Minusta tuli elämäni ensimmäistä kertaa kummitäti. Lasta en koskaan ehtinyt pitää elävänä sylissä, mutta sain sentään käydä hänen ruumistaan katsomassa sairaalassa. Hän nukkui unta, josta ei koskaan herää.
Mini halusi seistä avoimen haudan vieressä monta minuuttia pienet aivot raksuttaen. Kävimme seuraavan keskustelun noin kolmesti:
"Meneekö F tuonne nukkumaan? Hyppääkö hän sinne? Voiko hän sitten tulla meille leikkimään?"
"Ei kulta. F nukkuu arkussa, joka lasketaan tuonne. Hän nukkuu sellaista unta, josta ei voi koskaan herätä. F oli syntyessään todella sairas eikä hän voinut parantua. Me emme koskaan saa F:a meille kylään, mutta D (hänen veljensä) voi tulla meille edelleen."
Hautajaisissa kaikki itkivät, kun maailman pienin arkku laskettiin
haudan lepoon. Puhalsimme kummipoikani muistoksi saippuakuplia ja Mini kävi heittämässä ruusun F:n arkun päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!