Äitiys on pesti hulluuteen

"Meni turvallinen tiistaipäivä,
Tuikitavallinen keskiviikko,
Tuttu torstaikin taisi mennä

koko viikko sitä samaa taas
Rauha maas'.

Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan,
Minä saan sinut kiehumaan,

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen.
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen.

Menee toraillessa tiistaipäivä,
Mykkäkoulussa keskiviikko.
Torstai on epätoivoa täynnä
Ja perjantaikin kovin pitkä.

Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen.
Minne katsonkin aina punaista nään.
Mun pää paisuu.
Mä hakkaan sitä seinään.

Nään mustaa verkalleen. 

Kunnes taas ymmärretään toisiamme,
Kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa,
Ja ymmärrystä niille joilla on vain niiden
Tasainen kelkkamäki hautaan.

Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan,
Minä saan sinut luopumaan,
Leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on."

(Sanat valikoiden yhdistelty YUP:n kappaleesta "Rakkaus on pesti hulluuteen")

Nyt niitä on kaksi. Lapsia siis. Marraskuun alussa saimme seuraamme Mini-kakkosen niin pikaisena toimituksena, että edes isukki ei ehtinyt saliin mukaan (eikä muuten kivunlievityskään). Siinä vaiheessa kun minä jo ponnistin, laittoi Isimies viestiä, että onpa täällä jännä ajella pimeitä teitä ihan yksin. Siinä vaiheessa kun soitin ilmoittaakseni, että täällä tämä pötkylä nyt olisi, oli Isimies parkkeeraamassa autoa. Hetken hiljaisuuden ja "Oho!" lausahduksen jälkeen hän totesi, että no minäpä tulen sinne ihan kohta. Ja sitten hän saapui. 15 minuuttia tyttärensä syntymän jälkeen.

Tälläkin kertaa päädyin käynnistykseen, kuten Minin syntymän aikaan. Tosin tämä kakkoskierros vaati kaksi käynnistystä, joista ensimmäinen ei tehnyt mitään ja toinen sitten sinkautti mukulan maailmaan. Ehdin aktiivisesti synnyttää 20 minuuttia. 20 fucking minuuttia!!! (Minin synnytys kesti käynnistyksineen 28 tuntia. 28 fucking TUNTIA!!!) Olin jälleen lähtenyt synnyttämään sillä asenteella, että kaikki dropit mitä sairaala laillisesti saa antaa. Ehdin ruinata kätilöltä ilokaasua, koska kivut alkoivat heti sietämättöminä. "Ei taida vielä olla sen aika", oli vastaus. Minuutin päästä kätilö muutti mielensä, kun itkin kivusta ja haki ilokaasun. Sitä iloa ehdin vetäistä kolme kertaa, kun mukelo jo päättikin, että täältä tullaan. Menin ihan kohtalaiseen paniikkiin siinä pää punaisena huutaessani, että ei se saatana vielä voi tulla, kun ei ole lääkäri eikä Isimies paikalla (täällä lääkäri on aina synnytyksessä mukana). Tarrauduin kahta kauheammin ilokaasuun (dejavu 3,5 vuoden takaa) jolloin kätilö kiskaisi maskin pois, soitti pikaisesti lääkärin ja sanoi: "Das baby geboren". 

No shit Scherlock. 

Lääkäri ehti tulla ovesta sisään, nyökätä kätilölle (ihan kuin siinä kohtaa kyseltäisiin lupaa synnyttää) ja siinä hän sitten oli. Vauva. Ja minä silmät selällään, että mitä helvettiä tässä justiinsa tapahtui. Järkytyksestä toivuttuani hihkaisin, että "I'm never doing this shit again!". Enkä todella aio synnyttää enää ikinä. En ikinä.

Mini2 on kohta kolme kuukautta vanha ja osoittautunut hämmästyttävän samantyyppiseksi kuin Mini aikoinaan:

Nukkuu hyvin ja paljon (X)

Ei turhia itke (X)

Kaamea uhmaikä siis: HERE WE COME! (Minin viimeaikaisiin toilailuihin osuu hyvin tuo alun biisi. Otti nimittäin isoveli vähän nokkiinsa uudesta tulokkaasta. Olemme saaneet tuta nelivuotiaan raivon.)