostani iltavirkku ja aamuntorkku. Lisäksi unentarpeeni on poikkeuksellisen suuri: 9-10h/yö. Tämän vuoksi olen päivisin jatkuvasti hieman kohmeessa. Kuinka kadehdinkaan ihmisiä, jotka pärjäävät lyhyellä/normaalilla unimäärällä. Siinähän saisi vaikka kuinka monta virkeää tuntia lisää päivään, puhumattakaan viikosta.
Keinotekoisia pirteyden tuojiahan toki on. Kuten se suuresti rakastamani kofeiini. Koska kuitenkin havahduin siihen, että juon kahvia aivan tolkuttomia määriä, olen vähentänyt sen juomista radikaalisti. Lisäksi olisi kiva jos pirteys ei tulisi purkista/mistään aineesta vaan luonnollisesti.
Onko tämän tekstin läpikahlanneilla vinkkejä siihen, miten luonnollisesti saisin pirteyttä päivääni? Ulkoilu ja urheilu on jo mallillaan, samoin vitamiinit ja ruokavalio. Voiko unta korvata?
Tällä hetkellä päivärytmimme on karkeasti on seuraavanlainen:
klo 7 ylös
Klo 7-8 Minille ja itselleni aamupalaa
Klo 8-9 Minin leikitystä
klo 9-10.30 Mini nukkuu ensimmäiset päiväunet, minä lasken fysiikkaa/kemiaa
klo 11-12 Lounas molemmille
n. 12.30-13(.15/30) Mini nukkuu, minä lasken fysiikka/kemiaa
Klo 14- 15.30 salilla
Klo 16.30-19 Kotona. Minin kanssa hengailua, iltarutiinit ja Mini unille
Klo 19-22 Minä lasken fysiikkaa/kemiaa
klo 22.30-7 Unta
Kaksi kertaa viikossa aamurutiini poikkeaa tästä, koska käymme uimassa ja muskarissa.
Tiedän, ei minun pitäisi valittaa. Minä sentään en käy töissä eikä minulla ole kuin yksi helppo muksu handlattavana. Ei minulla olekaan ongelmaa päivärytmini kanssa. Mikäs sen mukavampaa kuin olla kokoajan ns. vapaalla ja päättää itse päivän tekemisistä.
Ongelma on se, että luonnollinen unirytmini on kaikkea muuta kuin tuo yllä mainittu. Olen luonnostani iltavirkku ja aamuntorkku. Lisäksi unentarpeeni on poikkeuksellisen suuri: 9-10h/yö. Tämän vuoksi olen päivisin jatkuvasti hieman kohmeessa. Kuinka kadehdinkaan ihmisiä, jotka pärjäävät lyhyellä/normaalilla unimäärällä. Siinähän saisi vaikka kuinka monta virkeää tuntia lisää päivään, puhumattakaan viikosta.
Keinotekoisia pirteyden tuojiahan toki on. Kuten se suuresti rakastamani kofeiini. Koska kuitenkin havahduin siihen, että juon kahvia aivan tolkuttomia määriä, olen vähentänyt sen juomista radikaalisti. Lisäksi olisi kiva jos pirteys ei tulisi purkista/mistään aineesta vaan luonnollisesti.
Onko tämän tekstin läpikahlanneilla vinkkejä siihen, miten luonnollisesti saisin pirteyttä päivääni? Ulkoilu ja urheilu on jo mallillaan, samoin vitamiinit ja ruokavalio. Voiko unta korvata?
perjantai 28. helmikuuta 2014
Karman lahjontaa
Tämän blogin sadannen postauksen kunniaksi tekstin lopussa on lupaus, joka kannattanee lukaista, jos mielii tulevaisuudessa materiaalia lääkiksen pääsykokeisiin valmistautumiseen.
Olen päässyt lääkispohdinnoissani jo niin pitkälle, että mietin mitä tekisin tuolle kirjapinolle sitten jos/kun joskus lääkikseen pääsen. Materiaalia on vaikka millä mitalla: lukiokirjoja, valmennuskurssimateriaalia, Galenos X 2 ja niin edelleen. Luulisin, että siinä vaiheessa kun ovet minullekin aukenevat, olen lopen kyllästynyt tuijottelemaan noita kirjoja ja haluan päästä niistä mitä pikimmiten eroon.
Sen vuoksi ajattelin hieman lahjoa karmaa lupaamalla hyvän teon. Ehkä, vaikka en karmaan uskokaan vaan kovaan työhön, tämä auttaa minua pääsykokeessa onnistumisessa.
Täten lupaan seuraavaa: jos/kun ovet aukeavat minulle, minä lahjoitan opiskelumateriaalini eteenpäin ilmaiseksi (+mahdolliset postikulut). En lupaa, että laitan hyvän kiertämään vain yhdelle ihmiselle vaan saattaa olla, että toteutan tämän arvontatyyppisesti tai siten, että minulta saa toivoa kirjoja, jotka omista kokoelmista puuttuvat. En myöskään ole aivan varma vielä siitä, haluanko luopua molemmista Galenoksista (pakko kai se järkäle on pitää muistona). Voi myös olla, että jos joku lähipiiristäni yllättäen alkaa himoita lääkikseen pääsyä, luovutan kirjapinon hänelle. Toisin sanoen en ole oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, että tavalla tai toisella hankkiudun eroon materiaalistani.
Miltäs tämä kuulostaa? Olisiko ottajia?
Muistini on tunnetusti lyhyt, joten jos nyt kesällä hehkutan sisäänpääsyä, muistakaa muistuttaa sadannen postauksen karmasta.
Olen päässyt lääkispohdinnoissani jo niin pitkälle, että mietin mitä tekisin tuolle kirjapinolle sitten jos/kun joskus lääkikseen pääsen. Materiaalia on vaikka millä mitalla: lukiokirjoja, valmennuskurssimateriaalia, Galenos X 2 ja niin edelleen. Luulisin, että siinä vaiheessa kun ovet minullekin aukenevat, olen lopen kyllästynyt tuijottelemaan noita kirjoja ja haluan päästä niistä mitä pikimmiten eroon.
Sen vuoksi ajattelin hieman lahjoa karmaa lupaamalla hyvän teon. Ehkä, vaikka en karmaan uskokaan vaan kovaan työhön, tämä auttaa minua pääsykokeessa onnistumisessa.
Täten lupaan seuraavaa: jos/kun ovet aukeavat minulle, minä lahjoitan opiskelumateriaalini eteenpäin ilmaiseksi (+mahdolliset postikulut). En lupaa, että laitan hyvän kiertämään vain yhdelle ihmiselle vaan saattaa olla, että toteutan tämän arvontatyyppisesti tai siten, että minulta saa toivoa kirjoja, jotka omista kokoelmista puuttuvat. En myöskään ole aivan varma vielä siitä, haluanko luopua molemmista Galenoksista (pakko kai se järkäle on pitää muistona). Voi myös olla, että jos joku lähipiiristäni yllättäen alkaa himoita lääkikseen pääsyä, luovutan kirjapinon hänelle. Toisin sanoen en ole oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, että tavalla tai toisella hankkiudun eroon materiaalistani.
Miltäs tämä kuulostaa? Olisiko ottajia?
Muistini on tunnetusti lyhyt, joten jos nyt kesällä hehkutan sisäänpääsyä, muistakaa muistuttaa sadannen postauksen karmasta.
torstai 27. helmikuuta 2014
Suurin heikkouteni
Olen onnistunut kohtuullisen hyvin vastustamaan herkkukiusauksia. Tarkoitushan minulla ei ole kokonaan lopettaa herkkujen mättämistä, vaan vedellä niitä järkevissä määrin ja hyvin harvoin.
Minulla on kuitenkin yksi heikkous ylitse muiden. Olen pidättäytynyt sen valmistamisesta, koska tiedän että suurin osa siitä katoaa ammottavaan kitaani ennenkuin se päätyy uuniin.
Pullataikina. Raakana. Au naturel.
Leivoin tänään pullia, koska haluan huomenna näyttää paikallisille ystävilleni millaisia ovat suomalaiset laskiaispullat. Tälläkään kertaa en onnistunut pitämään näppejäni taikinasta erossa ja natustin sitä silmät loistaen. Parasta on kaapia viimeiset taikinan rippeet astian pohjalta sohvalla istuen ja laihdutusblogeja selaillen (näky jolle Minin isä naureskeli. Näytin kuulemma erittäin syylliseltä.). Kaikki, jotka ovat joskus leiponeet pullaa tietävät, että se turpoaa aika hienosti. Niin.., Pullataikina jatkaa turpoamistaan vatsassani ja nyt on maha aivan turkasen kipeänä.
Mitä tästä opimme?
Emme niin yhtään mitään. Ensikertaa odotan jo innolla.
Tiedän, että lukijoissani on ainakin yksi, joka tietää mistä puhun. Terkkuja vaan sinne. Vedetään taas vatsat kipeiksi yhdessä parin viikon päästä.
Minulla on kuitenkin yksi heikkous ylitse muiden. Olen pidättäytynyt sen valmistamisesta, koska tiedän että suurin osa siitä katoaa ammottavaan kitaani ennenkuin se päätyy uuniin.
Pullataikina. Raakana. Au naturel.
Leivoin tänään pullia, koska haluan huomenna näyttää paikallisille ystävilleni millaisia ovat suomalaiset laskiaispullat. Tälläkään kertaa en onnistunut pitämään näppejäni taikinasta erossa ja natustin sitä silmät loistaen. Parasta on kaapia viimeiset taikinan rippeet astian pohjalta sohvalla istuen ja laihdutusblogeja selaillen (näky jolle Minin isä naureskeli. Näytin kuulemma erittäin syylliseltä.). Kaikki, jotka ovat joskus leiponeet pullaa tietävät, että se turpoaa aika hienosti. Niin.., Pullataikina jatkaa turpoamistaan vatsassani ja nyt on maha aivan turkasen kipeänä.
Mitä tästä opimme?
Emme niin yhtään mitään. Ensikertaa odotan jo innolla.
Tiedän, että lukijoissani on ainakin yksi, joka tietää mistä puhun. Terkkuja vaan sinne. Vedetään taas vatsat kipeiksi yhdessä parin viikon päästä.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Mä sanon viimeisen sanani ja se on "Ei"
Ei on ollut päivän sana.
Uunin nappuloita pitäisi päästä räpläämään: Ei X 15
Migreeni iski puskista: Ei saatana X 2
Migreenin aiheuttama makeanhimo: Ei helvetti pakko tehdä suklaakakku X 1
Suklaakakku tuhottu: Eihän tässä näin pitänyt käydä... X 1
Lukemisesta on otettava välipäivä: Dammit... EI EI EI!
Kyllä se vaan näin on. Tämä päivä on tuhoontuomittu kaiken hyödyllisen osalta. Nyt kun vielä löytäisi sen kämppäämme piiloutuneen suklaalevyn.
Uunin nappuloita pitäisi päästä räpläämään: Ei X 15
Migreeni iski puskista: Ei saatana X 2
Migreenin aiheuttama makeanhimo: Ei helvetti pakko tehdä suklaakakku X 1
Suklaakakku tuhottu: Eihän tässä näin pitänyt käydä... X 1
Lukemisesta on otettava välipäivä: Dammit... EI EI EI!
Kyllä se vaan näin on. Tämä päivä on tuhoontuomittu kaiken hyödyllisen osalta. Nyt kun vielä löytäisi sen kämppäämme piiloutuneen suklaalevyn.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Alpeille mars!
Lederhosenit
jalkaan ja menoksi! Huomisesta eteenpäin minut löytää alppihumppaamasta
Itävallasta. Jos et tiedä mitä se tarkoittaa niin se tarkoittaa
laskettelemista seuraavanlaisissa maisemissa...
 |
| http://www.metropoli.net/matkustus/alppien-aurinkoon-tana-talvena/ |
Sekä tanssimista after skissä tällaisen musiikin parissa...
Ich bin so schön, ich bin so toll, ich bin der Anton aus tiroooool!
Joka kerta, kun olen käynyt alpeilla skimpaamassa olen miettinyt, että miksipä sinne ei voisi vaikka jäädä. Jos siis blogi hiljenee pidemmäksi aikaa kuin viikoksi, tiedätte mistä tulla hakemaan. Näkemisiin!
Ps. Ei mun musiikkimaku oikeasti ole näin surkea, mutta alppihumppamiseen toimii vaan tietyt biisit. No joo, selittelyt sikseen, monot jalkaan ja rinteeseen!
perjantai 14. helmikuuta 2014
Mini Einsteinin tutkimuksia osa 1: Painovoima
Näin tutkit massan vaikutusta putoamisnopeuteen
1. Ota omenanpala
2. Ojenna kätesi syöttötuolissa sivulle
3. Päästä omenanpala putoamaan vapaasti
4. Seuraa omenanpalan putoamista tarkasti
5. Naura huvittuneesti
6. Katso äitiä kysyvästi kunnes äiti nostaa omenanpalan
7. Naura/hihku/kilju
8. Haukkaa omenasta pala massan pienentämiseksi
9. Toista vaiheet 1-8 niin monta kertaa, että joko a) Omena on syöty b) äiti kyllästyy nostelemaan sitä halvatun omenaa c) jokin muu, kuten olympiahiihto vie huomiosi
Tutkimuksen tulokset ja niiden tarkastelu:
Matka syöttötuolista maahan on niin lyhyt, että luotettavasti ei voida todeta muuta kuin se, että omenan massa on kääntäen verrannollinen äidin vitutuskäyrän kasvuun. Toisaalta on hauskaa, kun äiti nostelee sitä omenaa, joten tutkimuksia on syytä jatkaa. Jatkotutkimusten rahoituksesta ja omenoiden saatavuudesta vastaa Oy Isi Ab.
1. Ota omenanpala
2. Ojenna kätesi syöttötuolissa sivulle
3. Päästä omenanpala putoamaan vapaasti
4. Seuraa omenanpalan putoamista tarkasti
5. Naura huvittuneesti
6. Katso äitiä kysyvästi kunnes äiti nostaa omenanpalan
7. Naura/hihku/kilju
8. Haukkaa omenasta pala massan pienentämiseksi
9. Toista vaiheet 1-8 niin monta kertaa, että joko a) Omena on syöty b) äiti kyllästyy nostelemaan sitä halvatun omenaa c) jokin muu, kuten olympiahiihto vie huomiosi
Tutkimuksen tulokset ja niiden tarkastelu:
Matka syöttötuolista maahan on niin lyhyt, että luotettavasti ei voida todeta muuta kuin se, että omenan massa on kääntäen verrannollinen äidin vitutuskäyrän kasvuun. Toisaalta on hauskaa, kun äiti nostelee sitä omenaa, joten tutkimuksia on syytä jatkaa. Jatkotutkimusten rahoituksesta ja omenoiden saatavuudesta vastaa Oy Isi Ab.
torstai 13. helmikuuta 2014
Mikä tällä kertaa on toisin?
Painoni putoamisesta innostuneena aloin pohtimaan miksi tällä kertaa olen menestynyt tässä hitaassa pudotuksessa? Miksi en ole sortunut kuureihin vaan pitänyt jääräpäisesti kiinni siitä, että syön terveellisesti, mutta en tiukkapipoisesti. Tiukkapipoisuuden puuttuminen näkyy esimerkiksi siinä, että jos minun tekee mieleni käydä kahvilla kaverin kanssa, otan mitä todennäköisimmin pullan sen kahvin kanssa. Koska tekisin niin tulevaisuudessakin.
Koko painonpudotusfilosofiani (hehe, tässähän ihan alkaa uskomaan, että taustalla on joku filosofia) lähti liikkeelle siitä ajatuksesta, että minä en voi enkä halua muuttaa elämääni (edes hetkellisesti) liian kurinalaiseksi. Tämän päätöksen vuoksi karsiutui laihdutusvalikoimasta kaikki pussikuurit. Halusin myöskin, että painonpudotus ei kariudu monilla ulkomaanmatkoillamme, joten kyseessä piti olla "kuuri", jota voin noudattaa kaikkialla. Eihän tässä paljon enää vaihtoehtoja jäljelle jäänyt, joten päädyin siihen, että minun on ihan oikeasti muutettava elämäntapojani. Se on minulle ainoa keino saada painoni alas. Pysyvästi.
Tätä projektia on mietitty pitkään ja hartaasti. Koko syksyn mietin mitkä ovat tavoitteeni ja millä aikataululla. Vaikka sivupalkissa lukeekin, että aion pudottaa painoani 20 kiloa ensi syksyyn mennessä, en pidä sitä oikeasti itselleni realistisena tavoitteena. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä on milloin pääsen takaisin normaalipainoon, jos tarkoituksena on jatkaa tällä tiellä loppuelämä? On minulle aivan yksi lysti putoaako tällä viikolla kilo vai sata grammaa, kunhan tiedän, että tulevaisuudessa en ole enää koskaan merkittävästi ylipainoinen.
Mikä siis on toisin? Ajatukseni. Ne ovat toisin.
Koko painonpudotusfilosofiani (hehe, tässähän ihan alkaa uskomaan, että taustalla on joku filosofia) lähti liikkeelle siitä ajatuksesta, että minä en voi enkä halua muuttaa elämääni (edes hetkellisesti) liian kurinalaiseksi. Tämän päätöksen vuoksi karsiutui laihdutusvalikoimasta kaikki pussikuurit. Halusin myöskin, että painonpudotus ei kariudu monilla ulkomaanmatkoillamme, joten kyseessä piti olla "kuuri", jota voin noudattaa kaikkialla. Eihän tässä paljon enää vaihtoehtoja jäljelle jäänyt, joten päädyin siihen, että minun on ihan oikeasti muutettava elämäntapojani. Se on minulle ainoa keino saada painoni alas. Pysyvästi.
Tätä projektia on mietitty pitkään ja hartaasti. Koko syksyn mietin mitkä ovat tavoitteeni ja millä aikataululla. Vaikka sivupalkissa lukeekin, että aion pudottaa painoani 20 kiloa ensi syksyyn mennessä, en pidä sitä oikeasti itselleni realistisena tavoitteena. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä on milloin pääsen takaisin normaalipainoon, jos tarkoituksena on jatkaa tällä tiellä loppuelämä? On minulle aivan yksi lysti putoaako tällä viikolla kilo vai sata grammaa, kunhan tiedän, että tulevaisuudessa en ole enää koskaan merkittävästi ylipainoinen.
Mikä siis on toisin? Ajatukseni. Ne ovat toisin.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Finally back in the 80's!
I'm back! Toisinaan kannattaa näköjään uhkailla kroppaansa jonkin kivan asian poistamisella ja se alkaa pelittämään. Tämän aamun saldona pääsin takaisin kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle.
Paino: 89,9 kiloa. JES!
Päätin samalla mittailla mittanauhalla muutoksia joita kropassani on tapahtunut ja vertailla niitä edellisiin mittauksiin (heinäkuulta).
Edellisen mittauspostauksen voit lukea tämän linkin takaa.
Pituus: 176 cm pysynyt oletettavasti samana.
Paino: heinäkuu 92,9 kg, nyt 89,9 kg. Blogin alusta -4,1 kg.
BMI heinäkuu 30 (merkittävä lihavuus), nyt 29 (lievä lihavuus).
Vyötärö kapeimmalta kohdalta: heinäkuu 89 cm, nyt 86cm. -3 cm
Vyötärö navan kohdalta: heinäkuu 104 cm, nyt 99 cm. -5cm
Pohkeet leveimmästä kohtaa: Heinäkuu oikea 41 cm, vasen 42 cm. Nyt molemmat - 1cm.
Reidet leveimmästä kohdasta:
Heinäkuu oikea 75 cm, vasen 73 cm.
Nyt oikea 72,5 cm ja vasen 70 cm. Oikea -2,5 cm, vasen -3 cm.
Rinnan alta: heinäkuu 88 cm, nyt 85 cm. -3 cm.
Perse leveimmästä kohtaa: heinäkuu 131 cm, nyt 125,5 cm. -5,5 cm.
Onhan siinä lähtenyt sentti jos toinenkin. Ilmankos ovat vaatteet alkaneet istua paremmin päällä. Muistelin tässä joulupöydässämme ollutta neljän kilon kinkkua ja totesin, että minustapa on lähtenyt samanlainen köntsä ihraa pois. Se kinkku oli meinaan hemmetin iso!
Seuraava etappi, jolloin mittailen, on raskautta edeltävissä mitoissani. Painoa on silloin 87 kiloa.
Ei voi muuta sanoa, kun että JES, JES, JES!!!
Paino: 89,9 kiloa. JES!
Päätin samalla mittailla mittanauhalla muutoksia joita kropassani on tapahtunut ja vertailla niitä edellisiin mittauksiin (heinäkuulta).
Edellisen mittauspostauksen voit lukea tämän linkin takaa.
Pituus: 176 cm pysynyt oletettavasti samana.
Paino: heinäkuu 92,9 kg, nyt 89,9 kg. Blogin alusta -4,1 kg.
BMI heinäkuu 30 (merkittävä lihavuus), nyt 29 (lievä lihavuus).
Vyötärö kapeimmalta kohdalta: heinäkuu 89 cm, nyt 86cm. -3 cm
Vyötärö navan kohdalta: heinäkuu 104 cm, nyt 99 cm. -5cm
Pohkeet leveimmästä kohtaa: Heinäkuu oikea 41 cm, vasen 42 cm. Nyt molemmat - 1cm.
Reidet leveimmästä kohdasta:
Heinäkuu oikea 75 cm, vasen 73 cm.
Nyt oikea 72,5 cm ja vasen 70 cm. Oikea -2,5 cm, vasen -3 cm.
Rinnan alta: heinäkuu 88 cm, nyt 85 cm. -3 cm.
Perse leveimmästä kohtaa: heinäkuu 131 cm, nyt 125,5 cm. -5,5 cm.
Onhan siinä lähtenyt sentti jos toinenkin. Ilmankos ovat vaatteet alkaneet istua paremmin päällä. Muistelin tässä joulupöydässämme ollutta neljän kilon kinkkua ja totesin, että minustapa on lähtenyt samanlainen köntsä ihraa pois. Se kinkku oli meinaan hemmetin iso!
Seuraava etappi, jolloin mittailen, on raskautta edeltävissä mitoissani. Painoa on silloin 87 kiloa.
Ei voi muuta sanoa, kun että JES, JES, JES!!!
maanantai 10. helmikuuta 2014
Junnaile sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan
Olen muistaakseni aiemminkin nillittänyt siitä, että kroppani ei saa mitään tehtyä vauhdilla. Olen tässä viimeiset kaksi viikkoa syönyt kuuliaisesti alle päivittäisen kulutukseni ja mitä tekee massani? Junnaa aivan totaalisesti paikoillaan lukemissa 90,4 kiloa. Tuo lukema on ollut ruudussa nyt tasan kaksi viikkoa.
Siksi julistan blogitauon. Blogitauko jatkuu niin pitkään, kunnes G=mg=881,919N (laskekaa itse ;) ). Tauko voi päättyä huomenna tai vasta puolen vuoden päästä, mutta tämän mukavan harrastuksen pariin en palaa ennen tavoitteeni toteutumista. Miksi näin? No siksi, että sain ajatuksen päähäni.
Nähdään taas toivottavasti pian!
-Laalaa
Ps. Anonyymi, joka kirjoittelit kommenttia tekstiini fysiikasta, sain viimein vastattua sinulle :)
Siksi julistan blogitauon. Blogitauko jatkuu niin pitkään, kunnes G=mg=881,919N (laskekaa itse ;) ). Tauko voi päättyä huomenna tai vasta puolen vuoden päästä, mutta tämän mukavan harrastuksen pariin en palaa ennen tavoitteeni toteutumista. Miksi näin? No siksi, että sain ajatuksen päähäni.
Nähdään taas toivottavasti pian!
-Laalaa
Ps. Anonyymi, joka kirjoittelit kommenttia tekstiini fysiikasta, sain viimein vastattua sinulle :)
perjantai 7. helmikuuta 2014
Johdatusta
En usko kohtaloon enkä usko jumaliin. Sen sijaan uskon, kun laskimeni yrittää kertoa minulle, että mene nukkumaan. Lopeta laskeminen ja mene nukkumaan.
Eilen illalla laskin jälleen kerran fysiikkaa. Laskin ja laskin, kunnes meno tyssäsi aivan kokonaan. Kutsuin Minin isän paikalle kertomaan, että mikä tässä laskussa nyt oikein on vialla. Minin isä katsoi, mietti ja pohti. Laski päässään, että kyllä noissa arvoissa on nyt jokin vika, koska mittakaava ei täsmää laskun tilanteeseen. Tuijottelimme tehtävää noin puoli tuntia yrittäen saada selville missä vika on. Laskin laskimellani uudestaan ja uudestaan arvoja, kunnes lopulta koskin sormellani laskimeni näyttöä. Samassa sormeeni tarttui roska. Numero ykköstä muistuttava roska, joka sijaitsi kriittisessä pisteessä, joka kertoo vastauksen olevan noin tuhat-jotain.
Toisinaan vika ei ole tekijässä. Muistanpahan ennen pääsykoetta pyyhkiä laskimeni ruudun.
Ja kyllä. Repesin raikuvaan nauruun tämän räpellyksen päätteeksi ja menin nukkumaan.
Eilen illalla laskin jälleen kerran fysiikkaa. Laskin ja laskin, kunnes meno tyssäsi aivan kokonaan. Kutsuin Minin isän paikalle kertomaan, että mikä tässä laskussa nyt oikein on vialla. Minin isä katsoi, mietti ja pohti. Laski päässään, että kyllä noissa arvoissa on nyt jokin vika, koska mittakaava ei täsmää laskun tilanteeseen. Tuijottelimme tehtävää noin puoli tuntia yrittäen saada selville missä vika on. Laskin laskimellani uudestaan ja uudestaan arvoja, kunnes lopulta koskin sormellani laskimeni näyttöä. Samassa sormeeni tarttui roska. Numero ykköstä muistuttava roska, joka sijaitsi kriittisessä pisteessä, joka kertoo vastauksen olevan noin tuhat-jotain.
Toisinaan vika ei ole tekijässä. Muistanpahan ennen pääsykoetta pyyhkiä laskimeni ruudun.
Ja kyllä. Repesin raikuvaan nauruun tämän räpellyksen päätteeksi ja menin nukkumaan.
torstai 6. helmikuuta 2014
Pojalle pinkkiä, tytölle tummansinistä
Asun perikonservatiivisessa maassa. Kotiäitiys on suurinpiirtein hienointa mitä täällä voi tehdä. Vaimon tehtäviin kuuluu lastenhoito, ruuanlaitto, kodin ylläpito ja kaikki muu oikein klassiseen perhemalliin kuuluvat "naisten" työt.
Ihan miten vaan, kukin tyylillään, mutta...
Minä en tähän muottiin suostu. En suostunut Suomessa, enkä suostu täällä. Olisin aivan totaalisen väärässä parisuhteessa, jos meillä olisi miesten ja naisten työt. Meillä on "työt", joita kumpikin tekee sitten omien intressien ja käytössä olevan ajan mukaisesti. Siksi esimerkiksi se siivoaminen jää usein siihen asti, että jompikumpi (minä) kyllästyy tilanteeseen.
Perikonservatiivisuus perheasioissa tuli minulle hieman yllätyksenä, kun muutimme tänne. Eniten minua kuitenkin järkytti se, miten lasten sukupuolirooleja ja erilaista kasvatusta oikein alleviivataan täällä. Suomalaisnaisten toimesta. (Suomessa tätä tapahtuu toki myös, mutta siellä ystäväpiirini onneksi on muodostunut ihmisistä, jotka eivät välitä eivätkä alleviivaa.)
Olen varmaan noin sata kertaa saanut kuulla seuraavanlaisia lauseita: "Ne meidän pojat on niin rasavillejä olleet aina, sitten tämä meidän Liisa on sellainen tosi herttainen ja rauhallinen pikkutyttö", "eihän nyt pojille voi tuollaisia punaisia vaatteita laittaa", "annetaas tytöille nuo pinkit huivit (leikkeihin) niin pojat saa sitten nämä siniset ja vihreät (vaikka tyttö olisi itse valinnut sen sinisen)", "niin se on kohta teilläkin He-Manit ja Supermiehet idoleina kohta, meidän Ilonalla on nyt tällainen prinsessavaihe".
Minä näen aina tällaisissa tilanteissa pinkkiä. En kertakaikkiaan ymmärrä miksi VÄREISTÄ alkaen pitää tehdä eroa tyttöjen ja poikien välille. Toki tiedän ja ymmärrän, että lapsissa ja sukupuolissa on eroja, mutta kyllä aikuistenkin sanomisilla on suuri rooli erojen tekemisessä. Mitäs tapahtuu sitten, kun pikku Lasse tahtoo leikkiä prinsessaa? Sallitaanko se hänelle? Toivottavasti.
Kuulen jo lukijoiden huutavan: Miten itse puit lapsesi pienenä? Aivan varmasti oli pinkkiä tai sinistä!!! No ei ollut. Alussa Mini pukeutui äitiyslaatikon vaatteisiin ja sen jälkeen olen hänet pukenut vaatteisiin, jotka ovat mukavia päällä, lämmittävät ja jotka saan ostettuna käytettyinä paikalliselta suomalaiselta porukalta. Paidassa voi minun puolestani olla vaikka vihreä My Little Pony tai pinkki Hämähäkkimies.
Se miten muut tähän suhtautuvat on heidän ongelmansa.
Ps. Anonyymi, joka kirjoitit kommentin edelliseen fysiikkapostaukseeni. Jos luet tänne asti (kaiken tämän paasauksen jälkeen en ihmettele, jos et lue ;) ), niin valitettavasti en pysty jostain syystä tällä hetkellä vastaamaan kommentteihin! Kunhan onnistuu taas niin kirjoittelen vastauksen erinomaiseen kommenttiisi :)
Ihan miten vaan, kukin tyylillään, mutta...
Minä en tähän muottiin suostu. En suostunut Suomessa, enkä suostu täällä. Olisin aivan totaalisen väärässä parisuhteessa, jos meillä olisi miesten ja naisten työt. Meillä on "työt", joita kumpikin tekee sitten omien intressien ja käytössä olevan ajan mukaisesti. Siksi esimerkiksi se siivoaminen jää usein siihen asti, että jompikumpi (minä) kyllästyy tilanteeseen.
Perikonservatiivisuus perheasioissa tuli minulle hieman yllätyksenä, kun muutimme tänne. Eniten minua kuitenkin järkytti se, miten lasten sukupuolirooleja ja erilaista kasvatusta oikein alleviivataan täällä. Suomalaisnaisten toimesta. (Suomessa tätä tapahtuu toki myös, mutta siellä ystäväpiirini onneksi on muodostunut ihmisistä, jotka eivät välitä eivätkä alleviivaa.)
Olen varmaan noin sata kertaa saanut kuulla seuraavanlaisia lauseita: "Ne meidän pojat on niin rasavillejä olleet aina, sitten tämä meidän Liisa on sellainen tosi herttainen ja rauhallinen pikkutyttö", "eihän nyt pojille voi tuollaisia punaisia vaatteita laittaa", "annetaas tytöille nuo pinkit huivit (leikkeihin) niin pojat saa sitten nämä siniset ja vihreät (vaikka tyttö olisi itse valinnut sen sinisen)", "niin se on kohta teilläkin He-Manit ja Supermiehet idoleina kohta, meidän Ilonalla on nyt tällainen prinsessavaihe".
Minä näen aina tällaisissa tilanteissa pinkkiä. En kertakaikkiaan ymmärrä miksi VÄREISTÄ alkaen pitää tehdä eroa tyttöjen ja poikien välille. Toki tiedän ja ymmärrän, että lapsissa ja sukupuolissa on eroja, mutta kyllä aikuistenkin sanomisilla on suuri rooli erojen tekemisessä. Mitäs tapahtuu sitten, kun pikku Lasse tahtoo leikkiä prinsessaa? Sallitaanko se hänelle? Toivottavasti.
Kuulen jo lukijoiden huutavan: Miten itse puit lapsesi pienenä? Aivan varmasti oli pinkkiä tai sinistä!!! No ei ollut. Alussa Mini pukeutui äitiyslaatikon vaatteisiin ja sen jälkeen olen hänet pukenut vaatteisiin, jotka ovat mukavia päällä, lämmittävät ja jotka saan ostettuna käytettyinä paikalliselta suomalaiselta porukalta. Paidassa voi minun puolestani olla vaikka vihreä My Little Pony tai pinkki Hämähäkkimies.
Se miten muut tähän suhtautuvat on heidän ongelmansa.
Ps. Anonyymi, joka kirjoitit kommentin edelliseen fysiikkapostaukseeni. Jos luet tänne asti (kaiken tämän paasauksen jälkeen en ihmettele, jos et lue ;) ), niin valitettavasti en pysty jostain syystä tällä hetkellä vastaamaan kommentteihin! Kunhan onnistuu taas niin kirjoittelen vastauksen erinomaiseen kommenttiisi :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)