Joulurauhan julistus

Ensi tiistaina, jos maailma ei lopu sitä ennen,

on meidän pakanoiden tonttuja ja torttuja täynnä oleva joulujuhla;

ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla

kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hilpeydellä viettämään

sekä vatsansa täyteen kinkkua vetämään

sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja pääsykoekirjat avaa sekä liian aktiivisella joululla muita häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen

rangaistukseen, jonka kukin taho hänelle määrää ja langettaa. Lopuksi toivotetaan blogin lukijoille riemullista joulujuhlaa.

 

 

 

Blogi lähtee joulutauolle! Palaan, kunhan kinkku on sulanut. (Tai postaamaan sen kuvan siitä 89,9 kilosta vaa'an ruudulla.)

KÄYTTÄYTYKÄÄ HYVIN JOULUNA! Rauhaisaa joulunodotusta kaikille.

Minin isi ja isin Mini

On ollut jännittävää tarkkailla Minin suhdetta isäänsä. Minä kun olen 24/7 paikalla, mutta Minin isä käy töissä. Meidän välillämme on Minin mielestä selkeästi ero, sillä äitihän nyt vaan on, kun taas isi on jotain spessua. Isi on joku sellainen, jonka naamaa ei tarvitse tuijotella koko päivää.

Minin valtava kiintymys isäänsä näkyy siinä, että töiden jälkeen, kun isi tulee kotiin ollaan aivan täpinöissään. Jos isi sitten päättää mennä esimerkiksi vessaan saattaa Minille tulla itku. Tässä huushollissa taitaa eroahdistus kohdistua vain Minin isään, koska jos minä menen pois niin mukula ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Aluksi tämä tuntui minusta hieman pahalta, mutta sitten älysin kuinka mukavia mahdollisuuksia se minulle avaa. Satuin nimittäin juttelemaan erään äidin kanssa, joka ei ole voinut poistua 10 kuukautta vanhan tyttärensä luota kertaakaan. Huuto on kuulemma niin kamala.

Meillä isin erikoisasema näkyy myös siinä, että isi on se, jolle halutaan näyttää kaikki uudet temput, kuten tänä aamuna. Näin se menisi, jos Mini osaisi puhua. Voitte myös kuvitella tilanteen ilman ääntä.

Mini: "Isi, isi kato! Mä seison. Kato! JEEEEE! MÄ SEISON! Isi, isi kato! Ilman käsiä!"

Senhän sitten arvaa miten siinä kävi. Lohtu löytyi äidin sylistä.

Back to the 80's

90-luku oli silkkaa kuraa. Oli lamaa ja paskaa musiikkia. 80-luku ei todennäköisesti ollut yhtään sen hienompi ja hiustyylitkin kaameampia, mutta koska en muista siitä mitään (olinhan silloin vielä ihan Mini tyylinen rääpäle) voin haikailla sinne takaisin. No oikeastaan en haikaile takaisin tuohon permanenttien ja farkkupusakoiden luvattuun aikaan vaan takaisin kiloihin, jotka alkavat luvulla kahdeksan. Nyt ollaan nimittäin jännän äärellä. Veikkaisinpa, että ennen joulua saan postata tänne kuvan, jossa komeilee luku 89,9! (Ne teistä, jotka eivät tiedä/muista aloitin painon pudottamisen 94:stä kilosta.)

Tätähän täytyy tietysti juhlistaa, mutta kuten aikaisemmin kerroin on minun vaikea keksiä itselleni mitään palkintoa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole dieetannut vaan oikeasti muuttanut syömistottumuksiani. Haluan palkita itseni siitä, että todella olen pysynyt päätöksissäni. Haluan palkita itseni siitä, että olen onnistunut ottamaan tämän projektin rennosti ja antanut sille aikaa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole sortunut kuuriajatteluun vaan päättänyt tehdä asiat niin, että tulokset pysyvät.

Mitä siis palkinnoksi? Vai olisiko paras palkinto se, että tunnen oloni hyväksi? Njääääää..., Ehkä ostan sittenkin vaikka ne uudet värikkäät talvitumput itselleni, joita olen joulutorilla kuolannut. Ne taitavat sopia kasarilookkiin oikein hyvin.

Sylipysäkillä

"Anna pysäkillä seistessäsi pysähtymismerkki bussinkuljettajalle hyvissä ajoin. Pidä kättä ylhäällä, kunnes kuljettaja panee vilkun päälle. Selkeä pysähtymismerkki on erityisen tärkeä liukkaalla kelillä ja pimeänä aikana, jolloin kannattaa käyttää apuna heijastinta." -HSL

Mini on tainnut lukaista vinkkejä HSL:n sivuilta siihen, kuinka äiti tai isi saadaan pysähtymään oikeaoppisesti. Kyytiin syliin pääsee parhaiten, jos nostaa oikean käden kohti kattoa. Selkeyden vuoksi on toisinaan hyvä liittää käden nostoon käskevä ininä. Jos ei siinä vaiheessa ala vilkku mennä päälle, niin kannattaa vielä tirauttaa muutama kyynel sympatian keräämiseksi. Kertaakaan ei ole vielä syli kaahannut ohi. Toimii.

Äidinvaisto varoittaa - kuunteletko?

Enterorokko. Siinä teille viikonlopun sana.

Huono äiti. Siinä teille viikonlopun tuntemukset.

Äidinvaisto. Siinä teille viikonlopun havainto. Se nimittäin oikeasti on olemassa. Jotkut vaan eivät osaa tulkita sitä.

Olin jo muutaman päivän miettinyt, että onpas kummallista, kun suursyömäri kieltäytyy syömästä. Onpas kummallista, kun niin iloinen pikkutyyppi yhtäkkiä itkeskelee milloin mistäkin. Onpas kummallista, että jetlag jatkuu näin pitkään ja Mini on kokoajan kovin väsynyt. Onpas kummallista, kun jalkaan ilmestyy yhtäkkiä rakko juuri siihen kohtaan, jolla Mini työntää itseään eteenpäin. Onpas kummallista, että on olemassa kaikki nämä vihjeet ja suorastaan ilmiselvät oireet siitä, että jokin on pielessä ja minä en vaan tajua.

Pienellä tästä päästiin, koska Mini on jo nyt parempi. Minä vaan hakkasin päätäni seinään koko eilispäivän. Miten voi olla niin pälli ettei tajua?

Tänä aamuna klo 4.56

Tänä aamuna noin kello 4.52 hiivin vessaan. Sen jälkeen hiivin keittiöön, jonka jälkeen hiivin hakemaan kameran. Kun kello oli 4.56 ikuistin ylläolevan tilanteen keittössämme. Tämä on se hetki, kun pääsykoelukuni todella alkoivat.

Keitin toki vielä kahvit ja laitoin itselleni pientä syötävää, mutta sen jälkeen suunnistin työhuoneeseemme, johon olin edellisenä päivänä raivannut tilaa kirjoille.

Vasemmalla läjä nimellä biologia ja muut, keskellä fysiikka, oikealla kemia.

Samat läjät ylhäältä.

Tästä se alkaa. Kemia on kaveri.

Päätin aloittaa kemiasta, koska siinä on paljon kerrattavaa nippelitietoa. Tämän koko viikon puurran siis kemian kertauksen parissa. Tarkoituksena on kerrata laskujen kanssa tuo koko Abi kemia opus läpi ja vasta sen jälkeen siirtyä haastavampiin laskuihin ja tehtäviin. Kuten noista läjien korkeuksista voi havaita, ei ainakaan tule pulaa tehtävistä. 

Tämän aamuinen rutistukseni kesti vähän yli kaksi tuntia. Alunperin tarkoitukseni oli lukea iltaisin, kun Mini on mennyt nukkumaan, mutta eilen totesin, että jos herään jetlagin jälkimainigeissa jälleen keskellä yötä niin samantien voin viettää yön rauhalliset hetket lukien. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Parin tunnin intensiivisen istumisen aikana sain yllättävän paljon kerrattua ja laskettua. Kai se on niin, että kun aika on kortilla, sitä haluaa käyttää ne vähäiset hetket hyödyllisesti. En siis kertaakaan eksynyt netin ihmeelliseen maailmaan, minulle ei tullut siivouspuuskaa enkä keksinyt muitakaan keinoja joilla liueta tilanteesta. Minä yksinkertaisesti luin niin kauan kunnes Mini heräsi ja se tuntui hyvältä. Oli kiva huomata, etteivät asiat olleet päästäni mihinkään hävinneet. Oikeastaan pääsin jo nyt syventämään osaamistani, koska päätin takertua jok'ikiseen yksityiskohtaan niin kauan, että ymmärrän sen (lähinnä  kvanttimekaanisen atomimallin nippeliosuudet). Näin tein jo viime vuonna, mutta selvästikään kaikki asiat eivät ole minulle ihan täysin auenneet vieläkään. Töitä siis riittää.

   

Jostain kumman syystä blogeissa kuvataan aina ruoka-annoksia ja kenkiä ylhäältä päin. En ymmärrä miksi, mutta koska haluan pysyä blogimuodissa mukana laitoin tähän minun ja Minin talvikengät sivulta. Huomatkaa maistamisesta jäänyt tahra Minin tossuissa. Tämä ei sitten liittynyt niin millään lailla yhtään mihinkään. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Riders on the storm ja muita lastenlauluja

Viimein se on todistettu! Kun alan laulamaan, se ainakin etäisesti muistuttaa laulua ja kunnollista melodiaa. Olen nimittäin huomannut, että Mini alkaa jammailemaan, kun laulan. Pää heiluu puolelta toiselle ja se mitä juuri oltiin tekemässä unohtuu. Jännittävänä detaljina mainittakoon, että tätä ei tapahdu jos musiikki tulee levyltä.

Olenkin viihdyttänyt Miniä laulamalla sellaisia klassisia lastenlauluja, kuten Riders on the storm ja Light my fire. Molempien urkusoolot rokkistaratyyliin vedettyinä saivat Minin tyrskimään naurusta. Kokeilin myös vetää jotain hieman perinteisempää, kuten Täti Monicaa, mutta koska en muista lastenlaulujen sanoja (eikä niissä ole urkusooloja) ovat ne jääneet vähemmälle. Sen sijaan olen sanoittanut uudestaan monia nykyajan biisejä. Tässä yksi esimerkki, jonka satuin muistamaan (Their tuossa siksi, että haluan pitää Minin blogissa sukupuolettomana.):

Can't read my, can't read my
No you can't read my babyface
(Mini has got to love their mommy)
Can't read my, can't read my
No you can't read my babyface
(Mini has got to love their mommy)

Ba-ba-ba-babyface, ba-ba-ba-babyface

Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Apua.

Arkihuolesi kaikki heitä

Juuri tässä tänä aamuna juttelin Minin isän kanssa siitä, kuinka on jotenkin kamalan leppoista. Omaan tällä hetkellä hämmästyttävän vähän stressiä yhtään mistään. Vai mitä sanotte siitä, jos suurin ongelmani tällä hetkellä on se osaanko tehdä jouluksi kaikki pöperöt. En ole moisia ennen tehnyt ja tänä vuonna nakki luontevasti napsahti minulle, koska vietämme joulun kotona vieraiden kanssa. Vieraita on näillänäkymin tulossa 1-4 ja rääppiäispäiväksi kutsuin vielä paikalliset ystäväni vanhempineen sapuskalle.

Tämä on ensimmäinen kerta vuosiin, kun oikeasti odotan joulua. Nimenomaan sitä joulun tunnelmaa. Joulun idea on ollut minulta monta vuotta hieman kateissa, mutta jostain syystä tänä vuonna tuntuu erilaiselta. Luulisin tällä olevan jotain tekemistä Minin kanssa. Haluan luoda hänelle samanlaisia tunnelmallisia jouluja joita muistan itse lapsuudessa viettäneeni. Olennaisena osana jouluun tuolloin kuului joulupukin odotus ja lahjat. Muutamat teistä ehkä muistavatkin, että olen nykyisin aika paljon vastaan kaikkea turhaa tavaraa. Sen takia olen kieltäytynyt jo monta vuotta hankkimasta lahjoja kenellekään (lukuunottamatta ehkä suklaata ja vihreitä kuulia) ja olen tuntenut oloni jopa vaivautuneeksi, kun olen saanut itse lahjoja. Tänäkin vuonna paikalliset ystäväni kysyivät, että mitäs tehdään lahjojen vaihdon kanssa ja kerroin heille periaatteestani, että en toivo saavani tavaralahjoja. Sovimme, että leivomme toisillemme jotain jouluksi. Se tuntuu oikeammalta.

Tiedän kuitenkin, että lähipiiristäni löytyy ihmisiä, jotka haluavat lahjoja minulle antaa, joten päätin tehdä joulupukille toivelistan:



Rakas (äiti)joulupukki!

Miten siellä Korvatunturilla sujuu? Joko on jalakset öljytty ja lahjat pakattu? Toivottavasti ei, sillä toivoisin saavani pakettiin mukaan vielä muutaman tarpeellisen asian. Näitä kun on kovin vaikea täältä löytää ja ilostuisin kovasti jos saisin edes osan seuraavista:

- Pomeranssin kuori (en ole ennen tällaista käyttänyt, joten en ihan tiedä miten se toimii, mutta piparkakkuihin siis tulisi)

- Kardemumma

- Kaneli (ja kanelitankoja)

- Sinappi

- Vaniljatankoja

- Fariinisokeria

- Glögimauste

- Kinkunpaistopussi

- Kinkkumittari (se joka tuikataan siihen lihaklönttiin, kun se menee uuniin)

- Adelen CD: 21

Jos jotain näistä ei jostain syystä Korvatunturilla valmisteta niin ei haittaa. Ilmankin pärjään.

Mini toivoisi lisäksi sellaisia klipsejä, joilla hanskat pysyvät kädessä (olivat ihan pihalla kun kyselin näitä täältä) ja suomalaisia satukirjoja!

Tontuille ja Petterille terkkuja ja hyvää joulunodotusta!

Laalaa

Silkkaa silmänlumetta?

Olen aloittanut sen taas nimittäin muiden tekemisten seuraamisen. Kuinka monta tuntia erinäiset blogistit käyttävät aikaansa pääsykoelukemiseen, kuinka monta kirjaa he ovat jo lukeneet ja mitkä ovat heidän lukusuunnitelmansa. Oletko sinä lukemassa blogiani juuri näitä tietoja saadaksesi? BUSTED!

Tein tätä samaa viime hakukerralla, jolloin sain aikaiseksi itselleni vain kovan stressin. Kun itse luki n. 8 tuntia päivässä ja oli siitä aivan totaalisen uupunut, löytyi netistä aina joku joka kirjoitti lukevansa ainakin 12 tuntia päivässä, treenaavansa mm-tasolla viittä eri lajia ja käyvänsä vielä töissä siinä samalla. Kukapa siinä ei tuntisi oloaan huonommaksi?

Parhaimmillaan itsensä vertaaminen toisiin hakijoihin toimii hyvänä motivaationa lukuihin. Tulee tunne, että minäkin voin vielä parantaa tekemistäni. Tällä hetkellä muiden blogien lukeminen on minulle hyvä muistutus siitä, että tämän hetkiset lukuni eivät millään riitä. On kai sanomattakin selvää, että en ottanut yhden yhtä pääsykoekirjaa mukaamme tänne Atlantin toiselle puolelle. Tähän on onneksi tulossa muutos, kunhan elämä tästä taas rauhoittuu ja arki pääsee kunnolla alkamaan.

Pahimmillaan itsensä vertaaminen toisiin hakijoihin  voi johtaa siihen, että tulee tunne, että en minä kuitenkaan pääse. Kaikki nuo superblogistit pääsevät ja minä en. Ja tämä on todennäköisesti aivan kukkua. Kannattaa muistaa (ja tätä yritän itsellenikin jatkuvasti muistuttaa), että blogeissa voi kuka vaan kirjoittaa aivan mitä vaan. Jos minä haluaisin pelata psykologista peliä ja luoda "vastustajille" (eli teille lukijat) tunteen, että minä olen superhakija, se olisi helppoa. Muutama teistä ehkä vertaisi lukujaan minun keksittyihin lukuihini. Osa saisi niistä puhtia lukuihinsa, mutta osa ehkä luovuttaisi. Mitä enemmän luovuttaneita, sitä paremmat mahdollisuudet minulla.

Koska olen surkea kehittelemään päässäni mitään juonia teidän päänne menoksi, voin taata, että kirjoitan täällä luvuistani pelkkää faktaa. Toisaalta ihan vilpittömästi voin todeta, että toivon, että teillä kaikilla menee pääsykoe huonommin kuin minulla ;)

Älkää siis uskoko kaikkea lukemaanne.

Vastatuulessa

Menetän hermoni välittömästi, jos jokin tekniikkavimpain ei suostu yhteistyöhön. Jostain syystä niin käy aina, kun yritän tehdä jotain mielestäni tärkeää, kuten esimerkiksi varata hotellia ja lentoja lääkiksen pääsykokeiden ajalle.

Ajattelin käyttää elämäni ensimmäistä kertaa luottokorttia varauksieni maksuun (en ole siis vielä koskaan maksanut mitään luottokortilla). Ensin ei kelvannut koko luottokortti. Hetken päästä kone ilmoitti, että nimeni ei kelpaa. Yritin vääntää ääkkösiä sisältävästä nimestäni kaikki mahdolliset versiot, mutta ei vaan kelvannut. Kokeilin varata toiselta sivustolta, jolloin esiin putkahti pankin sivu, joka vaati yksitoista numeroista numerosarjaa, joka löytyy kätevästi kotona olevista tiedoista. Ja minä kun olen edelleen jenkkilässä.

Päätin vaihtaa Minin isän luottokorttiin, koska sillä maksun pitäisi onnistua helpommin. Seuraavaksi samainen pirullinen sivusto ilmoitti minulle, että olet jo siirtynyt tästä pankin sivustolle, joten emme voi nyt muuttaa varaustasi. No piru vie! En minä halua MUUTTAA varaustani vaan tehdä kokonaan uuden. Ei, se ei vaan nyt millään käy. Tässä vaiheessa vaihdoin toiseen läppäriimme, jossa on aivan onneton näppäimistö. Sain viimein varattua hotellin ja jopa maksettua sen. Sitten oli aika siirtyä lentojen kimppuun... Arvatahan sen saattaa, että vastauksena oli ensinnäkin 11 euron maksu luottokortin käytöstä ja toteamus, että sinun eikä sinun miehesi luottokortti ei nyt vaan satu pelittämään meidän sivustollamme, joten turhaan yrität siellä lentoja varailla. Ähäkutti.

Tässä vaiheessa laskin hitaasti kymmeneen.

Minustahan tulee vielä lääkäri. Minä vaikka kävelen koepaikalle jos on pakko.

Kertakäyttöisiä kodittomia

EDIT: postaukseen tulee kuvia kunhan saadaan taas pelittämään nämä laitteet keskenään. Yrittäkää kestää.

Vihje 1:

Oh, say! can you see by the dawn's early light 

What so proudly we hailed at the twilight's last gleaming; 

Whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, 

O'er the ramparts we watched were so gallantly streaming? 

And the rocket's red glare, the bombs bursting in air, 

Gave proof through the night that our flag was still there: 

Oh, say! does that star-spangled banner yet wave 

O'er the land of the free and the home of the brave?

Vihje 2:

Burger King, Kentucky Fried Chicken, Starbucks, Krispy Kream, McDonalds, Taco Bell, In-n-out Burger... Kun edellinen jää taakse on seuraava pikaruokapaikka edessä. 

Joko arvaatte missä olen? 

Kyllä, terveisiä Amerikan Yhdysvalloista. Kello on täällä tällä hetkellä kuusi illalla. Siellä, missä sinä tämän todennäköisesti luet, se on plus kymmenen tuntia. 

Amerikan kansallislaulu pärähti soimaan päähäni välittömästi astuessani koneeseen. Ensimmäiset jenkkiaksentit saivat aikaan tuskan parahduksen: olin unohtanut miten raivostuttavalta se mielestäni kuulostaa. Muistin elävästi päässäni reissuni Boliviaan joitain vuosia sitten, jolloin sain ensikosketukseni amerikkalaisuuteen. Matkalla olin joutunut ensin viettämään 17 tuntia Heathrown lentokentällä, jossa intialaismies rupesi ehdottelemaan härskiyksiä, sitten olin lentänyt 12 tuntia koneella Miamiin, jossa vietin vielä seitsemän tuntia ennen Bolivian koneen lähtöä. Miamiin saapuessani olin lievästi sanottuna väsynyt. Ja sehän ei kuulkaa Amerikassa käy päinsä. Lentokenttävirkailija huikkasi jo jonossa seistessäni minulle, että hymyile vähän ja sai vastaukseksi minulta jäätävän mulkaisun. Kun ei hymyilytä niin sitten ei hymyilytä. How are you - vakiokysymykseen taisin vastata etiketin vastaisesti totuudella - todella väsynyt.

Toinen kosketukseni amerikkalaisuuteen oli samaisella Miamin lentokentällä. Minut pyydettiin kahville. Ilmeisesti tämä kyseinen herra näki, että minä olin väsynyt ja halusi tarjota kaffet. Minä tietysti ajattelin, että se yrittää pölliä minulta rahat tai muuta yhtä mukavaa... Loppujenlopuksi kuitenkin taisimme hengailla kentällä noin kolme tuntia yhdessä mikä oli oikeastaan ihan mukavaa, koska lentooni oli vielä tuhottoman pitkä aika. Herra ilmoitti odottavansa yhteydenottoani ja jos sitä ei ala kuulumaan, hän tulee etsimään minut Boliviasta. Siellä se taitaa edelleenkin rymytä pitkin Bolivian sademetsiä.

Tässä oli kaikki kokemukseni Amerikasta tähän mennessä. "Lievästi" ennakkoluuloisena lähdin tälle reissullemme San Franciscoon. Ennakkoluuloista ensimmäisenä on karissut se, että ihmiset ovat ärsyttävän ylipirteitä. Kyllähän näiltä irtoaa tätä ihmeellistä höpöhöpöä, joka myös small talkina tunnetaan, mutta on siellä joukossa ihan asiaakin. Harmittavaa kyllä suunnitelmani olla täällä mahdollisimman seinäruusu ei ihan toiminut ja se on ihan täysin Minin vika. Mini hymyilee kaikille ja kaikki hymyilevät Minille. Kaksi hunnutettua naista halusi jopa ottaa yhteiskuvan Minin kanssa. Olin niin ällistynyt, kun he kysyivät lupaa minulta, että en osannut sanoa asiaan oikein mitään järkevää vastalausetta ja annoin luvan. Loppujenlopuksi käänsin Minin istumaan heidän pöytäänsä ja join aamukahvini rauhassa heidän viihdyttäessään pikkutyyppiä.

San Francisco kaupunkina on älyttömän monipuolinen. Tuntuu, että kun kävelee pari korttelia johonkin suuntaan, niin voisi olla aivan eri kaupungissa kuin äsken. Chinatown, (s)Nobhill, Fishermans Wharf, Financial District... Kaikki niin erilaisia.

Se mihin olen pettynyt on se, että kaupunki ei ole niin "hieno" kuin olin kuvitellut. Kaikki näyttää hieman ränsistyneeltä ja jotenkin keskeneräiseltä. Rakastan katsella kauniita taloja ja niitä on ollut täältä todella vaikea löytää. Lisäksi olen surullisena katsonut ympärillä lojuvia kodittomia. Heitä on ihan kaikkialla. Osa heistä höpöttelee itsekseen ja juo roskiksista löytämiään Starbucks kahvien jämiä, osa nukkuu kadunkulmissa ja puistonpenkeillä, osa roudaa tavaraa mukanaan kauppakärryissä. Missä on se kaikki amerikkalaisten vauraus?

Amerikkalaisista omaavani ennakkokäsitykset eivät ole pettäneet minua kaikilta osin. Tiesin, että tämä on kertakäyttökulttuuri, mutta en ymmärtänyt että tässä mittakaavassa. KAIKKI ruoka tarjoillaan kertakäyttöastioista hotellin aamupalasta lähtien. Kahvilassa ei ole väliä juoko kahvinsa salissa vai ottaako mukaansa: kuppi on silti kertakäyttöinen. Lounasaikaan ihmiset kulkevat take away- pakkaukset kainaloissaan. Olin ensimmäisellä aamupalalla aivan paskahalvauksen saanut, kun näin miten paljon roskaa pelkästään minä ja Minin isä saamme aikaan. Kerroin sen määrän mielessäni noin viidelläkymmenellä, joka on suurinpiirtein hotellin asiakasmäärä per päivä. Mikä vuori roskaa siitä kertyykään vuodessa... 

Tiesin myös etukäteen, että ruoka täällä on pääasiassa huonoa (roskaruokaa), mutta se että ihan peruskaupan löytäminen on työn ja tuskan takana oli yllätys. Roskaruokapaikkoja sen sijaan on yhdellä silmäyksellä nähtävissä hotelliltammekin viisi kappaletta. Ei ole ollut helppoa syödä terveellisesti. Lisäksi, koska onnistuin saamaan pahan noidannuolen selkääni en kyennyt pariin päivään kävelemään "lähi"kauppaan hakemaan lounasta (kokkausmahdollisuutta ei ole), joten jouduin tyytymään lähitarjontaan eli McDonalds ruokaan. Yäk.

Yksi asia vielä. Kukaan muu ei kävele minnekään paitsi me. Ensimmäisenä aamuna kysyimme miten julkisilla pääsee keskustaan ja hotellin virkailija kertoi, että ei sinne mene julkisia. Eikö teillä ole autoa? Kävi ilmi, että meneehän sinne juna puolen mailin eli 800 metrin päästä, mutta virkailija piti junalle mentävää matkaa niin pitkänä, että junalle kannattaisi mennä autolla. Olimmekin sitten ainoat ihmiset kävelyllä.

Tulipas kirjoitettua vuosisadan pituinen romaani, kun sattui selkäkipuisena olemaan aikaa. Huomenna suuntaamme Sausalitoon lautalla lounaalle ja sitten en tiedä minne. Ehkä johonkin San Franciscon monista minikaupungeista. 

Hyvää viikonloppua! God bless America!

Tilannekatsaus: elämäntaparemontti

Havahduin tässä hetki sitten siihen, että aika paljon olen kirjoitellut ihan elämästä yleensä, mutta projektit itsessään ovat jääneet teksteissä sivuun. Niitä projekteja vartenhan minä tämän blogin alunperin aloitin. Siispä seuraa pienenpieni tilannekatsaus teemalla elämäntaparemontti eli projekti numero 2:

Olen laihtunut. Hitaasti, mutta silti. Mitään kilomääriä en tähän nyt pistä, mutta sitten kun saavutan 90 kilon rajapyykin (ei ole enää pitkä matka) raportoin asiasta tänne. Kun pääsen 84 kiloon, laitan tänne ensimmäiset vertailukuvat, koska sillon on pudotusta takana tasan kymmenen kiloa ja haluan nähdä miltä se muiden silmissä näyttää.

Tarkoitushan oli myös alkaa liikkumaan säännöllisemmin. Sekin on onnistunut. Pieniä ongelmiakin on tullut, koska olen sairastanut parit flunssat. Flunssat ja muut krempat kuitenkin kuuluvat elämään, joten en ole niiden vuoksi lopettanut liikkumista kokonaan. Kun flunssa on ollut ohi, olen lähtenyt lenkille. Olemme itseasiassa alkaneet lenkkeillä koko perhe siten, että Mini kulkee vaunuissa mukana. Minillä petti totaalisesti pokka, kun aloitimme ensimmäisen lenkin. Otettuamme muutaman juoksuaskeleen Mini repesi nauruun. Kannustavaa :)

Juoksun lisäksi olemme myös ottaneet tavaksi käydä vauvauinnissa siten, että Mini isä on uinnin ajan Minin kanssa ja minä uin treeniä. Sen jälkeen minä otan Minin ja Minin isä menee uimaan.

Minulla on ollut muitakin ongelmia kuin flunssat, kuten jotkut teistä saattavat muistaakin. Polveni ja lantioni olivat todella kipeät pitkän aikaa, mutta eräänä päivänä huomasin, että minua ei satu enää. Siihen asti olin lääkärin määräämässä juoksukiellossa. Torstaina on lääkärin luona vielä käynti, jolloin toivottavasti saan terveen paperit. Siihen asti parantelen jälleen kerran yhtä flunssaa...

Kummisetä lensi pesästä

Meillä asuu nykyään tämän näköinen tyyppi:

Mini on jostain oppinut tai keksinyt, että on tosi coolinnäköistä työntää leuka eteen ja heittää alahuuli ylähuulen päälle. Luonnollisesti tästä on seurannut uusi lisänimi: The Godfather (lausutaan möreästi, kuten Star Wars elokuvassa kuultu kuuluisa lause "Luke, I am your father").

Sain jo puolinaista kritiikkiäkin, kun naureskelin Minin näyttävän Kummisedältä. "That is not really a compliment is it?" minulta kysyttiin syyttävään äänensävyyn. Tarvitsisiko sen olla? Minun mielestäni on hassua, että Mini muistuttaa välillä pohdiskelevaa keski-ikäistä miestä, joten enkö siis saisi sanoa sitä ääneen? Eikö lapsista saa repiä irti minkäänlaista huumoria? Tietysti on eri asia, jos pilkkaisin Miniä hänen ulkonäöstään ja jatkuvasti mollaisin häntä. Silloin minulla saattaisi olla pian käsissäni arka pieni ihminen, joka uskoo siihen, että hän ei ole missään hyvä ja hänen ulkonäössäänkin on jotain vikaa. Kuka ihminen haluaisi lapselleen sellaista? Ei kukaan.

Menneellä viikolla sain pienen intopuuskan. Puuska sai alkunsa siitä, että Mini tykkää aamuisin jokellella sängyssään toisinaan yli puolikin tuntia. Minä taas en millään jaksaisi kuunnella puolta tuntia epämääräistä jodlausta ja karjahtelua vaan mielelläni käyttäisin tuon ajan nukkumiseen. Siispä Mini sai oman huoneen vierashuoneestamme.

Siinä roudatessani roinia ympäriinsä, en voinut kuin ihmetellä Minin unenlahjoja. Ähisin, puhisin ja kolauttelin roudatessani insinööriyden taidonnäytteellä kasaan kyhättyä pöytää ympäriinsä. Kaikenkaikkiaan siitä taisi lentää mäkeen kolme ruuvia ja loppujakaan ei oltu kiinnitetty kunnolla. Kiitos entisille asukkaille tästä pyhällä hengellä kasassa pysyvästä riskivyöhykkeestä. Imuroidessani tyypin korvanjuuressa Mini käänsi kylkeä. Kuljettaessani häntä pinnasängyssään huoneesta toiseen, kuten sairaalasängyllä tehdään, hän taisi kääntää kylkeä toisen kerran. Sekin oli minusta hassua, että edes silmä ei auennut kaiken sen mölyn keskellä. Mutta saako tälle nyt sitten nauraa?

California dreamin'

"All the leaves are brown and the sky is grey
I've been for a walk on a winters day

I'd be save and warm if I was in LA 

California dreaming on such a winters day

Stepped into a church I passed along the way well, 

I got down on my knees and I pretended to pray 

you know the preacher likes the cold 

he knows I'm gonna stay
California dreaming on such a winters day" 

-The Mamas & The Papas

Se olisi sitten ensi viikolla suuntana California ja tarkemmin siellä San Francisco, tuo hippien luvattu kaupunki. Olen aina toivonut, että olisi syntynyt 50-luvun alussa niin olisin ehtinyt elää parhaimmat hippivuodet. Olisin todennäköisesti matkustanut laivalla Atlantin taakse ja hengaillut luultavimmin juuri San Franciscossa. Toivottavasti olisin myös tanssinut mudassa Woodstockissa pitkä tukka hulmuten.

Nyt on edessä astetta tylsempi (aikuisempi) reissu. Käytännössä hengailemme päivät Minin kanssa kahdestaan ja sitten illalla ja viikonlopuiksi seuraamme liittyy Minin isä. Toisaalta Minin kanssa on kiva hengata: eipähän ainakaan kukaan vinise, jos haluan mennä tiettyyn paikkaan.

Pariin viikkoon mahtuu monta päivää. Monena päivänä kaipaa paljon tekemistä. Jos siis olet Friscossa käynyt ja jokin unohtumaton kohde on jäänyt mieleesi, niin ilmoita siitä toki minulle. 

 

"If you're going to San Francisco, be sure to wear some flowers in your hair..."

Ostetaan: Kypärä lattiamopille

Uskon positiivisen kasvatuksen voimaan, eli siihen, että kannustamalla ja iloitsemalla lapsen saavutuksista saadaan aikaiseksi tasapainoinen ja vireä mukula, joka ei pelkää jok'ikistä asiaa. Toisin sanoen: en haluaisi kokoajan varoitella Miniä maailman vaaroista.

Uskoni positiiviseen kasvatukseen on kovilla nyt, kun Mini on oppinut ryömimään. Miten voi positiivisesti kannustaen estää toista hakkaamasta viidettä kertaa päätään sängyn alalaitaan, koska sinne sängyn alle nyt on vaan päästävä? Toistaiseksi olen vaan ilmoitanut Minille, että sinun pääsi ei lopu silmien korkeudelle, joten kun ryömit tuollalailla pää pystyssä on väistämätöntä, että pää kolhiintuu. Toisinaan olen ohjannut Minin kiinnostuksen muualle tai nostanut hänet pois. Eihän Minille voi pehmusteitakaan otsaan liimata. Vai voiko?

Kuinka monta kertaa Minin täytyy kirjaimellisesti hakata päätään seinään ennenkuin hän oppii? Mikäli on äitiinsä tullut, niin aika älyttömän monta kertaa. Toisaalta opetin tänään Minin tekemään "high five" liikkeen ja hän oppi sen käytännössä heti.

Mutta sepä onkin näitä tärkeitä taitoja.

"What we've got here is a failure..."

"...to communicate.

 Some men you just can't reach. 

So you get what we had here last week, which is the way he wants it. 

Well, he gets it. 

I don't like it any more than you men."

Olen tässä viimepäivinä kärsinyt kommunikaatio-ongelmista. Pidän suorasta kommunikoinnista ja suorastaan kieltäydyn välillä ymmärtämästä minulle esitettyjä vihjeitä. Sano suoraan, jos on asiaa. Hemmetti. 

Viimeisin episodi sisälsi pöydälle jätetyn lapun, jossa oli ihan asiaakin. Asia jäi kuitenkin sen varjoon, että kyseinen henkilö päätti loukkaantuneena jättää lapun ja lähteä pois. Ei siis mahdollisuuksia keskusteluun, ei mahdollisuuksia sopia asioita. Ei mitään muuta kuin se, että minä hermostuin ja itse asia jäi selvittämättä. Kaiken lisäksi episodi tapahtui vielä Suomen reissumme viimeisenä aamuna, joten lento lähti ennenkuin saimme asiat puhuttua halki.

Miten ärsyttävää.

Päätin kuitenkin, että nyt tämä asia tehdään minun tavallani eli puhumalla. Suosin tätä mallia, koska silloin on vaikeampi tulkita toista tahalleen väärin. Tekstiviesteissä ja lappusissa, kun on aina se noin 70% todennäköisyys, että ne tulee luettua tietyllä väärällä "äänensävyllä". Otin siis puhelimen kouraan ja soitin. Langanpäässä oli ihminen, jonka kanssa en ole koskaan jutellut suoraan tuntemuksistani ja olemme käyneet keskustelua lähinnä säästä.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Molemmille jäi puhelusta hyvä mieli. Tuntui, että sain sanottua asiani ja vielä sillä oikealla äänensävyllä. Hänkin sai sanottua oman kantansa ja kävi ilmi, että itseasiassa olimme aikalailla samaa mieltä. Asia tuli hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja lupasimme molemmat yrittää parantaa asioita omalta osaltamme. 

Keskustelu 1 - Mykkäkoulu 0

Se ryömii sittenkin!

Tiedättekö miltä näyttää sellainen hetki, kun toisen ihmisen päästä kuuluu klik ja lamppu pään päällä syttyy? Sellainen hetki koettiin tänään. Jos Mini osaisi puhua, olisi hän tänään karjaissut kovaan ääneen "Heureka - minä keksin sen!".

Niin monia virityksiä eteenpäin menemisestä oli kokeiltu ja turhautumisen kyyneliä itketty, että kun ryömiminen viimein onnistui piti sitä tehdä niin pitkään, kunnes alkoi harmittamaan.  Kukaan suoritusta valvoneista aikuisista ei ihan saanut Minin harmituksen syystä kiinni. Ehkä se oli itku onnesta?

Hääsuunnittelupalaveri

Perjantaina on aika pistää toinen kaasoista tiukille. Asialistalla on ensimmäinen hääsuunnittelupalaveri. Kokouspöytäkirja on seuraavanlainen:

Aika: 18.10 klo 20 alkaen
Paikka: Kaason lukaali
Läsnä: Bridezilla ja Kaaso sekä Vastahakoinen Kaason Mies

Kokouksen avaus: Kokouksen avaamisen yhteydessä päätetään avata valkoviinitonkka sekä käynnistää Singstar.

Kokousvirkailijoiden valinta: Valitaan kaikkiin vakavuutta vaativiin tehtäviin Vastahakoinen Kaason Mies.

Laillisuus ja päätösvaltaisuus: Ohjelma on laillista hiljaisuuteen saakka. Sen jälkeen jatketaan laittomasti. Päätösvaltaisuus hääasioissa löytyy, mutta morsian pidättää oikeuden muuttaa päätettyjä asioita seuraavana päivänä.

Läpikäytäviä asioita: Whitney Houstonin "The greatest love of all". Muuten vapaa valinta.

Muut asiat: Mahdollisesti pohdintaa hääpaikasta, jossa morsian on aamulla käynyt vilaisemassa paikkoja ensi kertaa. Tuliko ostettua minipossu säkissä?

Kokouksen päättäminen: Päättäminen tapahtuu silloin, kun sekä Morsian ja Kaaso ovat yksimielisiä asiasta. Tai Vastahakoinen Kaason Mies ilmoittaa kokouksen päättyneen. Vielä yks biisi pliiiiiis...?

Jatkotoimenpiteet: Morsian poistuu Kaason lukaalista epämääräisellä kulkuvälineellä, jota joku toinen ajaa. Suuntana sänky.

Kokous on päättynyt.

Mitä yksi pieni riisinjyvä saa aikaan?

Kävimme Minin kanssa Tiedekeskus Heurekassa. Kaikkihan tietävät, että siellä asustavat kuuluisat koripalloa pelaavat rotat. Rottia koulutetaan riisinjyvillä siten, että jokaisesta oikeasta teosta ne saavat yhden pienen herkun. Rotat eivät kuitenkaan nälässä treenaa, vaan niillä on aina tarjolla ruokaa. Rotat näyttävät viihtyvän "työssään", joka ilmeisesti on heille enemmänkin leikkiä.

Minäkin tahdon olla rotta. Olisi ihan huisia, jos joku ojentaisi minulle palkintoja oikeista teoista. Tämä "joku" voisin olla vaikka minä itse. Kun tässä näitä "pikku"projektejani vien pikkuhiljaa eteenpäin, olisi kivaa saada välillä jotain kivaa itselleni. Riisinjyvillä ei tätä motivaatiota kuitenkaan pidetä yllä, joten parempi keksiä jotain muuta siistiä.

Koska en välitä materiasta on minulla ollut hieman hankaluuksia keksiä millä palkitsisin itseni. Ruokakaan ei oikein käy, koska yritän nimenomaan päästä eroon siitä, että palkitsisin itseäni ruoalla. Siispä jos luet tätä blogia ja sinulla on mielessäsi jokin hyvä palkinto niin annahan kuulua itsestäsi.

Olen päättänyt palkita itseni ensimmäisenä seuraavista asioista:

Paino on alle 90 kiloa.
Jaksan juosta 5 kilometriä.

Mutta mitä näistä palkinnoksi? Siinäpä vasta pulma.

Omaa aikaa

Oh, it's such a perfect day

I'm glad I spend it with you

Oh, such a perfect day

Auto alla, musa täysillä. Reittinä Helsinki-Tampere-Helsinki. Ei ketään muuta autossa paitsi minä ja ajatukseni. Ja mitä ajatuksia ne olivatkaan! Kiitos parhaasta seurasta Minä: tämä todella tuli tarpeeseen.

Ensiaskelia

Ystäväni, joka luonamme visiteerasi on minun silmissäni kohtuullisen friikki. (Lukijoille tässä välissä tiedoksi, että kyseinen henkilö on toinen blogini lukijoista äitini lisäksi, joten en häntä ihan selän takana friikiksi mollaa.) Friikki hän on siinä mielessä, että hän pitää juoksemisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että hän käy juoksemassa tasaisin väliajoin maratoneja ja nyt on ilmeisesti kiikarissa ultramaratonkin. Matka oli muistaakseni suurinpiirtein 80 kilometriä.

Luonamme ollessaan hän kävi pariinkin otteeseen kipaisemassa "pikaisen pyrähdyksen" eli hän palasi noin tunnin kuluttua posket hehkuen ja innosta puhkuen ovellemme. Samaan aikaan minä datailin ja lojuin sohvalla. Sain kuulla miten upeat maastot meillä täällä on ja miten ihanaa oli juosta alhaalla laaksossa olevaa joenvartta. Sain nähdäkseni kuvia matkan varrelta ja lisäksi vielä intoilua siitä miten hyviä mäkivetoja täällä voi tehdä.

No juu. Vähän tuli lusmu olo. Siksipä päätin tänään kahden päivän masistelun jälkeen, että ei tämä synkistely taida mennä millään muulla ohi kuin omalla ajalla. Omaa aikaa on helppo neuvotella, kun kertoo tekevänsä jotain fiksua. Niinpä dumppasin Minin isän hoitamaan Minin iltatoimet ja laitoin lenkkitossut jalkaan. Ihan en ultramaratoniin kyennyt, mutta "juoksin" eli jolkottelin oman ajallisen postpregnancy ennätykseni: 25 min. Nopeuskaan ei päätä huimannut, sillä tuntinopeudeksi tuli 7,2 km/h. 80 kilometrin ultramaratoniin menisi minulla aikaa vähän päälle 11 tuntia.

Alku se on tämäkin.

Kotimaani ompi Suomi

Yksi parhaista ystävistäni lähti juuri luotamme takaisin Suomeen. Ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana koin haikeutta. Tajusin kaipaavani jotain. Jotain mille en keksi kunnollisia sanoja.

En kaipaa Suomea maana. En sen tylyjä ihmisiä, en sen harmautta ja synkkyyttä. En pimeää syksyä enkä ahdasmielistä kansaa. Silti jokin minua vetää tällä hetkellä Suomeen.

Tuntuu varmasti ihanalta, kun torstaina lentoni saapuu sinne kirpeään syyssäähän. Tuntuu, että tämän minä hallitsen. Tiedän miten nämä ihmiset käyttäytyvät. Tiedän mitä minulta odotetaan. Tiedän, että jos jatkan tervehdysten viljelyä ventovieraille, kuten täällä on tapana, minua pidetään totaalisen hulluna. Minä tiedän mitä minun pitää ja mitä voin tehdä. Minä tiedän enkä arvaa.

Pistäkää sauna lämpiämään. Olen kohta siellä.

Money, money, money

"In my dreams I have a plan, If I got me a wealthy man, 

I wouldn't have to work at all, I'd fool around and have a ball..." -ABBA

Jotkut lukijani ovat ehkä miettineet, että millä rahalla tuollainen äitiyslomalla hengaileva tyyppi oikein ostelee noita sammareita? Millä se maksaa asumisensa? Millä se elää? Eihän sillä ulkomailla voi edes olla mitään tuloja, jos se ei käy töissä.  

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä monta kertaa, mutta joka kerta olen deletoinut kirjoittamani tuotoksen. Olen kuitenkin aiemmin blogissani luvannut aiheesta raapustuksen tehdä, joten tässä tulee. Vastaukseni kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin on: Minin isän rahoilla. (Ja vähän aikaa vielä Kelan vanhempainvapaarahoilla.)

Ylläolevan ABBA:n mainion sanoituksen syvintä olemusta en kuitenkaan pysty allekirjoittamaan. Tämä nykyinen rahallinen tilanteeni ei koskaan ollut tarkoitus eikä päämäärä. Minin isä oli ihan tavallinen opiskelijanretale, kun tapasimme. Yhtäkkiä huomasimme olevamme tilanteessa, jossa joko lähdemme ulkomaille ja hän menee töihin ja minä jään kotiin lapsen kanssa TAI jäämme Suomeen ja minä menen äitiysloman päätyttyä myöskin töihin. Täällä en voi työskennellä, koska aikaisemmalla koulutuksellani ei täältä töitä löydy ja kielitaidon puutteessa tuskin pääsisin edes hanttihommiin. Lisäksi palkkani olisi todennäköisesti niin pieni, että se menisi kokonaisuudessaan Minin päivähoitomaksuihin. Täällä kun ei tunneta sellaista luksusta kuin kunnallinen päivähoito vaan kaikki on yksityistä (lue: kallista).

Päädyimme lähtemään, koska Suomi alkoi tuntua kovin ahdistavalta paikalta elää ja näin saimme vähän seikkailua elämäämme. Minulle tilanne on kokonaan uusi, sillä olen työskennellyt pitkään ja elättänyt itseni. Ensimmäinen työpaikkani oli kahvila-avustajana 14 -vuotiaana, jonka jälkeen olen työskennellyt yhtäjaksoisesti viime syksyyn saakka. Nyt olen tilanteessa, jossa käytän toisen ihmisen rahoja elämiseeni ja sammareideni ostoon. Alussa minulla oli tästä suuri kriisi. En tiennyt miten rahaa pitäisi käyttää ja pitäisikö minun esimerkiksi kysyä lupa, jos haluan ostaa itselleni jotain. Kävimme lopulta Minin isän kanssa huojentavan keskustelun, jossa hän sanoi minulle seuraavat sanat: 

"Käytä sitä rahaa siten, kuin käyttäisit itse tienaamiasi rahoja". 

Miten minä sitten käytin aikoinaan itse tienaamiani rahoja? Tätä minun piti oikein hetki pohtia. Totesin, että olen kohtuullisen vähän kuluttavaa sorttia. Tein alle hieman listaa siitä mihin fyffeä sormistani lipuu:

Voi mennä kuukausia, etten osta mitään muuta kuin ruokaa. Sitten saattaa tulla hetki, jolloin ostan viidet sammarit vain siksi, että en koskaan löydä mitään sopivia housuja ja haluan hamstrata.

Tykkään käydä ulkona syömässä ja kahviloissa, mutta niihinkään en käyttänyt rahaa, kuin sillon jos sitä oli. Entisessä elämässä (ennen lapsivastuuta) kävin paljon kaljalla ystävieni kanssa ja istumassa iltaa. Pidän parin bissen juomista parina iltana viikossa kuitenkin kohtuu halpana harrastuksena. Harrastuksena, joka on jäänyt vahvasti menneeseen (minkäs sille voi, että nuo kaljoittelufrendit jäivät Suomeen...). Nykyisin rahaa palaa enemmän kaikenmaailman lounaisiin, joilla ravaan Minin kanssa, jotta tutustuisin uusiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kampaajat sun muut palvelut ovat aina olleet harvinaista herkkua: viime vuonna taisin käydä kampaajalla kaksi kertaa. Tänä vuonna olen käynyt yhden kerran ja sekin oli eilen. Meikkeihin ja muihin kosmetiikkatuotteisiin minulla ei pala rahaa, koska olen liian laiska meikkaamaan. Pakkelia eksyy naamaan ehkä kerran tai pari kuukaudessa.

Yllättäviä menoja varten minulla on aina ollut rahaa tilillä. Yllättäviä menoja ovat voineet olla esimerkiksi extempore Bolivian tai Kiinan matka tai sitten jokin arkisempi ylläri. Nykyisin yllättäviä menoja eivät ainakaan ole matkat maapallon toiselle puolen. Harmi.

Harrastuksiin... Mihin harrastuksiin? Ei minulla ole ollut aikaa työltä ja opiskelulta harrastaa mitään järkevää moneen vuoteen. Nyt kun minulla olisi aikaa niin sekin on uhrattava pääsykoeluvuille.

Kohtuullisen vähällä rahankulutuksella minua siis saa ylläpidettyä. Lisäksi kun en välitä timanteista tai muusta materiasta niin vaimon ilostuttamisbudjettikin on minimaalinen. Sisustustakaan en harrasta, joten ette koskaan näe tässä blogissa kuvia hienosta kodista. Minut pitää iloisena se, että joku maksaa katon pääni päälle ja leivät pöytään.

Toivon, että tulevaisuudessa tilanne voi hetken olla toisin päin ja minä saan olla se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja voita sen leivän päälle. Sitä odotellessa tilanne on nyt tämä ja olemme molemmat siihen tyytyväisiä.

Kohtaamisia

Tänään kahvilassa ollessani lähdin vaihtamaan Minin vaippaa. Palatessani huomasin, että läheiseen pöytään oli saapunut yksinäinen nainen. Saapuessani nainen nosti katseensa ja katsoi suoraan minuun, jonka jälkeen hänen katseensa siirtyi Miniin. Nainen jähmettyi hetkeksi paikalleen, laski kädessään olevan ruokalistan pöydälle, nousi hitaasti ylös ja poistui ohitseni kahvilasta. En tiedä miksi hän käyttäytyi niin, mutta minulla on aavistus.

Jos voisin, niin soisin tämän minulla olevan onnen kaikille haluaville.

Kiitoskortin paluu

Ai että kun minut tehtiin tänään iloiseksi! Olen koko päivän seuraillut Minin vointia ja muuta ei ajatuksiini ole oikein mahtunutkaan. Sitten satuin vilkaisemaan naamakirjaprofiilini viestejä. Muut- osiossa oli minulle viesti saksanopettajaltani. Kyllä, juuri häneltä, jolle lähetin kiitoskortin. Hän kiitti minua kortista ja kertoi, että tuli siitä oikein iloiseksi.

En osannut ollenkaan odottaa vastausta korttiini, joten olin viestin luettuani todella iloinen :) Päiväni piristys!

Karhunpoika sairastaa...

...häntää hellii käärme. (Väärinkuullut laulunsanat dot com.)

Mini on ensimmäistä kertaa kipeä. Pieni sai elämänsä ensimmäisen flunssan ja kävimme ihan lääkärillä asti pikkuista näyttämässä. Reissu lääkäriin tehtiin ehkä enemmänkin hysteerisen äidin hermoja rauhoittaaksemme, sillä olin aivan varma, että tämä flunssa on tappavaa laatua. Olihan havaittavissa sentään rään vuotoa ja yskimistä sekä lievä kuume.

Lääkäri ei ollut kovin huolissaan. Todella yllättävää, kun potilaana on naureskeleva ja kaikkea ihmettelevä pikkuheppu, joka hymyili aivan kaikelle alkaen hoitsuista ja päätyen lääkärin stetoskooppiin. Diagnoosiksi saimme lievän kurkkutulehduksen ja hoidoksi kuumetta alentavaa lääkettä. Sekä ohjeen, että lapsesta kannattaa olla huolissaan kuumeesta huolimatta, jos käyttäytyminen muuttuu, ruoka ei maistu tai lapsi on vetelä. Ei kannata olla huolissaan, jos lapsi on oma virkeä itsensä, vaikka kuumetta olisi 38,3 astetta tai vaikka enemmänkin.

Yö ei mennyt enää aivan niin hyvin. Mini sai kovia itkukohtauksia, jotka eivät meinanneet mennä millään ohi. Siinä sitten itkivät sekä lapsi että äiti, koska en ole tottunut siihen, että Mini itkee. Mini ei itke koskaan (paitsi jos nälkä iskee eikä sapuska ole salamannopeasti valmista). Jännittävä tämä evoluution sisäänrakentama hoivaamisvietti. Minkälaista tuskaa sitä tunteekaan, kun pieni ja avuton lapsi itkee eikä mikään auta. Elämäni kaamein yö.

Mainonnan uhrit ry. tiedottaa!

Eipä siinä pitkään kestänyt, että ensimmäiset "mainostajat" päätyivät blogiini. Siispä seuraavassa ohjeet teille, jotka haluatte mainostaa blogini kautta:

1. Laita viesti osoitteeseen vieraallamaallablogi (at) gmail.com ÄLÄ blogini kommenttiboksiin.

2. Perustele asiasi: mitä, miksi ja milloin haluat minun mainostavan itseäsi tai asiaasi.

3. Varaudu siihen, että sanon ei, koska todennäköisesti sanon ei.

4. Aina kannattaa yrittää.

5. Jos nyt sattuisin innostumaan tuotteestasi, varaudu siihen, että kirjoitan siitä tasan juuri sellaisen tekstin kuin haluan. En kirjoita blogiini mitään mitä en tällä hetkellä allekirjoita. Jos siis tuotteesi on paska niin kirjoitan, että se on paska. Jos se on hyvä niin kirjoitan, että se on hyvä. It is simple as that.

6. Tämä ei ole mikään "piilotan tähän tekstiin vähän mainontaa, että saan jotain kivaa itselleni" -blogi. Siispä jos mainostan kirjoitan selvästi, että mainostan. Toisin sanoen: en harrasta piilomainontaa.

7. Näillä puheilla tulee varmaan ihan hirveästi yhteydenottoja. Niitä odotellessa.

Huomenna luvassa "cow watching"... Juu, en itsekään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta heti kun selviää niin kirjoitan siitä tänne lisää.

Hyvää viikonloppua!

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo

En ole mikään shoppaaja. En sitten millään. Shoppaaminen on ehkä yksi vastenmielisimmistä asioista, joihin voi kuluttaa vapaa-aikaansa. Syynä tähän ostovastaisuuteen on ehkä se, että olen helvetin pihi jos minun pitää ostaa itselleni jotain. Lisäksi olen vakaasti päättänyt, että jos löydän nettikaupasta jotain, voin ostaa sen jos kohde on minulle niin tärkeä, että raahaudun sen vuoksi ihan kauppaan asti ostoksille. Eipä ole vielä tapahtunut.

Tänään kuitenkin hairahduin. Päädyin extempore ostoksille ystäväni kanssa. Tarkoituksena oli etsiä Minille lämpimiä kuteita tulevaa Suomen reissuamme ajatellen. Kun tämä missio oli menestyksekkäästi suoritettu pikavauhtia (myös lastenvaatteiden shoppailu on ihan yhtä tuskaista), satuin kävelemään hyllyn ohi, jossa näin jotain pysäyttävää. Pistin vaihteen pakille ja palasin hipelöimään: vakosamettihousuja! Kaikissa ihanissa väreissä: siniset, keltaiset, viininpunaiset, mustat, metsänvihreät. Melkein heittäydyin lattialle rukoilemaan, että kokoani löytyisi ja lupasin ystävälleni, että jos nämä viininpunaiset mahtuvat niin ostan samanlaiset joka värissä. Ei ehkä olisi kannattanut mainostaa tätä(kään) ääneen, nimittäin nyt kaapissani on viidet sammarit. Sammarit, joita olen etsinyt vuosia! Shoppailun riemuvoitto. JES!

Kahvista, naurusta ja puheesta - niistä on terve blogisti tehty

Mistä tietää, että tämä blogisti on selvinnyt kolmeksi päiväksi vuoteen pohjalle kaataneesta ruokamyrkytyksestä? Siitä, että ensimmäisenä aamulla napsahti päälle kahvinkeitin ja seuraavaksi jo naurettiin ja juteltiin Minin kanssa. Asioita, joita ei ole tapahtunut kolmeen päivään.

Näinä kolmena päivänä en pystynyt tekemään yhtään mitään (paitsi naputtelemaan pienen blogipäivityksen), yhtenä päivänä en edes hoitamaan Miniä. Ihan heitteille ei Mini sentään joutunut, vaan Minin isä piti etätyöpäivän, jotta minä saisin koomata rauhassa. Kokonaisen työpäivän ja vireän mukulan yhdistäminen ei tainnut olla ihan helppoa.

Tarkoituksenani oli, että alan lomamme jälkeen lukemaan 2 tuntia päivässä Galenosta. Maanantaina tähän suoritukseen vielä kykenin, mutta sitten meni tajunnan taso niin hämäräksi, että tuskin olisin ymmärtänyt mitään vaikka olisin lukenut viimeisiä kevyitä kappaleita lääkärin etiikasta. Tässä sen taas huomaa, että kaikki hienot suunnitelmat ovat helposti kaadettavissa minkä tahansa suunnitelmista poikkeavan asian yllättäessä. Siksi nyt seuraa prioriteettijärjestysten uudelleenasettelu.

Aikaisemmin olen arvottanut korkealle kaiken vapaa-ajan mitä minulla on. Minut, kuten kaikki muutkin vanhemmat, on alusta (plussan pärähtäessä tikkuun) saakka aivopesty siihen, että jokainen vapaahetki on kullanarvoinen ja sitä pitää vaalia. Tehdä omia juttuja, nukkua, pitää kotia yllä ja muuta kukkua. Omien hetkien kullanarvoisuus on varmasti tärkeää, paitsi jos tilanne on kuten minulla eli niitä hetkiä on paljon. Toisin sanoen: Mini on äärettömän "helppo" lapsi. Olen luonnollisesti hyväksikäyttänyt kaikki vapaahetket sellaisiin tärkeisiin asioihin, kuten netin selaamiseen, netin selaamiseen ja netin selaamiseen. Nukkua minun ei tarvitse, koska saan tehdä sitä mielin määrin öisin. Tämä ei ole tarkoitus olla valitusvirsi vaan tahdon kirjoittaa itselleni ylös mikä mielestäni tässä menossa mättää. Tässä mättää se, että minä laiskottelen. Syy miksi laiskottelen on oman postauksensa arvoinen, mutta kerrottakoon lyhyesti, että olin kohtuu vakavasti työuupunut viime syksynä ja siitä toipuminen on kestänyt pitkään. Enää tuota uupumusta ei ole havaittavissa ja alan olla oma iloinen itseni jälleen (sori vaan kaikille tutuille, jotka tätä lukee: taisin olla aikamoinen hermoheikko otus työni loppuhetkinä), joten kyllä tässä laiskottelusta alkaa olla kyse.

Tästä vapaa-ajan laiskottelusta olisi nyt päästävä eroon. Siksipä uusi prioriteettijärjestykseni on seuraavanlainen:

1. Mini ja Minin isä sekä oma hyvinvointini
2. Kahvi
3. "Vapaa-aika"

Se aika mikä Miniltä jää "vapaa-ajaksi" käytetään seuraaviin asioihin ja tässä järjestyksessä:

1. Lääkiksen pääsykokeet 2-3 h päivä, kun Minin isä on töissä. (Kun tämä on tehty on vasta sitten seuraavien asioiden vuoro.)
2. Pakolliset kodinällötystyöt
3. Blogi
4. Muut asiat (vapaa)

Tämä uusi järjestys tarkoittaa myös sitä, että kirjoitan blogia vain ja ainoastaan silloin, kun minulla on siihen aikaa muilta tärkeämmiltä asioilta. Postausväli saattaa siis harventua, mutta minkäs teet. Toisaalta tämähän on minun blogini, joten teen sen kanssa aivan mitä lystään. Blogin kirjoittaminen on tähän mennessä ollut sen verran terapeuttista, että sen kirjoittaminen alkaa olla osa hyvinvointiani (huomaatteko miten ovelasti nostin tätä blogia juuri prioriteettijärjestyksessäni ylöspäin vetoamalla omaan hyvinvointiini? Toisinaan hämmästytän itseänikin.). Katsellaan mitä tämä uusi järjestys tuo tullessaan. Nyt lähden lojumaan sohvalle Gallen lämpöiseen kainaloon.

Tuntuuko sinusta, että lomakilot istuvat tiukassa?

Ei hätää! Apu on täällä.

Hanki nyt itsellesi aito italialainen ruokamyrkytys!

Takaamme sinulle nopean laihtumisen, ruokahaluttomuuden, nälän ja janon tunteen katoamisen sekä useamman istunnon kuin osaat kuvitellakaan. Kaupan päälle saat horkkamaisen kuumeen, jonka ansiosta sinulla on kylmä vaikka saunassa.

Tilaa heti erikoistarjous: saatavilla kaikista ruuista, joissa on majoneesia. Todennäköisyytesi saada tämä ihana tuote kasvaa, jos olet jossain eteläisessä lämpimässä maassa. Onnea metsästykseen!

(Tuotemerkin haltija ei takaa laihtumisen pysyvyyttä eikä kustanna mahdollisia lääkärikuluja.)

Challenge accepted!

Tykkään vedoista. Siis sellaisista vedoista, joissa toinen joutuu tekemään jotain tyhmää, jos häviää. Olen joskus aikoinaan lausahtanut kuuluisan lauseen: "Jos Suomi joskus voittaa Euroviisut, niin minä..." Ja niin se tukka lähti vuonna 2006. Koska kyseessä on jatkuva "veto" on kaljuuden uhka joka vuosi käsinkosketeltava. (Tai no ei nyt oikeastaan, kun katsoo mitä kuraa sinne on menneinä vuosina lähetetty.)

Yleensä vedot liittyvät jotenkin lätkän MM-kisoihin, joiden johdosta olen mm. joutunut viettämään Helsingin keskustassa pinkkipäivää. Toisin sanoen kuljin ympäriinsä inhoamassani pinkissä. Komeat legginsit ja minimekko päällä sulauduin erinomaisesti Kiasman taidekokoelmiin ja ihmiset kyselivät millon häitä vietetään ja mitä muuta polttaripäivääni oikein kuuluu. Selitä siinä sitten, että ihan tyhmyyttäni täällä koikkelehdin idiootin näköisenä. Vuonna 2011 olin vaarassa joutua värjäämään hiukseni vihreiksi, mutta koska Suomi meni sittenkin voittamaan kultaa, sain ihailla ystäväni porkkanan värisiä hiuksia.

Tyhmintä näissä minun "vedoissani" on se, että usein ei ole mitään vastapuolta. Kukaan muu ei joudu kärsimään paitsi minä. Viimeisin "vetoni" meni jotakuinkin näin:  Istuimme Ranskan lomallamme juttelemassa ystäväni kanssa niitä näitä mm. häistä. Kuulin hänen lausuvan sanat "20 kiloa" ja "häihin mennessä". Todennäköisesti (koska en kuollaksenikaan muista miten asia meni) nämä kaksi asiaa olivat täysin eri lauseissa ja aivan irrallisia toisistaan. Yhtäkkiä kuulin lausuvani kuuluisat sanat: "CHALLENGE ACCEPTED!". Toisin sanoen minulla on nyt Projekti 2 alaprojekti, jossa kärsijäksi joudun minä ja ainoastaan minä.

Hieman yli vuosi aikaa ja kaksikymmentä kiloa. Voi kilin kellit sanon minä.

Don't run Forrest, don't run!

Kävin ortopedin juttusilla. Nämä mysteeriset polveni, joiden kipuilu ei ole vieläkään hellittänyt, eivät edelleenkään saaneet diagnoosia. Lääkäri sanoi ihan suoraan, että hän ei tiedä miksi polveni ovat kipeytyneet synnytyksen jälkeen. Hän hieman arveli, että syy löytyy lantiosta ja seuraus polvista. Röntgenkuvista ei löytynyt polvista mitään vikaa (lääkärikin kyllä sanoi, että ei lihasongelmat kuvissa näy), mutta lantiostani sen sijaan löytyi häikkää. Nyt on sitten tavoitteena poistaa oireilun syy, eli hoidoissa keskitytään lantioon. Juoksukielto napsahti niin vauhdikkaasti, että hyvä kun kerkesin lupaa kysyä. Muuta liikuntaa sen sijaan PITÄÄ harrastaa eli kotijumpat kunniaan. Lisäksi tie vie fysioterapiaan jälleen kerran.

Tie vie vähän muuallekin. Viva la France (tai jotain sinnepäin) ja loma! Laitan ehkä muutaman aurinkoisen lomakuvan tänne teidän kiusaksenne. Tai sitten en. Ei voi tietää, koska eihän lomaa suunnitella. Arrivederci!(Vai onko tuo Italiaa? En tiedä. Ihan sama. Morjens!)

Voiks Mini tulla meidän kanssa leikkimään?

Lapset. Hyvää tarkoittavat lapset, jotka haluavat ottaa Minin mukaan leikkeihinsä. Heistä on niin ihanaa kanniskella Miniä ja silitellä sen poskia. Halia vähän ja nauraa sitten, kun Mini on tarrautunut kaksin käsin ja hampailla kiinni pikkutytön hiuksiin. Ihastella sitä, kun Mini hymyilee kaikelle mitä muut lapset tekevät ja hihkuu innoissaan lasten ilmeille. Kaiken tämän sallin oikein mielelläni.

Toisinaan joudun olemaan ilonpilaaja ja sekös minua kismittää. Tänään jouduin särkemään pienen pojan sydämen. Hän olisi halunnut viedä Minin pomppimaan trampoliiniin ja minä sanoin ei. Huonolla saksallani yritin selittää, että Mini on vielä liian pieni. (Kuvitelkaa huviksenne pieni vauva lentelemässä trampoliinissa, jota käytetään ohjeita noudattamatta kolmen lapsen voimin...)

Jälkikäteen minua ei harmittanut se, että Mini ei vielä osaa pomppia. Sen sijaan minua alkoi harmittamaan miksei kukaan kysynyt minua pomppimaan? Minä olisin lähtenyt. Aikuisuudesta viis.

Minillä on Unipupu, Unipupu on must(a)

Unipupu ei ole musta vaan valkoinen. Sillä on pitkät korvat, isot käpälät ja Minin kokoinen vartalo. Se asuu Minin vatsan päällä silloin, kun Mini menee nukkumaan. Unipupu yrittää syödä Minin kasvot ja Mini Unipupun kasvot. Korvillaan Unipupu silittelee Minin uneen. Täydellinen unikaveri, joka on paikalla vielä silloinkin kun Mini herää. Unipupu myös odottaa Minin seurana, kunnes äiti tulee Minin kutsumana paikalle. Silloin Unipupu saa mennä omiin leikkeihinsä, kunnes taas on aika nukkua.

Äidin kättä poskella ei tarvita enää. Yksi ajanjakso on päättynyt. 

"Minä pukeudun surupukuun. Ja surupuku on musta." -Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Moni kakku päältä ruma

Kirjoittelin tuossa muutama päivä sitten asiaa pääsykokeesta. Menin epäonnekseni kirjoittamaan sinne lauseen: "Niin kauan kunnes siitä (fysiikasta) tulee minulle pala suklaalla kuorrutettua Sacherkakkua kermavaahdolla ja hillolla.". Siitä se ajatus sitten lähti...

Minulle on hyvin tyypillistä, että kun saan jonkun asian päähäni, on se toteutettava. Niinpä olen viimeiset pari päivää kärvistellyt Sacherkakkuhimossa. Tänään on siis leipomispäivä. Teen Sacherkakun hieman tavallisuudesta poiketen, koska en voinut vastustaa Kinuskikissan ohjetta. Siis aivan järjettömän hyvännäköinen. Epäilen tosin kahta asiaa: minun kakustani ei tule noin nätti ja se ei todellakaan riitä 18-20 ihmiselle, kuten keskusteluosiossa sanotaan. Meitä on kakkua tuhoamassa tänään viisi aikuista ja kolme rääpälettä. Rääpäleistä vain yksi on niin iso, että saisi kakkua periaatteessa maistaa.

Puolivälissä kakkuproggista tajusin, että kuva olis kiva. Siispä saatte katsella kuvia melkein valmiista kakusta ja valmiista kakusta. Kermavaahtoa tietenkään unohtamatta.

Kakku juuri uunista tulleena

Sen, että ohjeessa on suklaata vähemmän kuin suklaalevyssä pitäisi olla laitonta. Pakkohan tuo oli syödä pois kuljeksimasta...

Tän olis kyllä voinut syödä melkein tuollaisenaan.

Olen onnistunut hävittämään muovisen kakkuvuoan kiinnikeosan. Seuraa Pirkka-niksi: käytä kiinnikkeenä hiuspinnejä. (Vähän jännitti leviääkö koko kakkuvuoka uuniin, mutta ei). Blogisti esittäytyy ensimmäistä kertaa käden muodossa (morjens vaan kaikille!)

Pirkka-niksi nro 2: ÄLÄ SIIVOA KESKEN KAKUNTEON. Saman verran tulee sotkua siivoaa sitä sitten yhden tai kymmenen kertaa.

Pilkkominen kolmeen osaan meni vielä nappiin. Sitten huomasin, että kansi on hajonnut...

Mikä minut sai tekemään juuri tämän Sacherkakun? Se, että siinä on litrakaupalla kermavaahtoa. Sanomattakin on selvää, että puolet siitä hävisi minun suuhuni ennen kakun valmistumista.

Minillekin tuli nälkä kesken kakunteon. Ja väsy. Ja nälkä. Ja väsy.

Kansi hajosi tuhannen pirstaleiksi.

Suklaata ja kermaa. Camooooon! Tää EI voi mennä pieleen.

Hyvä, että jollekin maistuu. Kuvasta bongattavissa ampiainen.

Amppari toisesta kulmasta. Huomatkaa siististi levinnyt marmeladi.

VALMIS KAKKU! Moni kakku päältä ruma, mutta eihän tuolla ohjeella voi tulla pahaa. Maku siinä kaiketi on tärkein?

Kirjoittelin tätä tekstiä kakun teon lomassa. Täytyy sanoa, että olen yllättynyt: kakusta tuli ihan siedettävän näköinen! Vähän vino ja vähän epätasainen, mutta minäpäs en olekaan ennen moista kakkua tehnyt. Ei sen esikuva nyt niin paljon nätimpi ole ;)

Ystäväni Outo homo

"E­si­tyk­se­ni pää­vies­ti on, et­tä äl­kää yrit­tä­kö ol­la nor­maa­le­ja, kos­ka se pe­rus­tuu vain ar­vauk­seen, mi­tä muut teil­tä ha­lua­vat. Pyr­ki­kää en­nem­min ole­maan on­nel­li­sia." - Juuso Kekkonen/HS 29.8.2013

Siinäpä teille miettimistä. Erinomainen esitys Outo Homo Teatteri Tuikkeessa Viertolantie 2-4 vissiin Vantaalla. Suosittelen, menkää ja täyttäkää salit.

Syvälle sydämeen sattuu

Oi kuinka koskee, kelle sen kertoisin. Syvälle sydämeen sattuu.

Tämä postaus ei ole koulukiusaamisesta, kuten saatesanat saattaisivat vihjailla. Sen sijaan syvälle sydämeen sattuu, koska satuin katsomaan valmennuskeskuksen vastausanalyysit kemian ja fysiikan osalta. Voi surkeuksien surkeus. Niin monessa kohtaa oli helpolla ansaittavissa ne muutama puuttuva pojo. Kyllä se edelleen kirpaisee aivan tautisesti, että hermo meni pettämään.

Vastausanalyysejä tuijottaessani kävi myös selväksi, että ne tehtävät, joista en ollut ymmärtänyt mitään (lue: fysiikan 9 tehtävä) olivat oikeasti sellaisia, joihin olisi pitänyt rauhassa paneutua ja lukea ajatuksella. Mitenkäs luet ajatuksella, jos päässä soi luuppina en tajua tästä mitään, en tajua tästä mitään, en tajua tästä mitään... Varmaankin tuollainen itsensä kannustaminen edesauttaa ymmärtämistä aivan valtaisasti. (Sarcasm.)

Jossittelut sikseen. Ei varmaan auta velloa täällä itsesyytöksissä. Siispä keskitytään välillä niihin hyviin puoliin. Mitä minä osasin? Mitä pitää parantaa? Seuraa siis analyysi siitä, mikä meni vikaan missäkin tehtävässä:

Biologia: Se pirullinen risteytystehtävä (tehtävä 11) oli kohtuullisen hallussa. Hiffasin melkoisen vauhdikkaasti, että tällaisia asioita minun ei pidä vielä osata, vaan tämän tiedon on pakko löytyä (osittain) tekstistä. Tässäkin tehtävässä paniikissa sekoilin sanoissani, josta on varmaankin rokotettu muutama pointsi. Sen sijaan jippii: osaan kopioida tekstiä sanasta sanaan aineistosta (tehtävä 12 b ja c). Luetunymmärtämistä kannattanee opetella, koska osien nimeäminen (tehtävä 12 a) tekstin perusteella oli C'est impossible. Tästä kuitenkin ropisi hyvin pisteitä, mutta tietysti tulee mieleen, että mitä jos sitä olisi vaikka ymmärtänyt aineistotekstistä hieman enemmän.. Ihan parin pisteen arvosta.

Osasin myös alleviivata (tehtävä 14). Viivaimen käyttöä siis tuskin tarvitsee harjoitella enempää. Muutama pojo tuli tästäkin. Tietysti järkeilyllä olisi varmaan keksinyt, että pisteet ovat 1/2 pistettä per alleviivaus, joten virheitä oli löydettävissä 16 kappaletta. Luulisin, että tästä tehtävästä tuli noin puolet pisteistä. Itseasiassa diggailin ihan kybällä tästä tehtävästä: nippelitiedon osaamisella pääsi pitkälle.

Kemia: Olin kohtuullisen järkyttynyt siitä, miten vähän kemiaa koe sisälsi. Nimittäin pidin tätä vahvana puolenani. Ja sitä se olikin. Paitsi, että paniikissa unohdin miten titrauskäyrää tulkitaan :D Vähän täytyy itselleen nauraa tässä välissä. Joka tapauksessa kemiasta tippui muutamia pisteitä mm. tehtävästä 5. Orgaaninen kemia on hyvin hallussa. Sen sijaan aloin sekoilemaan ihmeellisesti tehtävässä 10. Hapetuslukuosasto meni nappiin, mutta sitten jälleen kerran lakkasin ymmärtämästä lukemaani, kun piti laskea. Eikä tuo lasku nyt mitenkään yltiövaikea edes ollut. Sain sen kuitenkin alkuun, joten siitä on tullut varmaan pari pojoa.

Fysiikka:  Ah! Lempilapseni fysiikka. Pitkälle on tultu siitä, kun viime syksynä aloitin fysiikan opiskelun alusta. Inhosin ja inhoan fysiikkaa edelleen sydämeni pohjasta. Koko vuoden olen tahkonnut sitä eteenpäin suuren ällötyksen vallassa ja joutunut monta (jo ymmärretyksi luultua) asiaa kertaamaan useammin kuin kahdesti. Minulla on lähipiirissäni vieläpä kaksi ihmistä, joille fysiikka on ns. pala kakkua ja he ovat toimineet yksityisopettajinani ilman korvausta. Fysiikka on se, jota joudun tahkoamaan vielä tämänkin vuoden. Niin kauan kunnes siitä tulee minulle pala suklaalla kuorrutettua Sacherkakkua kermavaahdolla ja hillolla. Saamari.

No mitenkäs tämä suuri rakkauteni käyttäytyi kokeessa? Ihan ok voisi olla oikea termi. Tehtävä 16: poskea silitteleviä perustehtäviä. Enpä vaan kuollaksenikaan osannut a kohtaa ja skäbäsin muistaakseni kohdan c (tuli joku aivojen verenkiertohäiriö tässä kohtaa koetta). Olin jo kiljaista riemusta, koska johdannossa puhuttiin syklotronista. Kirjoitin heti kaikki kaavat mitä syklotronin toiminnasta muistin ylös ja tekikö niillä sitten mitään? Eipä tehnyt. Hyvä hämäys kokeentekijät! Well done!

Tehtävä 15: jos et ymmärrä, tunge sama kaava joka kohtaan. Silloin saat todennäköisesti ainakin jostain pisteitä. Toimii ja toimi tuossakin.

Tehtävä 13: a kohdasta taisi tulla pisteitä (vai rangaistaanko siitä, jos unohtaa, että muutos ilmoitetaan lopputilanne-alkutilanne ja tekee sen toisinpäin? Todennäköisesti rangaistaan. Damn.) B kohta veti jostain kovaa ja korkealta yli hilseen.

Tehtävä 9: Eiköhän tämä jätetä ihan omaan arvoonsa. Edelleenkin on päällimmäisenä ajatuksena WTF?

Tehtävä 8: Hooken laki, hooken laki. Never heard. Mutta sen verran raksutti päässä, että tämän on pakko olla se ainoa laki, joka liittyy jousiin. Siitä siis lähdettiin ja ilmeisesti meni oikein. B kohta tyssähti tuohon paineen muuttamisosioon. TIEDÄN! Tekstissähän se lukee, mutta en sitä sieltä saanut bongattua. (Tässä oli erittäin helposti ne pari pistettä... joko ymmärrätte miksi vituttaa?)

Monivalinnat: Alun miljardin pisteen monivalinnat olisi mielestäni kannattanut tänäkin vuonna jättää viimeiseksi niiden armottoman pisteytyksen vuoksi. Sen sijaan en pitänyt strategiastani kiinni vaan loikin aina välillä tuijottelemaan josko sieltä irtoaisi muutama pojo. Harmi vaan, että jos sattui tietämään puolet ja lopuista ei ollut hajuakaan, oli hyvin todennäköistä jäädä nollille. Silti epäilen, että vaikka lottosin lopussa vastaukseni näihin lukemalla kysymykset ja vastaukset hyvin pintapuolisesti, olen silti saanut muutaman pisteen myös näistä.

Yleistä: Muutamaa tehtävää en kyllä millään olisi osannut (7 ja 9). Hyvä kun ymmärsin valmennuskeskuksen selostuksestakaan mitään, joten nuo tehtävät jätän omaan arvoonsa. En olisi niitä osannut ja sillä selvä.



Tämä oli nyt viimeinen itsesyytöksissärämpimispostaus (pakkohan tuon on olla yhdyssana?). Tästä lähin saatte lukea ainoastaa siitä, miten ihanaa ja palkitsevaa lukeminen on. Aion myös hehkuttaa sitä miten hellästi minä ja fysiikka rakastelemme toisiamme iltaisin ja öisin. Miten kauniisti kemia käyttäytyy juuri niinkuin minä haluan ja biologian pienimmätkin yksityiskohdat tarttuvat päähäni kuin kärpänen tarrapaperiin.

Totta joka sana.

Motivaatiofarkkujen elämäntehtävä

Saadakseni hieman ryhtiä tähän elämäntapamuutokseen päätin tänä aamuna kaivaa kaapista motivaatiofarkkuni. Kyllä, juuri ne farkut joita väitetään olevan joka toisella ihmisellä kaapinpohjalla odottamassa sitä hetkeä, kun ne joskus vielä sujahtavat kevyesti päälle. Katselin aikani farkkuja ja toivoin mielessäni, että ne pian mahtuvat minulle. En ole nimittäin helpoin ihminen farkkuostoksilla. Valtava arse ja sen kokoon nähden kapea vyötärö, pituuttakin löytyy keskivertoa enemmän... Mahdotonta. Lisäksi en halua mitään pillifarkkuja vaan leveälahkeisia hippikledjuja, joten en ole vuosiin löytänyt kuin muutamat hyvät housut.

Nämä farkut, jotka kaappini pohjalla pölyttyvät ovat olleet siellä viime vuoden lopusta saakka. Siinä vaiheessa alkoi vatsa painaa sen verran, että oli pakko ostaa muutamat byysat, joiden sisälle mahtuu yhden sijaan kaksi ihmistä. Muistan synnytyksen jälkeen tuijotelleeni motivaatifarkkujani kaiholla: vielä joku päivä minä ahdan itseni noihin. Tänä aamuna siis päätin kokeilla, kunka ahdistavat motivaatiopöksyt ovat, kuinka kauas ne jäävät reisiin kiinni ja jos pääsen reisien ohi kuinka paljon jää siitä, että nappi menisi kiinni.

Kohtuullisen tutisevin sormin aloin repiä housuja ylöspäin. Ensin oikea lahje, sitten vasen. Hitaasti kohti reisiä. Reisien kohdalla laitoin silmät kiinni. Parempi tehdä tämä tuska sokkona. Ennenkuin huomasinkaan olin saanut nyhdettyä housut ylös saakka ja nappi oli kiinni. Motivaatiofarkkuni ovat siis aivan turhaan odotelleet vuoroaan kaapin perällä.

Kysymys kuuluukin: Missä nämä neljä-viisi post pregnancy liikakiloa oikein lymyävät? MISSÄ NE OVAT?

Projekti 6: DONE

Vihdoin ja viimein! Ensimmäinen projekti on saanut päätöksensä nimittäin lähetin saksanopettajalleni alla olevan postikortin. Kovasti toivon sen menevän perille, sillä sain hänen osoitteensa tietooni vain osittain. Valitettavasti en voinut kuvata kortin nätimpää puolta (yksityisyyteni suojaamiseksi) vaan joudutte tyytymään harakanvarpaisiini. Snadisti jäi harmittamaan, että minulla ei ollut pokkaa kirjoittaa kokonaista postikorttia saksaksi. Pelkäsin saavani sen punakynällä väritettynä takaisin. Vanhat muistot palaavat niin elävästi mieleeni...

Kiitoskortti

Joka tapauksessa olen iloinen: tämä projekti on nyt saatettu loppuun. Toivottavasti kortin saaja ilahtuu :)

Maistelupaloja

Kun hiffasin olevani raskaana tajusin samalla myös kuinka vähän tiedän lapsista. Etenkin vauvat olivat minulle täysi mysteeri. Tiesin, että ne nukkuvat paljon, syövät ja toisinaan kakkaavat. Lueskelin muutamaa opusta sivusilmällä ja tahkosin googlea läpi etsiessäni tietoa siitä millainen on "normaali" vauva, jotta osaisin sitten varautua. Minin syntyessä kävi heti selväksi, että voin samantien unohtaa normaali-käsitteen. Ei normaalia vauvaa ole olemassakaan. On vain keskiarvoja ja valtavan suuria vaihteluvälejä. Kuten aiemmin jo kerroin ei Mini mene normikeskiarvoon uniensa kanssa. Nyt on käynyt ilmi, ettei hän ole normikeskiarvossa syömistensäkään kanssa. Mini, kuten äitinsä, on hyvä syömään. Niin hyvä, että lääkärisetä pisti pienen dieetille. Koska minä en usko minkäänlaisiin vauvadieetteihin, kysyin herra Lääkäriltä, että ihanko tosissaan meinaa, että minä pitäisin lastani nälässä? Enpä usko. Siinä vaiheessa sain jonkinlaista mutinaa siitä, että jos vaikka aloittaisitte soseet hieman etuajassa, jos ne vaikka pitäisivät nälkää paremmin. Tästä intoutuneena luin tietenkin, että mitenkäs paljon niitä soseita nyt sitten oikein syödään. Ohjeita löytyi (tietysti) keskustelupalstoilta sekä anopin uusille vanhemmille luovuttamasta "näin kasvatat lapsestasi täyspäisen" - kirjasta. Kuulemma alussa teelusikan kokoinen maisteluannos riittää.

Minin ensimmäinen pottu oli aiheuttanut lähinnä irvistelyä ja sitä ei mennyt alas teelusikallistakaan. Kun Mini alkoi päästä jutun juonesta kiinni alkoi ihan toinen meno. Pikkutyyppi istuu sylissä ja ennenkuin on edes ruokaliinaa on asetettu on suu auki ja lusikka pitäisi tyrkätä sinne välittömästi. Pottu, porkkana ja banaani uppoavat ihan järjetöntä vauhtia. Teelusikallinen my ass. Tänään aamupalaksi vetäistiin kokonainen banaani (mihin se oikein menee, kun koko otus on noin banaanin kokoinen?).

Minussa ja Minissä on paljon samaa. Eilisen blogikirjoitukseni saattelemana ajattelin vetäistä oman teelusikalliseni Galenosta. Tarkoitus oli istahtaa alas ja kirjata ylös kohdat, jotka Isosta G:stä soveltuvat pääsykoelukemisiini.

Galenoksen lukusuunnitelma. Kahvi kuuluu olennaisena osana opiskeluun.

Pääsin jo aika pitkälle makustellessani Galenosta, mutta sitten en enää malttanut. Aloitin tänään ensimmäiseltä sivulta. Kyllä se nyt on vaan niin, että minäkin vedän kokonaisen banaanin.

Minimitekijä

Tiedän sattumoisin blogini statistiikan valistamana, että blogiini tullaan lukemaan pääasiassa lääkiksen pääsykokeisiin liittyviä tekstejä. Koska minulla on tällä hetkellä muutakin elämää (hooray to that!), kirjoitan aiheesta kuitenkin kohtuu vähän. Tänään on kuitenkin poikkeus, koska Mini herätti minut yöllä yhden aikaan. Miten tämä liittyy pääsykokeisiin selviää tämän pitkän johdannon jälkeen:

Kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa on (kuulemma) rankin. Jokaisen muutoksen edessä tai ihan muuten vaan pienen lapsen pääkoppa saattaa nyrjähtää, hetkeksi tasaantuneet unet mennä sekaisin ja vanhempien on se kestettävä. Tulevaisuuden ennustaminen tässä lapsipelissä on mahdotonta.

Minä olen alusta saakka psyykannut itseäni yövalvomisiin (olen kamala, jos en saa nukkua) ja olin etukäteen suunnitellut nukkuvani kaikki mahdolliset välit sekä päivin, että öin. Ja mitä tekee Mini? Alkaa nukkua kahden viikon iässä viiden tunnin yöunia, kuukauden iässä kuuden, hetken päästä seitsemän jne. Pitkän unipätkän jälkeen Mini veti hieman maitoa ja jatkoi samantien uniaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa Mini menee nukkumaan klo 21 ja herää aamulla välillä 7-9. Ikää tyypillä on reilusti vajaa puoli vuotta. Jokaikinen kerta, kun on tullut uusi vaihe, kuten hampaita tai uutta safkaa olen henkisesti valmistautunut siihen, että tämä ihmenukkuja menettää unenlahjansa ja alkaa herättää minua noin tunnin välein yöllä. Tätä ei ole vieläkään tapahtunut.

Olen tässä viimeaikoina huomannut, että nyt taitaa olla tulossa Minille se klassinen "jumankavita minä olenkin oma itsenäinen ihminen" - vaihe. Nimittäin illalla nukahtaminen on hankalampaa (verrattuna entiseen hyvän yön pusu ja valojen sammutus meininkiin) ja olisi kauhean kiva jos äiti tai isi tai mielummin vaikka molemmat pitäisivät kättä Minin siloposkilla koko yön. Pikkutyyppi kuitenkin nukahtaa noin 15 minuutissa ja eilen illalla jopa itsenäisesti (koska Minillä on uusi erikoistyyny, jonka "siivekkeet" osuvat suoraan poskiin -> ilmeisesti se rauhoittaa). Tämä uusi vaihe on aiheuttanut sen, että Mini on herättänyt minut noin kerran yössä (kuten viime yönä). Tavoitteena on ilmeisesti tarkistaa, että onhan täällä joku paikalla, koska nyt on Minillä tiedossa, että vanhemmat voivat poistua ja emme olekaan samaa yksilöä.

Kaikki "vaiheet" ovat kuitenkin tähän mennessä menneet Minillä nopeasti tai huomaamatta ohi. Minä kuitenkin hieman pelkään, että jossain vaiheessa tulee vaihe, jolloin minä olen kokoajan kiinni Minissä ja en saa mistään revittyä omaa aikaa (= pääsykoelukuaikaa). Kuten sanoin, tätä pienen ihmisen elämää on niin vaikea ennustaa. Sen takia mietin, että pitäisikö minun oikeasti aloittaa pääsykoelukemiseni jo nyt siitäkin huolimatta, että olen vakaasti päättänyt pitää lomaa pitkään ja hartaasti. Vai lähdenkö kuitenkin riskilinjalle, jossa siirrän pääsykoelukemiseni aloituksen loppuvuoteen tai ensi vuoden alkuun. Silloin pinnasängystä saattaa iskeä yllättävä Minimitekijä, joka sotkee kaikki hienot suunnitelmani. Ideoita?

Varoituksen sanoja ja vinkkejä sisäpiiriläiseltä

Eräs ystäväni on aikoinaan kuulunut edellisissä postauksissa vilahtaneisiin Jehovan todistajiin. Olen häneltä pariinkin otteeseen tivannut vastauksia mieltäni kaihertaviin kysymyksiin ja stoorit ko. populasta ovat kyllä aika hurjia. Koska käännytystyö minun osaltani on tullut päätökseensä, päätin kysäistä henkilöltä, joka asiasta jotain tietääkin, että mitä tulevaisuus tuo osaltani tullessaan. Keskustelu alla sellaisena kuin sen suurinpiirtein kävimme (lisäilin vähän sanojen päätteitä. Naamakirjassa keskustellessa kun ei tule ihan puhdasta suomea kirjoitettua). Kysyin frendiltäni luvan keskustelun julkaisuun ja hänen vastauksensa oli, että laita vaikka nimellä ja kuvalla. Hän ei suostunut minulle alastonkuvaansa lähettämään, joten saatte tyytyä pelkkään tekstiin. (Okei, en edes alastonkuvaa kysynyt, mutta olkoon edeltävä tekstinpätkä tässä ilostuttamassa Herra XXXX:n päivää. Sitäpaitsi hän olisi piruuttaan saattanut sellaisen lähettääkin. Mistä sitä tietää.)

Minä: "Kuulkaapas herra XXXX! Olen saanut kunnian saada oveni taakse pariinkin otteeseen Jehovan todistajia. Ensimmäisellä kerralla heillä ei ollut mukana englanninkielistä esitettä, joten palasivat eilen. Onkohan kuinka todennäköistä että palaavat vielä ja jos on, niin miten niistä pääsee eroon? Siis silleen, että niille jää kiva mieli ja mulle jää kiva mieli?"

Herra XXXX: "100 prosentin todnäk palaa vielä. Jos sanot ei kiitos silleen et niille jää hyvä mieli, ne palaa vielä. Et voi miellyttää kumpaakin."

Minä: "Däääämn. Saisinkohan mä ne käännytettyä? Tuskin."

Herra XXXX:  "Ne on nii aivopestyjä, ettei pysty. Vaik heiluttasit faktoja pedofiilioikeudenkäynneistä, ne ei usko sitä, koska se on vaa luopioiden panettelua."

Tässä välissä Herra XXXX kävi lukaisemassa läpyskäarvosteluni ja palasi asiaan:

Herra XXXX:  "Voit näyttää niille ton http://m.huffpost.com/us/entry/1602997.

Tos sun blogissa olit esittäny muutamia kysymyksiä, joihin et saanu vastauksia. Jos sanot sen niille, ne tuo sulle kirjan. Ne kans pitää salaista henkilörekisterii. Jos sanot niille et laittakaa ylös, et tänne ei saa tulla ni ei ne sit enää tuu. Niit on ohjeistettu siitä. Siitä on ihan lomake. "Kielletty käymästä" -lomake"."

Minä:  "Hyvä tietää! Hyötyä on näköjään siitä, että on tollanen sisäpiiriläinen kaveripiirissä;)"

Taitaakin olla niin, että valitettavasti joudun peruuttamaan kahvittelut daamien kanssa. Alkoi näet sen verran ahdistamaan tällainen käännytystyö tässä viime yön pimeinä tunteina. En myöskään yritä käännyttää heitä, koska oman totuuteni tuputtaminen ei kuulu tapoihini. Sen sijaan voimme kaikki kolme jatkaa omissa pumpuliunelmissamme, joissa ainakin koemme olevamme onnellisia. Kaikkea hyvää heille.