Riders on the storm ja muita lastenlauluja

Viimein se on todistettu! Kun alan laulamaan, se ainakin etäisesti muistuttaa laulua ja kunnollista melodiaa. Olen nimittäin huomannut, että Mini alkaa jammailemaan, kun laulan. Pää heiluu puolelta toiselle ja se mitä juuri oltiin tekemässä unohtuu. Jännittävänä detaljina mainittakoon, että tätä ei tapahdu jos musiikki tulee levyltä.

Olenkin viihdyttänyt Miniä laulamalla sellaisia klassisia lastenlauluja, kuten Riders on the storm ja Light my fire. Molempien urkusoolot rokkistaratyyliin vedettyinä saivat Minin tyrskimään naurusta. Kokeilin myös vetää jotain hieman perinteisempää, kuten Täti Monicaa, mutta koska en muista lastenlaulujen sanoja (eikä niissä ole urkusooloja) ovat ne jääneet vähemmälle. Sen sijaan olen sanoittanut uudestaan monia nykyajan biisejä. Tässä yksi esimerkki, jonka satuin muistamaan (Their tuossa siksi, että haluan pitää Minin blogissa sukupuolettomana.):

Can't read my, can't read my
No you can't read my babyface
(Mini has got to love their mommy)
Can't read my, can't read my
No you can't read my babyface
(Mini has got to love their mommy)

Ba-ba-ba-babyface, ba-ba-ba-babyface

Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Apua.

Arkihuolesi kaikki heitä

Juuri tässä tänä aamuna juttelin Minin isän kanssa siitä, kuinka on jotenkin kamalan leppoista. Omaan tällä hetkellä hämmästyttävän vähän stressiä yhtään mistään. Vai mitä sanotte siitä, jos suurin ongelmani tällä hetkellä on se osaanko tehdä jouluksi kaikki pöperöt. En ole moisia ennen tehnyt ja tänä vuonna nakki luontevasti napsahti minulle, koska vietämme joulun kotona vieraiden kanssa. Vieraita on näillänäkymin tulossa 1-4 ja rääppiäispäiväksi kutsuin vielä paikalliset ystäväni vanhempineen sapuskalle.

Tämä on ensimmäinen kerta vuosiin, kun oikeasti odotan joulua. Nimenomaan sitä joulun tunnelmaa. Joulun idea on ollut minulta monta vuotta hieman kateissa, mutta jostain syystä tänä vuonna tuntuu erilaiselta. Luulisin tällä olevan jotain tekemistä Minin kanssa. Haluan luoda hänelle samanlaisia tunnelmallisia jouluja joita muistan itse lapsuudessa viettäneeni. Olennaisena osana jouluun tuolloin kuului joulupukin odotus ja lahjat. Muutamat teistä ehkä muistavatkin, että olen nykyisin aika paljon vastaan kaikkea turhaa tavaraa. Sen takia olen kieltäytynyt jo monta vuotta hankkimasta lahjoja kenellekään (lukuunottamatta ehkä suklaata ja vihreitä kuulia) ja olen tuntenut oloni jopa vaivautuneeksi, kun olen saanut itse lahjoja. Tänäkin vuonna paikalliset ystäväni kysyivät, että mitäs tehdään lahjojen vaihdon kanssa ja kerroin heille periaatteestani, että en toivo saavani tavaralahjoja. Sovimme, että leivomme toisillemme jotain jouluksi. Se tuntuu oikeammalta.

Tiedän kuitenkin, että lähipiiristäni löytyy ihmisiä, jotka haluavat lahjoja minulle antaa, joten päätin tehdä joulupukille toivelistan:



Rakas (äiti)joulupukki!

Miten siellä Korvatunturilla sujuu? Joko on jalakset öljytty ja lahjat pakattu? Toivottavasti ei, sillä toivoisin saavani pakettiin mukaan vielä muutaman tarpeellisen asian. Näitä kun on kovin vaikea täältä löytää ja ilostuisin kovasti jos saisin edes osan seuraavista:

- Pomeranssin kuori (en ole ennen tällaista käyttänyt, joten en ihan tiedä miten se toimii, mutta piparkakkuihin siis tulisi)

- Kardemumma

- Kaneli (ja kanelitankoja)

- Sinappi

- Vaniljatankoja

- Fariinisokeria

- Glögimauste

- Kinkunpaistopussi

- Kinkkumittari (se joka tuikataan siihen lihaklönttiin, kun se menee uuniin)

- Adelen CD: 21

Jos jotain näistä ei jostain syystä Korvatunturilla valmisteta niin ei haittaa. Ilmankin pärjään.

Mini toivoisi lisäksi sellaisia klipsejä, joilla hanskat pysyvät kädessä (olivat ihan pihalla kun kyselin näitä täältä) ja suomalaisia satukirjoja!

Tontuille ja Petterille terkkuja ja hyvää joulunodotusta!

Laalaa

Silkkaa silmänlumetta?

Olen aloittanut sen taas nimittäin muiden tekemisten seuraamisen. Kuinka monta tuntia erinäiset blogistit käyttävät aikaansa pääsykoelukemiseen, kuinka monta kirjaa he ovat jo lukeneet ja mitkä ovat heidän lukusuunnitelmansa. Oletko sinä lukemassa blogiani juuri näitä tietoja saadaksesi? BUSTED!

Tein tätä samaa viime hakukerralla, jolloin sain aikaiseksi itselleni vain kovan stressin. Kun itse luki n. 8 tuntia päivässä ja oli siitä aivan totaalisen uupunut, löytyi netistä aina joku joka kirjoitti lukevansa ainakin 12 tuntia päivässä, treenaavansa mm-tasolla viittä eri lajia ja käyvänsä vielä töissä siinä samalla. Kukapa siinä ei tuntisi oloaan huonommaksi?

Parhaimmillaan itsensä vertaaminen toisiin hakijoihin toimii hyvänä motivaationa lukuihin. Tulee tunne, että minäkin voin vielä parantaa tekemistäni. Tällä hetkellä muiden blogien lukeminen on minulle hyvä muistutus siitä, että tämän hetkiset lukuni eivät millään riitä. On kai sanomattakin selvää, että en ottanut yhden yhtä pääsykoekirjaa mukaamme tänne Atlantin toiselle puolelle. Tähän on onneksi tulossa muutos, kunhan elämä tästä taas rauhoittuu ja arki pääsee kunnolla alkamaan.

Pahimmillaan itsensä vertaaminen toisiin hakijoihin  voi johtaa siihen, että tulee tunne, että en minä kuitenkaan pääse. Kaikki nuo superblogistit pääsevät ja minä en. Ja tämä on todennäköisesti aivan kukkua. Kannattaa muistaa (ja tätä yritän itsellenikin jatkuvasti muistuttaa), että blogeissa voi kuka vaan kirjoittaa aivan mitä vaan. Jos minä haluaisin pelata psykologista peliä ja luoda "vastustajille" (eli teille lukijat) tunteen, että minä olen superhakija, se olisi helppoa. Muutama teistä ehkä vertaisi lukujaan minun keksittyihin lukuihini. Osa saisi niistä puhtia lukuihinsa, mutta osa ehkä luovuttaisi. Mitä enemmän luovuttaneita, sitä paremmat mahdollisuudet minulla.

Koska olen surkea kehittelemään päässäni mitään juonia teidän päänne menoksi, voin taata, että kirjoitan täällä luvuistani pelkkää faktaa. Toisaalta ihan vilpittömästi voin todeta, että toivon, että teillä kaikilla menee pääsykoe huonommin kuin minulla ;)

Älkää siis uskoko kaikkea lukemaanne.

Vastatuulessa

Menetän hermoni välittömästi, jos jokin tekniikkavimpain ei suostu yhteistyöhön. Jostain syystä niin käy aina, kun yritän tehdä jotain mielestäni tärkeää, kuten esimerkiksi varata hotellia ja lentoja lääkiksen pääsykokeiden ajalle.

Ajattelin käyttää elämäni ensimmäistä kertaa luottokorttia varauksieni maksuun (en ole siis vielä koskaan maksanut mitään luottokortilla). Ensin ei kelvannut koko luottokortti. Hetken päästä kone ilmoitti, että nimeni ei kelpaa. Yritin vääntää ääkkösiä sisältävästä nimestäni kaikki mahdolliset versiot, mutta ei vaan kelvannut. Kokeilin varata toiselta sivustolta, jolloin esiin putkahti pankin sivu, joka vaati yksitoista numeroista numerosarjaa, joka löytyy kätevästi kotona olevista tiedoista. Ja minä kun olen edelleen jenkkilässä.

Päätin vaihtaa Minin isän luottokorttiin, koska sillä maksun pitäisi onnistua helpommin. Seuraavaksi samainen pirullinen sivusto ilmoitti minulle, että olet jo siirtynyt tästä pankin sivustolle, joten emme voi nyt muuttaa varaustasi. No piru vie! En minä halua MUUTTAA varaustani vaan tehdä kokonaan uuden. Ei, se ei vaan nyt millään käy. Tässä vaiheessa vaihdoin toiseen läppäriimme, jossa on aivan onneton näppäimistö. Sain viimein varattua hotellin ja jopa maksettua sen. Sitten oli aika siirtyä lentojen kimppuun... Arvatahan sen saattaa, että vastauksena oli ensinnäkin 11 euron maksu luottokortin käytöstä ja toteamus, että sinun eikä sinun miehesi luottokortti ei nyt vaan satu pelittämään meidän sivustollamme, joten turhaan yrität siellä lentoja varailla. Ähäkutti.

Tässä vaiheessa laskin hitaasti kymmeneen.

Minustahan tulee vielä lääkäri. Minä vaikka kävelen koepaikalle jos on pakko.

Kertakäyttöisiä kodittomia

EDIT: postaukseen tulee kuvia kunhan saadaan taas pelittämään nämä laitteet keskenään. Yrittäkää kestää.

Vihje 1:

Oh, say! can you see by the dawn's early light 

What so proudly we hailed at the twilight's last gleaming; 

Whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, 

O'er the ramparts we watched were so gallantly streaming? 

And the rocket's red glare, the bombs bursting in air, 

Gave proof through the night that our flag was still there: 

Oh, say! does that star-spangled banner yet wave 

O'er the land of the free and the home of the brave?

Vihje 2:

Burger King, Kentucky Fried Chicken, Starbucks, Krispy Kream, McDonalds, Taco Bell, In-n-out Burger... Kun edellinen jää taakse on seuraava pikaruokapaikka edessä. 

Joko arvaatte missä olen? 

Kyllä, terveisiä Amerikan Yhdysvalloista. Kello on täällä tällä hetkellä kuusi illalla. Siellä, missä sinä tämän todennäköisesti luet, se on plus kymmenen tuntia. 

Amerikan kansallislaulu pärähti soimaan päähäni välittömästi astuessani koneeseen. Ensimmäiset jenkkiaksentit saivat aikaan tuskan parahduksen: olin unohtanut miten raivostuttavalta se mielestäni kuulostaa. Muistin elävästi päässäni reissuni Boliviaan joitain vuosia sitten, jolloin sain ensikosketukseni amerikkalaisuuteen. Matkalla olin joutunut ensin viettämään 17 tuntia Heathrown lentokentällä, jossa intialaismies rupesi ehdottelemaan härskiyksiä, sitten olin lentänyt 12 tuntia koneella Miamiin, jossa vietin vielä seitsemän tuntia ennen Bolivian koneen lähtöä. Miamiin saapuessani olin lievästi sanottuna väsynyt. Ja sehän ei kuulkaa Amerikassa käy päinsä. Lentokenttävirkailija huikkasi jo jonossa seistessäni minulle, että hymyile vähän ja sai vastaukseksi minulta jäätävän mulkaisun. Kun ei hymyilytä niin sitten ei hymyilytä. How are you - vakiokysymykseen taisin vastata etiketin vastaisesti totuudella - todella väsynyt.

Toinen kosketukseni amerikkalaisuuteen oli samaisella Miamin lentokentällä. Minut pyydettiin kahville. Ilmeisesti tämä kyseinen herra näki, että minä olin väsynyt ja halusi tarjota kaffet. Minä tietysti ajattelin, että se yrittää pölliä minulta rahat tai muuta yhtä mukavaa... Loppujenlopuksi kuitenkin taisimme hengailla kentällä noin kolme tuntia yhdessä mikä oli oikeastaan ihan mukavaa, koska lentooni oli vielä tuhottoman pitkä aika. Herra ilmoitti odottavansa yhteydenottoani ja jos sitä ei ala kuulumaan, hän tulee etsimään minut Boliviasta. Siellä se taitaa edelleenkin rymytä pitkin Bolivian sademetsiä.

Tässä oli kaikki kokemukseni Amerikasta tähän mennessä. "Lievästi" ennakkoluuloisena lähdin tälle reissullemme San Franciscoon. Ennakkoluuloista ensimmäisenä on karissut se, että ihmiset ovat ärsyttävän ylipirteitä. Kyllähän näiltä irtoaa tätä ihmeellistä höpöhöpöä, joka myös small talkina tunnetaan, mutta on siellä joukossa ihan asiaakin. Harmittavaa kyllä suunnitelmani olla täällä mahdollisimman seinäruusu ei ihan toiminut ja se on ihan täysin Minin vika. Mini hymyilee kaikille ja kaikki hymyilevät Minille. Kaksi hunnutettua naista halusi jopa ottaa yhteiskuvan Minin kanssa. Olin niin ällistynyt, kun he kysyivät lupaa minulta, että en osannut sanoa asiaan oikein mitään järkevää vastalausetta ja annoin luvan. Loppujenlopuksi käänsin Minin istumaan heidän pöytäänsä ja join aamukahvini rauhassa heidän viihdyttäessään pikkutyyppiä.

San Francisco kaupunkina on älyttömän monipuolinen. Tuntuu, että kun kävelee pari korttelia johonkin suuntaan, niin voisi olla aivan eri kaupungissa kuin äsken. Chinatown, (s)Nobhill, Fishermans Wharf, Financial District... Kaikki niin erilaisia.

Se mihin olen pettynyt on se, että kaupunki ei ole niin "hieno" kuin olin kuvitellut. Kaikki näyttää hieman ränsistyneeltä ja jotenkin keskeneräiseltä. Rakastan katsella kauniita taloja ja niitä on ollut täältä todella vaikea löytää. Lisäksi olen surullisena katsonut ympärillä lojuvia kodittomia. Heitä on ihan kaikkialla. Osa heistä höpöttelee itsekseen ja juo roskiksista löytämiään Starbucks kahvien jämiä, osa nukkuu kadunkulmissa ja puistonpenkeillä, osa roudaa tavaraa mukanaan kauppakärryissä. Missä on se kaikki amerikkalaisten vauraus?

Amerikkalaisista omaavani ennakkokäsitykset eivät ole pettäneet minua kaikilta osin. Tiesin, että tämä on kertakäyttökulttuuri, mutta en ymmärtänyt että tässä mittakaavassa. KAIKKI ruoka tarjoillaan kertakäyttöastioista hotellin aamupalasta lähtien. Kahvilassa ei ole väliä juoko kahvinsa salissa vai ottaako mukaansa: kuppi on silti kertakäyttöinen. Lounasaikaan ihmiset kulkevat take away- pakkaukset kainaloissaan. Olin ensimmäisellä aamupalalla aivan paskahalvauksen saanut, kun näin miten paljon roskaa pelkästään minä ja Minin isä saamme aikaan. Kerroin sen määrän mielessäni noin viidelläkymmenellä, joka on suurinpiirtein hotellin asiakasmäärä per päivä. Mikä vuori roskaa siitä kertyykään vuodessa... 

Tiesin myös etukäteen, että ruoka täällä on pääasiassa huonoa (roskaruokaa), mutta se että ihan peruskaupan löytäminen on työn ja tuskan takana oli yllätys. Roskaruokapaikkoja sen sijaan on yhdellä silmäyksellä nähtävissä hotelliltammekin viisi kappaletta. Ei ole ollut helppoa syödä terveellisesti. Lisäksi, koska onnistuin saamaan pahan noidannuolen selkääni en kyennyt pariin päivään kävelemään "lähi"kauppaan hakemaan lounasta (kokkausmahdollisuutta ei ole), joten jouduin tyytymään lähitarjontaan eli McDonalds ruokaan. Yäk.

Yksi asia vielä. Kukaan muu ei kävele minnekään paitsi me. Ensimmäisenä aamuna kysyimme miten julkisilla pääsee keskustaan ja hotellin virkailija kertoi, että ei sinne mene julkisia. Eikö teillä ole autoa? Kävi ilmi, että meneehän sinne juna puolen mailin eli 800 metrin päästä, mutta virkailija piti junalle mentävää matkaa niin pitkänä, että junalle kannattaisi mennä autolla. Olimmekin sitten ainoat ihmiset kävelyllä.

Tulipas kirjoitettua vuosisadan pituinen romaani, kun sattui selkäkipuisena olemaan aikaa. Huomenna suuntaamme Sausalitoon lautalla lounaalle ja sitten en tiedä minne. Ehkä johonkin San Franciscon monista minikaupungeista. 

Hyvää viikonloppua! God bless America!

Tilannekatsaus: elämäntaparemontti

Havahduin tässä hetki sitten siihen, että aika paljon olen kirjoitellut ihan elämästä yleensä, mutta projektit itsessään ovat jääneet teksteissä sivuun. Niitä projekteja vartenhan minä tämän blogin alunperin aloitin. Siispä seuraa pienenpieni tilannekatsaus teemalla elämäntaparemontti eli projekti numero 2:

Olen laihtunut. Hitaasti, mutta silti. Mitään kilomääriä en tähän nyt pistä, mutta sitten kun saavutan 90 kilon rajapyykin (ei ole enää pitkä matka) raportoin asiasta tänne. Kun pääsen 84 kiloon, laitan tänne ensimmäiset vertailukuvat, koska sillon on pudotusta takana tasan kymmenen kiloa ja haluan nähdä miltä se muiden silmissä näyttää.

Tarkoitushan oli myös alkaa liikkumaan säännöllisemmin. Sekin on onnistunut. Pieniä ongelmiakin on tullut, koska olen sairastanut parit flunssat. Flunssat ja muut krempat kuitenkin kuuluvat elämään, joten en ole niiden vuoksi lopettanut liikkumista kokonaan. Kun flunssa on ollut ohi, olen lähtenyt lenkille. Olemme itseasiassa alkaneet lenkkeillä koko perhe siten, että Mini kulkee vaunuissa mukana. Minillä petti totaalisesti pokka, kun aloitimme ensimmäisen lenkin. Otettuamme muutaman juoksuaskeleen Mini repesi nauruun. Kannustavaa :)

Juoksun lisäksi olemme myös ottaneet tavaksi käydä vauvauinnissa siten, että Mini isä on uinnin ajan Minin kanssa ja minä uin treeniä. Sen jälkeen minä otan Minin ja Minin isä menee uimaan.

Minulla on ollut muitakin ongelmia kuin flunssat, kuten jotkut teistä saattavat muistaakin. Polveni ja lantioni olivat todella kipeät pitkän aikaa, mutta eräänä päivänä huomasin, että minua ei satu enää. Siihen asti olin lääkärin määräämässä juoksukiellossa. Torstaina on lääkärin luona vielä käynti, jolloin toivottavasti saan terveen paperit. Siihen asti parantelen jälleen kerran yhtä flunssaa...

Kummisetä lensi pesästä

Meillä asuu nykyään tämän näköinen tyyppi:

Mini on jostain oppinut tai keksinyt, että on tosi coolinnäköistä työntää leuka eteen ja heittää alahuuli ylähuulen päälle. Luonnollisesti tästä on seurannut uusi lisänimi: The Godfather (lausutaan möreästi, kuten Star Wars elokuvassa kuultu kuuluisa lause "Luke, I am your father").

Sain jo puolinaista kritiikkiäkin, kun naureskelin Minin näyttävän Kummisedältä. "That is not really a compliment is it?" minulta kysyttiin syyttävään äänensävyyn. Tarvitsisiko sen olla? Minun mielestäni on hassua, että Mini muistuttaa välillä pohdiskelevaa keski-ikäistä miestä, joten enkö siis saisi sanoa sitä ääneen? Eikö lapsista saa repiä irti minkäänlaista huumoria? Tietysti on eri asia, jos pilkkaisin Miniä hänen ulkonäöstään ja jatkuvasti mollaisin häntä. Silloin minulla saattaisi olla pian käsissäni arka pieni ihminen, joka uskoo siihen, että hän ei ole missään hyvä ja hänen ulkonäössäänkin on jotain vikaa. Kuka ihminen haluaisi lapselleen sellaista? Ei kukaan.

Menneellä viikolla sain pienen intopuuskan. Puuska sai alkunsa siitä, että Mini tykkää aamuisin jokellella sängyssään toisinaan yli puolikin tuntia. Minä taas en millään jaksaisi kuunnella puolta tuntia epämääräistä jodlausta ja karjahtelua vaan mielelläni käyttäisin tuon ajan nukkumiseen. Siispä Mini sai oman huoneen vierashuoneestamme.

Siinä roudatessani roinia ympäriinsä, en voinut kuin ihmetellä Minin unenlahjoja. Ähisin, puhisin ja kolauttelin roudatessani insinööriyden taidonnäytteellä kasaan kyhättyä pöytää ympäriinsä. Kaikenkaikkiaan siitä taisi lentää mäkeen kolme ruuvia ja loppujakaan ei oltu kiinnitetty kunnolla. Kiitos entisille asukkaille tästä pyhällä hengellä kasassa pysyvästä riskivyöhykkeestä. Imuroidessani tyypin korvanjuuressa Mini käänsi kylkeä. Kuljettaessani häntä pinnasängyssään huoneesta toiseen, kuten sairaalasängyllä tehdään, hän taisi kääntää kylkeä toisen kerran. Sekin oli minusta hassua, että edes silmä ei auennut kaiken sen mölyn keskellä. Mutta saako tälle nyt sitten nauraa?