"In my dreams I have a plan,
If I got me a wealthy man,
I wouldn't have to work at all, I'd fool around and have a ball..." -ABBA
Jotkut lukijani ovat ehkä miettineet, että millä rahalla tuollainen äitiyslomalla hengaileva tyyppi oikein ostelee noita
sammareita? Millä se maksaa asumisensa? Millä se elää? Eihän sillä ulkomailla voi edes olla mitään tuloja, jos se ei käy töissä
.
Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä monta kertaa, mutta joka kerta olen deletoinut kirjoittamani tuotoksen. Olen kuitenkin aiemmin blogissani luvannut aiheesta raapustuksen tehdä, joten tässä tulee. Vastaukseni kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin on: Minin isän rahoilla. (Ja vähän aikaa vielä Kelan vanhempainvapaarahoilla.)
Ylläolevan ABBA:n mainion sanoituksen syvintä olemusta en kuitenkaan pysty allekirjoittamaan. Tämä nykyinen rahallinen tilanteeni ei koskaan ollut tarkoitus eikä päämäärä. Minin isä oli ihan tavallinen opiskelijanretale, kun tapasimme. Yhtäkkiä huomasimme olevamme tilanteessa, jossa joko lähdemme ulkomaille ja hän menee töihin ja minä jään kotiin lapsen kanssa TAI jäämme Suomeen ja minä menen äitiysloman päätyttyä myöskin töihin. Täällä en voi työskennellä, koska aikaisemmalla koulutuksellani ei täältä töitä löydy ja kielitaidon puutteessa tuskin pääsisin edes hanttihommiin. Lisäksi palkkani olisi todennäköisesti niin pieni, että se menisi kokonaisuudessaan Minin päivähoitomaksuihin. Täällä kun ei tunneta sellaista luksusta kuin kunnallinen päivähoito vaan kaikki on yksityistä (lue: kallista).
Päädyimme lähtemään, koska Suomi alkoi tuntua kovin ahdistavalta paikalta elää ja näin saimme vähän seikkailua elämäämme. Minulle tilanne on kokonaan uusi, sillä olen työskennellyt pitkään ja elättänyt itseni. Ensimmäinen työpaikkani oli kahvila-avustajana 14 -vuotiaana, jonka jälkeen olen työskennellyt yhtäjaksoisesti viime syksyyn saakka. Nyt olen tilanteessa, jossa käytän toisen ihmisen rahoja elämiseeni ja sammareideni ostoon. Alussa minulla oli tästä suuri kriisi. En tiennyt miten rahaa pitäisi käyttää ja pitäisikö minun esimerkiksi kysyä lupa, jos haluan ostaa itselleni jotain. Kävimme lopulta Minin isän kanssa huojentavan keskustelun, jossa hän sanoi minulle seuraavat sanat:
"Käytä sitä rahaa siten, kuin käyttäisit itse tienaamiasi rahoja".
Miten minä sitten käytin aikoinaan itse tienaamiani rahoja? Tätä minun piti oikein hetki pohtia. Totesin, että olen kohtuullisen vähän kuluttavaa sorttia. Tein alle hieman listaa siitä mihin fyffeä sormistani lipuu:
Voi mennä kuukausia, etten osta mitään muuta kuin ruokaa. Sitten saattaa tulla hetki, jolloin ostan viidet sammarit vain siksi, että en koskaan löydä mitään sopivia housuja ja haluan hamstrata.
Tykkään käydä ulkona syömässä ja kahviloissa, mutta niihinkään en käyttänyt rahaa, kuin sillon jos sitä oli. Entisessä elämässä (ennen lapsivastuuta) kävin paljon kaljalla ystävieni kanssa ja istumassa iltaa. Pidän parin bissen juomista parina iltana viikossa kuitenkin kohtuu halpana harrastuksena. Harrastuksena, joka on jäänyt vahvasti menneeseen (minkäs sille voi, että nuo kaljoittelufrendit jäivät Suomeen...). Nykyisin rahaa palaa enemmän kaikenmaailman lounaisiin, joilla ravaan Minin kanssa, jotta tutustuisin uusiin kiinnostaviin ihmisiin.
Kampaajat sun muut palvelut ovat aina olleet harvinaista herkkua: viime vuonna taisin käydä kampaajalla kaksi kertaa. Tänä vuonna olen käynyt yhden kerran ja sekin oli eilen. Meikkeihin ja muihin kosmetiikkatuotteisiin minulla ei pala rahaa, koska olen liian laiska meikkaamaan. Pakkelia eksyy naamaan ehkä kerran tai pari kuukaudessa.
Yllättäviä menoja varten minulla on aina ollut rahaa tilillä. Yllättäviä menoja ovat voineet olla esimerkiksi extempore Bolivian tai Kiinan matka tai sitten jokin arkisempi ylläri. Nykyisin yllättäviä menoja eivät ainakaan ole matkat maapallon toiselle puolen. Harmi.
Harrastuksiin... Mihin harrastuksiin? Ei minulla ole ollut aikaa työltä ja opiskelulta harrastaa mitään järkevää moneen vuoteen. Nyt kun minulla olisi aikaa niin sekin on uhrattava pääsykoeluvuille.
Kohtuullisen vähällä rahankulutuksella minua siis saa ylläpidettyä. Lisäksi kun en välitä timanteista tai muusta materiasta niin vaimon ilostuttamisbudjettikin on minimaalinen. Sisustustakaan en harrasta, joten ette koskaan näe tässä blogissa kuvia hienosta kodista. Minut pitää iloisena se, että joku maksaa katon pääni päälle ja leivät pöytään.
Toivon, että tulevaisuudessa tilanne voi hetken olla toisin päin ja minä saan olla se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja voita sen leivän päälle. Sitä odotellessa tilanne on nyt tämä ja olemme molemmat siihen tyytyväisiä.
