Kaikki alkoi jälleen kerran suustani tipahtaneesta sammakosta. "Hei, juostaanko vuoden päästä puolimaraton?" Kättä päälle ja treenit alkuun. Juoksutoverina minulla on ystäväni, joka kävi viime keväänä läpi valtavan elämänmuutoksen ja sai siitä kipinän liikunnan aloittamiseen. Eikä hän ole ainut. Sen jälkeen kun aloin tavoitteellisesti treenaamaan (nyt kuulostaa jo päheältä), alkoi ympärilläni olevissa ihmisissä tapahtua muutoksia. Se, että minä pystyin ylläpitämään treenejä näytti innoittavan monia aloittamaan juoksun. Tiedän viisi ihmistä, jotka aloittivat juoksuharrastuksen, koska minä olin sen aloittanut. Viisi.
Ensimmäisiä treenejä juoksimme ystäväni kanssa viisitoista viikkoa sitten. Ohjelmaa on jäljellä vielä toinen samanlainen jakso. Innokkaimmat voivat klikata juostavan ohjelman auki tästä. Ihan proksi tässä ei juoksun osalta olla vielä kehitytty, mutta olen panostanut tähän harrastukseeni varmaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Ostin nimittäin käteen kiinnitettävän juoksukännykkäkotelon. Alkoi tissien väliin tungettu kännykkä haittaamaan treenaamista sen verran paljon, että piti ihan panostaa.
Juoksun lisäksi olen saanut aivan uudenlaisen innostuksen muuhunkin liikuntaan. Painostani minulla ei ole niin minkäänlaista käsitystä, koska totesin sen seuraamisen olevan minulle täysin yhdentekevää. Tärkeintä on (ah mikä klishee) hyvä olo. Ja sellainen olo minulla on, kun en syö moskaa ja liikun tarpeeksi. Sen verran olen tietoinen kropastani, että olen huomannut housujen olevan löysiä ja jaloissani on uusia muotoja. Sanotaan niitä muotoja nyt paremman sanan puutteessa koloiksi. Jaloissani on uusia koloja ja tämä on siis hyvä juttu, koska tiedän siitä että kova treenaaminen on muuttanut vartaloani.
Kaikki ylläolevahan kertoo vain ja ainoastaan yhdestä asiasta:
kolmenkybän kriisi here i come.
Muita kuulumisia sitten seuraavassa postauksessa.
