Tahtojen taistelu

Mikä huutaa selkä kaarella naama punaisena jos ei saa syödä sähköjohtoa tai kiivetä kiikkerään hyllyyn? Oikein vastanneiden kesken arvomme raivoisat aplodit.

Vaikka tietoni pikkulapsista ovat olemattomat olleet aina, tiedän kyllä että on olemassa uhmaikä. Se alkaa noin 2 vuoden iässä. Tässä pitäisi olla vielä yli vuosi pelivaraa, joten en odottanut joutuvani omaa tahtoa uhkuvan mukulan kynsiin aivan vielä.

Mikä kumma siinä on, että ne kaikkein vaarallisimmat kohteet kodissamme ovat juuri niitä mitä pitää mennä räpeltämään? Minin hammaskalustolla kun naarmutetaan jopa oranssia lasia (oikeasti) niin kyllähän se sähköjohdonkin popsii, jos lähelle pääsee. Pois siirtämisestä seuraa rimpuilua ja sumutorven voimakkuuteen kohoavaa laulantaa, jota seuraa uusi johdon lähestymisyritys (jos äiti vaikka ei huomaisi).

Jos lapsi on jäärä, niin on kyllä äitinsäkin, joten tätä Kissa ja hiiri - leikkiä voidaan jatkaa vaikka loputtomiin. Tämä kissa ei väsy (mutta odottaa kauhulla sitä oikeaa uhmaa).

Vääristynyttä kimppakivaa fysiikan kanssa

Olen viimeiset pari viikkoa tahkonnut iltaisin suuresti rakastamaani fysiikkaa. Usein saamme fysiikan kanssa Minin isän mukaamme helliin hetkiimme, koska minä en osaa ja hän osaa. Tästä pääsemmekin siihen miksi minulla on vääristynyt kuva ihmisten fysiikan taidoista.

Usein luen tehtävän, mietin sitä hetken ja sitten kajautan ensin ilmoille ärräpään (eilen kirosin sitä, että fysiikan yo-kokeen tekijät olettavat minun tietävän mikä on vanhanaikainen kalavaaka...), jonka jälkeen karjaisen Minin isän nimen epätoivoisella äänensävyllä. Minin isä saapuu paikalle, katsoo tehtävää hetken ja sen jälkeen alkaa selostaa minulle mistä minun kannattaisi lähteä liikkeelle tai vaihtoehtoisesti kuuntelee ehdotukseni tehtävän tekotavasta ja korjaa sitä.

Tämä toistuu jokaikinen kerta, kun tarvitsen apua. Ei ole tullut vielä vastaan tehtävää, jota hän ei osaisi. Hyvä vaan minulle tietysti, että minulla on osaava yksityisopettaja. Tällainen yksityisopettaja saa kuitenkin minut välillä tuntemaan itseni TODELLA tyhmäksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että suurin osa yo-kokeiden tehtävistä sujuu ihan soolonakin, vaikka ratkaisu olisi työn ja tuskan takana. Äärimmäisen harvassa ovat ne tehtävät, joita en saa edes alkuun. Kuitenkin aina välillä mietin, onko fysiikka kaikille muille niin helppoa, kuin se on Minin isälle.  Olenko minä ainoa, jolla on ongelmia sen kanssa?

Todennäköisesti en ole.

Enhän?

Järjen äänen puhuttelussa

Mitä minä näen: 92,2 kiloa.

Mitä minä ajattelen: Mitä helvettiä! Missä välissä olen muka ehtinyt syödä itseeni melkein kaksi kiloa lisää?

Mitä pieni järjen ääni kuiskaa: kävit eilen kahdessa jumpassa, sitä edellisenä päivänä salirääkillä. Olisiko kyseessä kuitenkin turvotus? Varsinkin, kun viniset kokoajan siitä, että sinulla on lihakset ihan törkeän kipeinä ja et ole syönyt mitenkään poikkeavasti.

Tämä pieni järjen ääni on Minin isä, jonka olen ohjeistanut toimimaan muistuttajana, kun salipäivien jälkeinen painonnousu vituttaa. Vituttaa muuten paljon vähemmän sen jälkeen, kun joku muistuttaa kroppani realiteeteistä eli siitä, että kerään todella helposti nestettä.

Silti... Tule jo 80's! Sinua odotetaan.

Kuningasajatuksia - kuinka tapetaan kymmenen kärpästä yhdellä iskulla

Toisinaan sitä vaan välähtää ja seuraava ajatus onkin sitten, että miksi en tätä aikaisemmin keksinyt. Viime viikolla välähti.

Olin tylsistynyt. Istuin sohvalla Minin päiväunien aikana ja mietin mitä voisin päivän aikana tehdä. Kaipasin jotain sellaista tekemistä, josta sekä Mini että minä pitäisimme. Hiekkalaatikon reunalla istuminen ei oikein tyydytä minun tekemisen tarvettani, vaikka se Minille onkin mieluisaa. Ajatukseni lähti harhailemaan blogiini ja erityisesti erääseen sen projekteista. Projekti, joka etenee hitaasti, mutta varmasti ja jonka tavoitteena on tuoda minulle hyvä olo. Kyseessä on tietysti "The Body".

Olen saanut ruokailutottumuksiani muokattua parempaan suuntaan, mutta kuntoilu on hieman onnettomalla tolalla. Siinä sohvalla istuessani mietin, että kunpa voisin käyttää tämän ajan jotenkin järkevästi liikuntaa lisäten (kotijumppa on tylsää). Ja TSÄDÄÄM, sitten se iski.

Olen kuullut kuntokeskuksista Suomessa, joissa on lapsiparkki. Sinne dumpataan mukula siksi aikaa, kun itse kuntoillaan. Ratkaisua tehdessäni mietin ensin Minin luonnetta.

Viihtyisikö hän tällaisessa lapsiparkissa muiden lasten kanssa? Todellakin.
Olisinko minä valmis viemään hänet sellaiseen? Todellakin.
Olisiko tässä ratkaisu siihen, että Minin olisi hyvä kuulla paikallista kieltä välillä? Todellakin.
Olisiko tässä ratkaisu Minin tutkimisen tarpeeseen, kun koti on jo koluttu läpikotaisin? Todellakin.
Olisiko tässä puuhaa ja sosiaalisuutta Minille sen verran, että häntä ei tarvitsisi laittaa jumalattoman kalliiseen päiväkotiin (jonka aikana olisin itse vielä tylsistyneempi)? Todellakin.
Sitten seurasi  vielä se kaikkein kriittisin kohta. Olisinko minä valmis käymään kuntoilemassa 3-4 kertaa viikossa? Todellakin.

Otin yhteyttä paikallisiin suomalaisiin ja pyysin suosituksia kuntokeskuksista. Erityisen paljon painotin sitä, että lapsiparkin on oltava ihana paikka.

Vastauksissa nousi yksi paikka selkeästi ylitse muiden ja kävin tutustumassa siihen avointen ovien päivänä. Kun näin lastenhuoneen tiesin, että nyt olen oikeassa paikassa. Tila oli iso, se oli täynnä kiinnostavia leluja ja kaiken lisäksi heillä on kesällä auki lapsille oma terassialue. Paikalla on aina 1-2 hoitajaa. Kuntokeskus sijaitsee ulkouimalan sisätiloissa ja minulla on oikeus käyttää ulkouimalaa Minin kanssa kesäisin vaikka joka päivä ilman lisäveloituksia, joten omien treenieni jälkeen Mini pääsee vielä kahlailemaan lastenaltaaseen halutessaan.

On kaiketi sanomattakin selvää, että ostin jäsenyyden välittömästi. Jäsenyyteen kuuluu uinnin ja jumppien lisäksi myös henkilökohtainen kuntosaliohjelma (olin vähän täpsyissä tästä), jota kävimme ensimmäisellä kerralla läpi ohjaajan kanssa.

Parasta ensimmäisellä kerralla oli kuitenkin se, kun menin katsomaan treenin jälkeen miten Minin ensimmäinen kerta lastenhuoneessa sujuu. Tuijottelin hetken touhua oviaukosta ja hymyilin. Mini istui pöydän päässä hoitajan vieressä kuin kuningas vilkutellen ja hymyillen muille lapsille. Kokeilukerran ensimmäinen itku tuli vasta, kun äiti tuli keskeyttämään kivat leikit.

Voiko olla parempaa syytä mennä treenaamaan?

Projekti 3: DONE

Eräs vähiten huomiota saaneista projekteistani on ne surullisen kuuluisat villasukat. Villasukat, joiden oli määrä olla valmiit vuonna 2020, koska en uskonut kykeneväni niitä aikaisemmin tekemään. Mutta kas! Niin vaan oli blogista hyötyä tässäkin asiassa. Aina tänne naputellessani kirosin mielessäni tuota pikkuprojektia ja omaa saamattomuuttani. Kunnes sitten eräänä päivänä...

Tadaa! Tein vielä kaupan päälle samasta langasta pipon. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että lankaa jäi sukkien jäljiltä niin paljon, että mietin mitä hemmettiä minä tälle glitterlangalle oikein teen ja päädyn sitten pipoon. Koska minusta ei saa valokuvaajaa näköjään edes hienon järkkärikameran toimesta, olivat kaikki loput kuvat aivan suttuisia, eikä tästäkään näy, että lanka todella sisältää "hienoa" glittermatskua myös.

Pipo ja villasukat valmistuivat jo ennen joulua. Koska lahjan saaja lukee tätä blogia ja joutui odottamaan pakettiaan kolmisen (!) viikkoa, uskaltauduin kirjoittamaan projektin päättymisestä vasta nyt. Saamani palaute oli aivan murskaavan hienoa. Kiitos siitä! Ilmeisesti glitterpipo oli aivan erityisen mieluisa. Jos siis pääkaupunkiseudulla vastaan talsii kimaltava superpinkki pipo, on se minun käsialaani.

Tässähän loppuu projektit kohta kesken!

Valintatalossa

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka ennen joulua hehkuttelin sitä, että kohta ollaan "Back to the 80's". No eihän se nyt ihan niin sitten mennyt.

Koska minulla on menossa elämätapamuutos, on minun tehtävä pysyviä muutoksia. Siksi olen kehittänyt itselleni suunnitelman hankalia tilanteita ajatellen. Suunnitelma kuuluu seuraavasti: mietin jokaista päätöstä tehdessäni vastauksen seuraavaan kysymykseen: "Millä tavalla aion tulevaisuudessa toimia tämän asian kanssa?".

Jouluna ja uutena vuotena kysyin itseltäni "Aionko tulevaisuudessa olla nauttimatta jouluruokia, vetämättä suklaata ja juomatta viiniä?" Vastaus tähän oli, että en todellakaan, joten vedin sitten kaikkea hyvillä mielin. Paljon. Luonnollisestikaan suklaata viinilasi kourassa syömällä ei laihdu, joten painonpudotus otti hieman takapakkia.

Vasta nyt olen jälleen lähellä Back to the 80's- rajaa. Eikä rehellisesti sanoen oikeasti harmita ollenkaan, että "takapakkia" tuli. Kyseessä ei ollut minkäänlainen repsahdus (sana, jota en ymmärrä miksi elämäntapamuutoksessa edes käytetään. Ylipäänsä aivan idioottimainen sana ja sitä ei blogissani enää käytetä.). Kyseessä oli valinta.  Minä valitsin, että jouluruuat kuuluvat elämääni myös tulevaisuudessa. Sen sijaan olen tehnyt myös valinnan, että herkut eivät kuulu jokapäiväiseen elämääni. Ne kuuluvat siihen enää harvoin, kuten esimerkiksi huomenna, kun suuntaamme IKEA:an ostoksille.

Periaatteessa ideana on ostaa muutama elämää helpottava laatikko kotiimme ja Minille oma muovimuki juomisen treenaamista varten. Oikeasti menen siihen ostoshelvettiin, koska sieltä saa SALMIAKKIA! Siis  SALMIAKKIA!

Minä valitsen, että salmiakki kuuluu elämääni myös tulevaisuudessa. Kuulen päässäni tulevaisuuden minäni äänen:

"Good choice my friend, good choice."

Kaikusanoja

Olemme pidemmän aikaa saaneet Minin isän kanssa nauttia Minin "puheesta". Jokeltelu on muuttunut muistuttamaan sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Ainoa sana mistä olemme saaneet jotain tolkkua on käskevä lyhyt "Ä", joka tarkoittaa sitä, että minun pitää mennä paikalle.

Eräänä iltana olin lukemassa, kun Mini tuli hymyilemään isin sylissä ovensuuhun. Sanoin Minille iloisesti "Terve!" ja välittömästi sain kaikuna takaisin aivan samanlaisella äänenpainolla ja innostuneisuudella sanan "eeve". Piti oikein tarkistaa Minin isältä, että kuulihan hän saman kuin minä - kaikusanoja.

Tänä aamuna ei ollut enää epäilystäkään. Mini osoitti vaipan vaihdon yhteydessä selkäni taakse ja sanoi: "Ishi". Siellähän se "Ishi" oli.

Taisi mennä roska silmään sekä "Ishille" että minulle.

Pieniä ja suuria kynnyksiä

Olen tänään ylittänyt kaksi kynnystä. Toinen niistä oli minulle henkisesti suurempi (saatte itse päätellä kumpi) ja molemmissa kompuroin hieman.

Kynnys 1: Istuin ensimmäistä kertaa aikuisiällä hiekkalaatikon reunalle ja tein hiekkakakun, jonka Mini sitten hajotti tuhansiksi hiekanjyviksi. Olen saavuttanut äitiydessä asteen, jonka tiesin tulevan, mutta jonka toivoin välttäväni. Olen viimeinkin hiekkalaatikkoäiti. Se päivä, kun esitän syöväni hiekkakakkua, on aivan nurkan takana.

Kynnys 2: Sain kerrattua lukemalla fysiikan sähkömagnetismin osuuden. Lukemisen jälkeen ei ollut enää syitä venyttää kynnyksen ylittämistä pidemmälle: laskin ensimmäisen fysiikan laskun yli puoleen vuoteen.

Laskin sen väärin.

Mahtava mahalasku kompuroinnin päätteeksi. 

Kahlepallo jalassa

Ennen Minin syntymää mietin, että tuntuukohan lapsen saaminen siltä, että jalkaan mätkäistään kahlepallo kiinni. Minnekään et pääse ja joku muu päättää minne saat mennä ja milloin. Pelkäsin nimenomaan henkistä kahlepalloa. Tunnetta siitä, että olen jumissa.

Yllätyin positiivisesti. Mini kulki messissä minne ikinä meninkin ja homma sujui. Ei tuntunut ahdistavalta. Olin vapaa menemään ja tulemaan.

Nyt on toisin. Jalassani on ihan oikea fyysinen yli kymmenen kilon kahlepallo. Mini on nimittäin keksinyt, että lahkeessani voi roikkua. Ei ole kuulkaa helppoa kävellä, kun toinen jalka painaa huomattavasti enemmän kuin toinen ja pienet kädet yrittävät nyhtää housujani kohti nilkkoja.

Täytyy varmaan hankkia henkselit.

Päämääränä X aikataululla Y

Olen tässä viimeisen syksyn aikana miettinyt paljon tulevaisuuttani. Mitä tulevaisuudeltani haluan, missä olen, kenen kanssa ja millä aikataululla? Syy näihin pohdintoihin löytyy siitä, että en halua olla kotiäitinä koko loppuelämääni.

Olen kovin itsekkäästi puurtanut eteenpäin haavettani lääketieteen opiskelusta. Kun pääsen sisään, se tarkoittaa meille perheenä suurta muutosta. Jääkö Minin isä asumaan ulkomaille? Minne Mini menee? Muutammeko koko perhe takaisin Suomeen? Voisinko mahdollisesti asua ulkomailla ja opiskella Suomessa? Näitä kysymyksiä olen jauhanut ja jauhanut ääneen ja mielessäni. Koska aivoni menevät pian aivan solmuun, päätin purkaa ajatuksiani tänne. Eräs syy tämän blogin kirjoittamiseen onkin se, että saisin pohdintani pois päästäni kiertämästä.

Sen verran olemme päässeet pohdinnoissamme eteenpäin, että olemme päättäneet, että perhettä ei tämän vuoksi rikota. Mitä ikinä tapahtuukaan, niin koko perhe on samassa paikassa. Lääkis ei ole sen arvoinen, että Minillä olisi sen vuoksi toinen vanhempi vuorollaan "viikonloppuvanhempana". Muutto takaisin Suomeen tarkoittaisi Minin isän uralle takapakkia, mutta myöskään hänen uransa ei ole sen väärtti, että asuisimme eri maissa.

Kun lähdimme tänne asumaan, puhuimme parista vuodesta. Nyt olen huomannut, että viihdyn täällä erittäin hyvin. Jopa vähän liiankin hyvin. Minulla ei ole mitään muuta hinkua takaisin Suomeen kuin lääkis. Yhdessä vaiheessa mietin jopa, että en tänä vuonna hakisi ollenkaan, koska en halua syksyllä tulla Suomeen. Sitten totesin asian kyllä järjestyvän, jos tämä vuosi sattuisi olemaan sisäänpääsyvuoteni, ja päätin hakea sittenkin. Sitäpaitsi nyt lukiessani huomaan, että puoli vuotta aivoni ovat kyllä pitäneet viime vuoden opit sisällään, mutta mitä kävisi jos pitäisin hausta välivuoden? Unohtaisinko kaiken ja joutuisin aloittamaan alusta? Sitä minä en halua.

Inhottavinta tässä kaikessa on se, että minä en tiedä. En tiedä milloin haaveeni toteutuu. Tämä vaikeuttaa suunnittelua paljon ja voinkin vain spekuloida tulevaisuuttani. Niin monta tulevaisuuden suunnitelmaa olen jo analysoinut läpi, että joka tilanteeseen löytyy varmasti sopiva sitten kun sen aika tulee.

Välillä sitä toivoisi olevansa kuin Mini. Hänellä on elämässä aivan selvä suunnitelma:

Päämäärä: Vaipparoskis
Aikataulu: Heti
Keinot: Lähde liikkeelle heti, kun äidin silmä välttää.
Ongelmat: Jonkun pitäisi kertoa Minille, ettei kannata hihkua matkalla niin paljon. Äiti saattaa kuulla ja tulla estämään.
Ongelmien ratkaisu: Yritä uudestaan, kunnes saavutat päämääräsi esteistä (äidistä) huolimatta. Kyllä se joskus vielä onnistuu.

Olisipa se meillä aikuisillakin näin helppoa.

Fysiikka pettää

Lempilapseni fysiikka.

Kohtaamme jälleen.

Viha-rakkaussuhteemme voi viimein jatkua puolen vuoden tauon jälkeen. Muistan, kuinka inhosin sinua lukiossa yli kymmenen vuotta sitten. Inhosin sinua niin paljon, että kun mielestäni opettajamme oli aivan surkea, sain siitä hyvän syyn jättää sinut.  Oikeasti syy oli se, että vihasin sinua.

Vihasin sinua myös viime keväänä. Alussa suhteemme vaikutti toimivan. Elämämme yhdessä oli mielenkiintoista ja arvostin sitä, että sinulla oli niin suuri merkitys arjessa. Sitten tapahtui jotain. En jostain syystä saanut enää sinusta kunnon otetta.

Muistan mistä alamäkemme alkoi. Sinä erkaannuit arjesta, jota minä olisin halunnut jatkaa. Tavallaan olit kokoajan läsnä, mutta sellaisella tasolla, että minä en enää sitä nähnyt. En enää ymmärtänyt. Minusta tuntui, kuin olisit pettänyt minut. Sinä petit minut siitä huolimatta, että läheiseni yrittivät selittää käytöstäsi. Minin isä, oma isäni ja paras ystäväni: he kaikki yrittivät selittää minulle miksi toimit niinkuin toimit.

Jotta voisin rakastaa sinua taas, sinun on avauduttava minulle. Tiedän, että et voi muuttua, sillä sinua ohjaavat tietyt käytössäännöt, mutta voisit auttaa minua ymmärtämään.

Sähkömagnetismi. Sinä petit minut. Rangaistuksena siitä minä selätän sinut vielä.


Vihalla ja rakkaudella
Laalaa

Vastasyntynyt ja pääsykoelukeminen - mahdoton yhtälö?

Anonyymi blogiini eksynyt toivoi minulta postausta aiheesta "Kuinka pääsykoelukemiseni muuttui lapsen syntymän myötä?" Jotta voisin aiheesta kirjoittaa on minun varmaan ensin kerrottava miten luin ennen Minin syntymää, joka siis tapahtui huhtikuussa 2013. Tulossa on hehtaaripostaus, koettakaa kestää. Kuvitelkaa, että mukana on vaikka muutama kevennyskuva, jos se helpottaa lukemista.

Pre-pregnancy

Syksy 2012

Syksyllä 2012 olimme juuri saaneet tiedon siitä, että muutamme ulkomaille. Suurinpiirtein samana viikonloppuna voin pahoin ja ääneen ihmettelin, että miten voi olla tällainen kestokrapula. Syy kestokrapulaan vetää tällä hetkellä sikeitä pinnasängyssä.

Jo ennen näitä kahta isoa uutista olin miettinyt, että haluan todella sinne lääkikseen ja minun on otettava luvuilleni aikaa jostain. Päätin irtisanoutua kokonaan ja jäädä syksystä saakka lukulomalle. Mietimme Minin isän kanssa aikataulut muutolle ja raha-asiat siten, että pärjäisimme. Minä halusin synnyttää Suomessa, joten jäin sinne, mutta Minin isä lähti loppuvuodesta tulevaan asuinmaahamme.

Alkusyksystä olin täynnä lukuintoa. Aloitin opinnot iltalukiossa, jotta voisin kerrata fysiikan ja kemian. Biologiaan uskoin taitojeni riittävän lyhyehköllä kertaamisella (omaan hieman taustaa biologian opiskelussa). Päivät kuluivat siten, että aloitin lukemisen noin klo 12 ja luin ja laskin itsenäisesti etukäteen tunneilla käsiteltäviä asioita tai kertailin edellisen tunnin asioita. Viideltä suuntasin tieni lukionpenkille ja istuin siellä puoli yhdeksään saakka. Lepopäiviä en oikeastaan pitänyt kuin silloin kun oli aivan pakko. Toisinaan pahoinvointi pakotti minut vuoteenpohjalle ja taisinpa pari kertaa rynnistää luokkahuoneestakin ulos oksentamaan. Oi niitä aikoja!

Tällä menetelmällä kävin läpi syksyn aikana kaikki kemian kurssit ja viisi ensimmäistä fysiikan kurssia. Opiskelin asiat kerralla niin, että oikeasti ymmärsin mistä on kyse ja jos en ymmärtänyt, kävin kysymässä opettajilta. Täytyy kyllä todeta, että oli aivan mahtavat opettajat. Heistä näki kilometrin päähän, että he oikeasti halusivat auttaa ja innolla pohtivat minulla mahdollisesti olevia kysymyksiä.

Talvi 2012-2013

Vuoden vaihteessa muutin äidilleni. Luku-urakka jatkui samanlaisena. Kävin alkuvuodesta kurssit 6-7 fysiikasta ja kahdella kemian kertauskurssilla. Yritin siirtyä lukemaan kodin sijaan kirjastoon, mutta iso vatsa aiheutti olon, joka oli aivan liian tukala siihen, että olisin voinut istua "normaalisti". Siksi tässä vaiheessa lukeminen oli alkupäivästä sängyllä makaamista ja illasta lukionpenkillä istumista. Olin sopinut opettajien kanssa, että saan tulla ja mennä niin paljon kuin haluan, koska istuminen pitkään aloillaan oli aivan mahdotonta.

H-hetki lähestyy

Istuksiessani fysiikan 8- ja kertauskurssilla alkoi opiskelututuilta tulla kyselyitä, että koska sä oikein poksahdat? Kerrottuani, että laskettu aika meni jo, tuli kyselyitä, että miten sä oikein jaksat? Edelleen luin samaan tahtiin ja istuin kaikilla tunneilla. Sain luettua kaikki kurssit loppuun ja kertauskurssit myös. Näiden kurssien kokeita en kuitenkaan koskaan päässyt tekemään, sillä HÄNET pakotettiin saapumaan kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Viimeisellä lukiotunnilla kävin viikko ennen synnytystä. Miksi sitten jaksoin? Varmaan siksi, että asia oli minulle niin tärkeä.

Post-pregnancy

Mini syntyi ja annoin itselleni huimat viisi päivää armonaikaa. Blogiani aikaisemmin lukeneet saattavat muistaa, että minulla oli sairaalassa lukemisenani kemian kertauskirja. Silkkaa hulluutta ja onneksi en sitä avannut ensimmäisinä päivinä ollenkaan, vaan keskityin ainoastaan Miniin. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen olin jälleen nenä kiinni kirjoissa aina kun vaan kykenin. Istuin usein pöydän ääressä Mini tississä kiinni. Käytännössä luin kaikki välit kun hän nukkui ja vastasyntyneet nukkuvat paljon. Voin tosin kirjoittaa vain omasta puolestani, sillä tiedän, että jotkut vastasyntyneet nukkuvat esimerkiksi vain silloin, kun heitä kannetaan ja silloinkin viidentoista minuutin pätkissä (näitä horrorstooreja viljeltiin paljon).

Syntymän jälkeen arkeen kuului kuitenkin muutakin kuin lapsi ja pääsykoeluvut. Meidän piti vauhdikkaasti hoitaa kaikki käytännönasiat kuntoon, jotta voisimme muuttaa ulkomaille. Siksi Mini sai nimen heti, kun ehdimme maistraattiin sen ilmoittamaan. Passikuvassakin komeilee Mini kymmenen päivää vanhana (nauroin katketakseni kun näin kuvan). Aikataulullisesti Mini syntyi hyvään aikaan, sillä Minin isä pystyi käyttämään isyyslomansa siten, että hän joutui palaamaan töihin vasta viikko ennen pääsykoetta. Minä ja Mini muutimme pääsykoetta seuraavana päivänä.

Kaiken tämän härdellin keskellä luin ehkä noin 4 tuntia/päivä. Lukemiseni luonne kuitenkin muuttui. Luin katkonaisemmin, ajatus harhaili herkemmin ja huomasin unohtelevani jo opittuja asioita. Välillä tuli tunne, että olenko minä muka oikeasti opiskellut tämänkin asian? Vaikka sain nukkua paljon (verrattuna moniin tuoreisiin vanhempiin), huomasin, että katkonaiset unet alkoivat väsyttää minuakin. Siitä huolimatta, että tuoreita äitejä suojaavat hormonit, jotka auttavat valvomaan. Koepäivän lähestyessä huomasin hermostuvani helpommin, sain muutaman itkuraivarin (täysin poikkeuksellista minulle) fysiikan parissa ja tuntui, että ahkera lukeminen oli valumassa hukkaan, koska aivoni eivät yksinkertaisesti pystyneet handlaamaan kaikkea stressiä. Luulenkin, että koepäivänä stressi purkautui kokeessa siten, että huomatessani kokeen haastavuuden, annoin stressille viimein periksi ja luovutin. Muistan kuinka käteni tärisivät (mitä ne eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet) ja kynä ei meinannut pysyä kädessä. Kokeen jälkeen nieleskelin pettymyksenkyyneliä ja pari päivää sen jälkeen sain elämäni pahimman migreenin.

Jokainen tilanne uuden lapsen kanssa on varmasti erilainen ja tässä oli ainoastaan minun versioni siitä millaista lukeminen vastasyntyneen kanssa oli. Muutama asia tuli minulle yllätyksenä (en edes muistanut ennen syntymää, että se muksuhan pitää ruokkia jotenkin), mutta joiltakin asioilta, joihin olin varautunut, vältyin kokonaan. Väittäisin, että olin onnekas siinä, että pystyin lukemaan noinkin paljon. Tein kuitenkin asiat kokoajan Minin ehdoilla ja yritin sopeuttaa lukemiseni hänen rytmiinsä. Mini määräsi tahdin ja minä tein minkä pystyin.


Listasin alle asioita, jotka vaikuttivat/voivat vaikuttaa lukemiseen. Ehkä ne on hyvä pitää mielessä jo ennen lapsen syntymää.


Lapsen luonne/Mini

Mini on ehkä "helpoin" lapsi koskaan. Itse en ollut kuullut, että tällaisia lapsia voi edes olla. Minua oli varoiteltu siitä, että en muistaisi ensimmäisistä kuukausista mitään, koska lapsi valvottaisi kaikki yöt ja huutaisi päivät läpeensä. Ilmoitukseeni siitä, että aion lukea pääsykokeisiin, suhtauduttiin naureskellen ja moni totesi, että sittenpähän näet, että onnistuuko. Ensimmäiset kaksi viikkoa Minin unirytmi oli "sekaisin" eli hän nukkui pidemmän unijakson välillä 00-04. Tämä on vastasyntyneeltä jo aivan mielettömän hyvä unirytmi (jopa niin hyvä, että käskivät neuvolassa herätellä syömään kahdelta). Pikkuhiljaa unirytmi siirtyi siten, että hän nukahti klo 22 heräsi klo 3 yöllä, söi, nukkui kuuteen, söi, nukkui kahdeksaan, söi jne. Sain siis itse nukkua alussa muutaman tunnin pätkiä ja kun Mini oli 1,5 kk vanha, hän nukkui jo täydet yöunet.

Mini ei myöskään itkeskellyt turhia. Suoraa huutoa tuli silloin, kun oli nälkä, mutta muuten hän ei itkenyt. Säästyimme esimerkiksi vatsavaivoilta ja koliikilta kokonaan. Ne voivat valvottaa paljon.


Baby blues

Monet naiset kokevat synnytyksen jälkeen parin viikon ajan baby bluesia (eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus). Muistaakseni luin jostain, että neljä viidestä kokee jonkinasteisen baby bluesin. Minä satuin olemaan se yksi viidestä ja olinkin ehkä hilpeimmällä tuulella koskaan synnytyksen jälkeen. Baby blues on aivan normaalia ja sen olemassaolo kannattaa muistaa etukäteen. Itse valmistauduin tähän siten, että luin aiheesta, jotta ymmärtäisin mikä se on. Lisäksi juttelimme Minin isän kanssa etukäteen siitä, että mielialani saattaa heitellä synnytyksen jälkeen. Luulisin, että jos minuun olisi tämä iskenyt en olisi kyennyt jatkamaan lukuja niin nopeasti synnytyksen jälkeen.


Imetys

Nyt tulee sitten osuus, jota olen ihmetellyt itsekseni. Miten on mahdollista unohtaa, että lapsi pitää ruokkia. En ollut uhrannut ajatustakaan imetykselle ennenkuin Mini oli nännissä kiinni ensimmäisen kerran. Pitkään ja hartaasti. Tyyppi ei olisi päästänyt irti ollenkaan ja sai jo synnytyssairaalassa kätilöiltä lisänimen Barrakuda. Tällaisia tyyppejä, jotka roikkuisivat imullaan kuulemma seinälaastissakin kiinni, on olemassa ja minulle osui juuri sellainen. Minulle, joka en edes muistanut koko imetystä. Saatesanoina poistuessamme sairaalasta meille sanottiin, että " yleensä emme tällaisia ohjeita anna, mutta hankkikaa tutti".

Imetys vei alussa todella paljon aikaa. Tuntien imetyksestä huolimatta Minin paino ei noussut, joten turvauduimme lisämaitoon neuvolan ohjeistuksesta. Tämä oli minulle suuri helpotus. Jotta pysyisin aiheessa en lähde purkamaan sitä potutusta, mikä minulle tuli, kun KAIKILLA oli mielipide imetykseen. Ikinä sitä ei tee oikein siitä voitte olla varma: joku on aina eri mieltä. Lisämaidon antaminen pullosta helpotti myös tilannetta pääsykokeessa, koska pystyin ylipäänsä jättämään Minin viideksi tunniksi äitini kanssa kahden. Jotkut lapset eivät hyväksy muuta kuin tissin, joten mitä minä sellaisessa tapauksessa olisin voinut tehdä? Ottaa Minin pääsykokeeseen mukaan? Tätä kannattaa myös miettiä etukäteen, että miten tämän asian ratkaisee.


Tukiverkosto/Mummi

Lukemistani helpotti suuresti se, että asuin äitini luona. Käytin kohtuullisen surutta hyväkseni sitä, että äiti oli innokas Minin hoitaja. Tässä oli tietysti huonotkin puolensa. Podin huonoa omaatuntoa siitä, että Mini vietti aikaa muiden kuin minun kanssa. Eniten kirpaisi se, että ensimmäinen hymy suotiin äidilleni ja vasta samana yönä imetyksen aikana minulle. Minin isä osallistui aivan täysillä Minin hoitoon heti alusta saakka. Lisäksi minä en käytännössä tehnyt minkäänlaisia kotitöitä (sain vapautuksen niistä ilmeisesti juuri siksi, että minulle jäisi aikaa), joten niidenkin viemän ajan käytin lukemiseen. Minun ei tarvinnut kokata, ei pestä pyykkiä, ei siivota jne. Tukiverkosto on äärimmäisen tärkeä. Ilman tukiverkostoani en olisi pystynyt lukemaan niin paljon kun luin.


Kaikki haluavat nähdä "sinut"

En ole koskaan ollut niin suosittu kuin Minin syntymän jälkeen. Usko pois: vastasyntynyt vetää populaa luokseen magneetin lailla. Kaikkien halukkaiden tapaamiseen menee tietysti aikaa. Me näimme paljon ihmisiä, mutta monille sanoin, että en valitettavasti ehdi heitä näkemään. Osa ehkä loukkaantui, mutta se oli valinta joka minun piti tehdä.



Ylläolevat ovat sellaisia asioita, jotka minun mielestäni vaikuttivat lukemiseeni. En kuitenkaan ole mikään ekspertti näissä asioissa. Jos olisin, niin varmasti olisin tehnyt jotain toisin ja olisin nyt sisällä lääkiksessä. Vaan enpä ole. Jos ylläolevista pitäisi valita se mikä eniten vaikuttaa lukemiseen lapsen syntymän jälkeen, valitsisin ehdottomasti lapsen luonteen. Sitä ei voi mitenkään ennustaa etukäteen ja olen ymmärtänyt, että vauva-aika on yleensä todella rankkaa.

Toivottavasti Anonyymi sai vastauksen kysymykseensä :) Jos ei saanut (minulla on tapana välillä vähän lipsahtaa aiheesta) niin kommenttiboksi on avoinna. Se on avoinna myös muille.

Herra Motivaation kotiosoite

On aina mahtavaa päästä lainaamaan suuren ajattelijan ajatuksia. Siksi lainaan seuraavassa eilistä tekstiäni:

"En oikein tiedä mistä nyt kiikastaa, koska tällaista motivaatiopulaa minulla ei ole vielä koskaan ollut. Missä on Herra Motivaatio nyt? Lomaileeko sekin vielä?"  -Laalaa Dobbel 4.1.2014

Eilistä päivää ei voi kuvailla kuin sanalla kaamea. Olin väsynyt, ärtyisä, minulla ei ollut mihinkään motivaatiota ja päätäni särki tähän aamuun saakka aivan jumalattomasti. Seuraavaksi lainaan wikipediaa (poistaen sieltä muutamia sanoja välistä draamakaaren ylläpitämiseksi): 

"Päänsärky on yleisin ***** vieroitusoire. Väsymys ja tokkuraisuus ovat seuraavaksi yleisimmät vieroitusoireet. Muita vieroitusoireita ovat keskittymiskyvyn ja motivaation puute, ärtyneisyys, flunssan kaltaiset tuntemukset, pahoinvointi, oksentelu ja ahdistuneisuus. Joskus harvoin esiintyy myös masentuneisuutta. *****vieroitus saattaa aiheuttaa myös tarkkaavaisuuden laskua, ajatustoimintojen vaikeutumista ja aloitekyvyn puutetta sekä lihaskipuja ja -jäykkyyttä." -Wikipedia

Kuulostaapa tutulta. Voisin ruksata ylläolevasta listasta melkein kaiken. Ihan oksentelemaan en sentään alkanut, enkä ollut ahdistunut. Niin sanotusti vitutti.

Jo eilen illalla tiesin mistä on kyse. Olen nimittäin erään aineen suurkuluttaja ja jostain syystä en eilen saanut pisaraakaan tätä ainetta. Kärsin koko eilisen ja tämän aamun siis puhtaasti vieroitusoireista. Tänä aamuna en enää kestänyt ja sorruin. Niin kauheaa kuin se onkin tulla kaapista ja paljastaa salaisuuksiaan (niin että äitikin ne pystyy lukemaan) niin tässä se tulee:

Hei, olen Laalaa ja olen kofeinisti. Juon päivittäin noin 1,5 litraa kahvia. Siis sellaisen ison limupullollisen. Nyt olen päättänyt vähentää. Tiedän, että edeltävä on klassinen riippuvaisen ihmisen lause, mutta ilmankaan en pysty olemaan. Eilinen "kylmä kalkkuna" menetelmä pilasi elämästäni kokonaisen päivän. Kahvi on ystäväni, mutta samalla se on pikkuhiljaa lisännyt otettaan vartalooni ja erityisesti aivoihini. Tämän aamun puolikas kahvikupillinen vei mennessään päänsäryn ja olin taas oma itseni. Motivaatio kaikkeen palasi. Olen päättänyt, että minä saan päivän aikana juoda kaksi kuppia kahvia (yhteensä 6 dl) enkä yhtään enempää.

Onhan se kamalaa huomata olevansa riippuvainen jostain niinkin arkisesta aineesta kuin kahvi. Vielä kamalampaa oli huomata, että olin niin saamaton ilman kahvia. Kaikkein kamalinta oli huomata, että Herra Motivaatio asuu kahvikupissani.

Huominen on hyvä päivä jatkaa

Kylläpä laiskottaa. Olen ollut tässä nyt tietoisella tauolla lukujeni kanssa. Oli mahtavaa flunssapöpöä, joulua ja uutta vuotta. Kaikkia on luonnollisesti vietetty monta päivää ja välissä olen lukenut vain kahtena päivänä (silloin tosin tehokkaasti).

Nyt viimeinkin olisi aika palata hyvin alkaneiden lukujen ääreen ja minuun iskee välittömästi lorvikatarri: sellainen tunne, että en jaksa, ei huvita, en viitsi. Tällainen olisi ollut mahdottomuus viime vuonna. Viime vuonna minä jaksoin, minua huvitti ja minä viitsin. En oikein tiedä mistä nyt kiikastaa, koska tällaista motivaatiopulaa minulla ei ole vielä koskaan ollut. Missä on Herra Motivaatio nyt? Lomaileeko sekin vielä?

Annoin itselleni luvan lomailla vielä tämän päivän. Tämän päivän jälkeen tällainen jumitus ei ole enää hyväksyttävää. Jos haluan päästä lääkikseen, on minun luettava. Luettava vaikka vituttaisi. On vaan luettava. Kyllä se motivaatio sieltä löytyy, jos tämä on se mitä minä oikeasti haluan ja sehän on.

Vuosi 2013 - kiitos ja anteeksi

Olenpa muutamasta blogista bongannut katsauksia vuodesta 2013. Koska blogin historiassa olen lupaillut ja lupaillut kuvia teksteihini, ja sitten en ole kuitenkaan saanut aikaiseksi niitä laittaa, niin teen tämän vuosikatsauksen omalla tyylilläni.

Mennyt vuosi 2013 laulujen sanoin. Olkaatten hyvät.


Tammikuu 

Muutin äidilleni väliaikaisesti. Minin isä oli jo uudessa asuinmaassamme ja minä vahvasti paksuna.

"Odotanko turhaan sua sittenkin
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin
Välimatka piinaa ja painaa muakuka päättää,
ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun

Olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan
vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon et oo kotonakaan
Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen
Kultaisin ilta-aurinko maalaa maailmaan 
meidätkin kauniimmin"


Helmikuu ja maaliskuu

Olin iso, olin hidas. "Yksi pieni elefantti marssi näin..." (ei tosin näin iloisesti).


Huhtikuu

Hän on täällä. Myöhässä, mutta annettakoon se tämän kerran anteeksi. Pieni ja ruttuinen. Sanalla sanoen: ainutlaatuinen.

"Hän, sai mut uskomaan,
hän, sai mut toivomaan, 
hän, ja vielä enemmän

Hän, sai mut nauramaan, 
hän, sai mut laulamaan, 
hän, antoi mulle sävelmän"


Toukokuu

Uuden elämän ihmettelyä, imetystä, valvomista, lukemista, laskemista. Lapsi, pääsykoe ja muutto ulkomaille. Kroppani yritti kertoa, että riittää jo. Minä lauloin sille:

"Sinä saatanan kone älä hyydy, älä hyydy nyt!  
Olet kalleimpani, sinä saatanan kone älä hyydy."


Kesäkuu

Mahtavan kahden päivän stressinpurkumigreenin jälkeen olin sitä mieltä, että makaan ja nukun koko kesäkuun. Jostain kuitenkin putkahti elämän nälkä, joka vei minut heti reissuun Tsekkeihin ja tutustumaan uusiin ihmisiin. 

"Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee

Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee"


Heinäkuu ja elokuu

Tutustuin rauhassa uuteen kotikaupunkiini, uusiin ihmisiin ja löysinkin muutamia samanhenkisiä henkilöitä. Kävimme Ranskassa. Kroppani oireili kummallisesti ja liikunnan aloittamisesta tuli tuskaa, kun polvet huusivat Hoosiannaa. Halusin tehdä niin paljon, mutta pystyin niin vähään.

"Ota kiri, ota kiri, loppukiri, harakiri
Kirikirikiri
Näin huutaa jalkani turvonneet
Asfaltissa kahlanneet
Kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
Mulla on levottomat jalat,
Levottomat jalat

Koe hyvä, koe paha, tulikoe
Koe rinnassasi tuli
Seinään pää ja uudelleen
Sitä rytmissä päivittäin mä teen
Kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
Mulla on levottomat jalat,
Levottomat jalat"


Syyskuu, lokakuu ja marraskuu

Arki! Ihana arki. Kunnes lähdimme reissuun Californiaan. En edes muista mitä kaikkea teimme tänä aikana. Kai se sitten arkea oli. Arkeen en löytänyt yhtään sopivaa kappaletta, joten olkoon ilman. Tai eipäs sittenkään. Laitetaan yksi syksyn kunniaksi.

"Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa"


Joulukuu

Koko joulukuun olin ihan joulufiiliksissä ja eipä joulu tuottanut pettymystä. Oli kivaa, että kaikkien vuosien jälkeen sain hieman takaisin siitä mitä joulu parhaimmillaan voi olla. Sanoisin, että Minillä oli oikein kelvollinen ensimmäinen joulu.

Onneksi onnistuin välttämään seuraavan:

"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää
Kadulla adventti sohjoa kyntää
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään
Kun ihminen rypee läävässään
Ja lapset laulaa: jouluntähti on ehdoton"


Ei ole mitään biisiä, joka kiteyttäisi vuoden 2013. Se oli hieno vuosi, yksi tähän mennessä parhaista. Olkoon 2014 vielä parempi. Loppuun yksi lempparibiiseistäni. "Sometimes I feel like screaming" by Deep Purple. Ei kannata etsiä mitään piilomerkityksiä, ei niitä ole :)

Hyvää alkanutta vuotta!
 

EDIT (noin 5 minuuttia postauksen jälkeen)

Listassa ei ollut yhtään Eppuja! Laitetaanpas vähän sitäkin. Yksi suosikeistani lyriikoiden osalta:

"Vaikka aika täällä maanpäällä ylitsemme ajaa
Emme täysin katoa silloinkaan
Linnunrata loisti vyönä
Rakastimme sinä yönä
Se ei katoa milloinkaan
Sillä kaukaiset tähdet me nähtiin
Valo silmistämme lähti silloin matkalle tähtiin
Ikuisesti vaeltaa
Saa ehkä joskus jonkun
Silmät tavoittaa

Valo matkalla jossain
Linnunradan laidalla olet kainalossain
Alla tähtien
Yhdessä siitä lähtien
Huulipunaa paidalla
Linnunradan laidalla

Silmin yhä aremmin
Kun näen paremmin
Mitä näkemättä olla toivoisin
Näkisinpä unta
Niinkuin muukin ihmiskunta
Ja kun herään, asiat ois toisin
Toivoin ehtiväni ensin
Kun unessani avaruuteen lensin
Katsomaan maailman luomista
Eilistä ennen huomista"