Kiitoskortin paluu

Ai että kun minut tehtiin tänään iloiseksi! Olen koko päivän seuraillut Minin vointia ja muuta ei ajatuksiini ole oikein mahtunutkaan. Sitten satuin vilkaisemaan naamakirjaprofiilini viestejä. Muut- osiossa oli minulle viesti saksanopettajaltani. Kyllä, juuri häneltä, jolle lähetin kiitoskortin. Hän kiitti minua kortista ja kertoi, että tuli siitä oikein iloiseksi.

En osannut ollenkaan odottaa vastausta korttiini, joten olin viestin luettuani todella iloinen :) Päiväni piristys!

Karhunpoika sairastaa...

...häntää hellii käärme. (Väärinkuullut laulunsanat dot com.)

Mini on ensimmäistä kertaa kipeä. Pieni sai elämänsä ensimmäisen flunssan ja kävimme ihan lääkärillä asti pikkuista näyttämässä. Reissu lääkäriin tehtiin ehkä enemmänkin hysteerisen äidin hermoja rauhoittaaksemme, sillä olin aivan varma, että tämä flunssa on tappavaa laatua. Olihan havaittavissa sentään rään vuotoa ja yskimistä sekä lievä kuume.

Lääkäri ei ollut kovin huolissaan. Todella yllättävää, kun potilaana on naureskeleva ja kaikkea ihmettelevä pikkuheppu, joka hymyili aivan kaikelle alkaen hoitsuista ja päätyen lääkärin stetoskooppiin. Diagnoosiksi saimme lievän kurkkutulehduksen ja hoidoksi kuumetta alentavaa lääkettä. Sekä ohjeen, että lapsesta kannattaa olla huolissaan kuumeesta huolimatta, jos käyttäytyminen muuttuu, ruoka ei maistu tai lapsi on vetelä. Ei kannata olla huolissaan, jos lapsi on oma virkeä itsensä, vaikka kuumetta olisi 38,3 astetta tai vaikka enemmänkin.

Yö ei mennyt enää aivan niin hyvin. Mini sai kovia itkukohtauksia, jotka eivät meinanneet mennä millään ohi. Siinä sitten itkivät sekä lapsi että äiti, koska en ole tottunut siihen, että Mini itkee. Mini ei itke koskaan (paitsi jos nälkä iskee eikä sapuska ole salamannopeasti valmista). Jännittävä tämä evoluution sisäänrakentama hoivaamisvietti. Minkälaista tuskaa sitä tunteekaan, kun pieni ja avuton lapsi itkee eikä mikään auta. Elämäni kaamein yö.

Mainonnan uhrit ry. tiedottaa!

Eipä siinä pitkään kestänyt, että ensimmäiset "mainostajat" päätyivät blogiini. Siispä seuraavassa ohjeet teille, jotka haluatte mainostaa blogini kautta:

1. Laita viesti osoitteeseen vieraallamaallablogi (at) gmail.com ÄLÄ blogini kommenttiboksiin.

2. Perustele asiasi: mitä, miksi ja milloin haluat minun mainostavan itseäsi tai asiaasi.

3. Varaudu siihen, että sanon ei, koska todennäköisesti sanon ei.

4. Aina kannattaa yrittää.

5. Jos nyt sattuisin innostumaan tuotteestasi, varaudu siihen, että kirjoitan siitä tasan juuri sellaisen tekstin kuin haluan. En kirjoita blogiini mitään mitä en tällä hetkellä allekirjoita. Jos siis tuotteesi on paska niin kirjoitan, että se on paska. Jos se on hyvä niin kirjoitan, että se on hyvä. It is simple as that.

6. Tämä ei ole mikään "piilotan tähän tekstiin vähän mainontaa, että saan jotain kivaa itselleni" -blogi. Siispä jos mainostan kirjoitan selvästi, että mainostan. Toisin sanoen: en harrasta piilomainontaa.

7. Näillä puheilla tulee varmaan ihan hirveästi yhteydenottoja. Niitä odotellessa.

Huomenna luvassa "cow watching"... Juu, en itsekään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta heti kun selviää niin kirjoitan siitä tänne lisää.

Hyvää viikonloppua!

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo

En ole mikään shoppaaja. En sitten millään. Shoppaaminen on ehkä yksi vastenmielisimmistä asioista, joihin voi kuluttaa vapaa-aikaansa. Syynä tähän ostovastaisuuteen on ehkä se, että olen helvetin pihi jos minun pitää ostaa itselleni jotain. Lisäksi olen vakaasti päättänyt, että jos löydän nettikaupasta jotain, voin ostaa sen jos kohde on minulle niin tärkeä, että raahaudun sen vuoksi ihan kauppaan asti ostoksille. Eipä ole vielä tapahtunut.

Tänään kuitenkin hairahduin. Päädyin extempore ostoksille ystäväni kanssa. Tarkoituksena oli etsiä Minille lämpimiä kuteita tulevaa Suomen reissuamme ajatellen. Kun tämä missio oli menestyksekkäästi suoritettu pikavauhtia (myös lastenvaatteiden shoppailu on ihan yhtä tuskaista), satuin kävelemään hyllyn ohi, jossa näin jotain pysäyttävää. Pistin vaihteen pakille ja palasin hipelöimään: vakosamettihousuja! Kaikissa ihanissa väreissä: siniset, keltaiset, viininpunaiset, mustat, metsänvihreät. Melkein heittäydyin lattialle rukoilemaan, että kokoani löytyisi ja lupasin ystävälleni, että jos nämä viininpunaiset mahtuvat niin ostan samanlaiset joka värissä. Ei ehkä olisi kannattanut mainostaa tätä(kään) ääneen, nimittäin nyt kaapissani on viidet sammarit. Sammarit, joita olen etsinyt vuosia! Shoppailun riemuvoitto. JES!

Kahvista, naurusta ja puheesta - niistä on terve blogisti tehty

Mistä tietää, että tämä blogisti on selvinnyt kolmeksi päiväksi vuoteen pohjalle kaataneesta ruokamyrkytyksestä? Siitä, että ensimmäisenä aamulla napsahti päälle kahvinkeitin ja seuraavaksi jo naurettiin ja juteltiin Minin kanssa. Asioita, joita ei ole tapahtunut kolmeen päivään.

Näinä kolmena päivänä en pystynyt tekemään yhtään mitään (paitsi naputtelemaan pienen blogipäivityksen), yhtenä päivänä en edes hoitamaan Miniä. Ihan heitteille ei Mini sentään joutunut, vaan Minin isä piti etätyöpäivän, jotta minä saisin koomata rauhassa. Kokonaisen työpäivän ja vireän mukulan yhdistäminen ei tainnut olla ihan helppoa.

Tarkoituksenani oli, että alan lomamme jälkeen lukemaan 2 tuntia päivässä Galenosta. Maanantaina tähän suoritukseen vielä kykenin, mutta sitten meni tajunnan taso niin hämäräksi, että tuskin olisin ymmärtänyt mitään vaikka olisin lukenut viimeisiä kevyitä kappaleita lääkärin etiikasta. Tässä sen taas huomaa, että kaikki hienot suunnitelmat ovat helposti kaadettavissa minkä tahansa suunnitelmista poikkeavan asian yllättäessä. Siksi nyt seuraa prioriteettijärjestysten uudelleenasettelu.

Aikaisemmin olen arvottanut korkealle kaiken vapaa-ajan mitä minulla on. Minut, kuten kaikki muutkin vanhemmat, on alusta (plussan pärähtäessä tikkuun) saakka aivopesty siihen, että jokainen vapaahetki on kullanarvoinen ja sitä pitää vaalia. Tehdä omia juttuja, nukkua, pitää kotia yllä ja muuta kukkua. Omien hetkien kullanarvoisuus on varmasti tärkeää, paitsi jos tilanne on kuten minulla eli niitä hetkiä on paljon. Toisin sanoen: Mini on äärettömän "helppo" lapsi. Olen luonnollisesti hyväksikäyttänyt kaikki vapaahetket sellaisiin tärkeisiin asioihin, kuten netin selaamiseen, netin selaamiseen ja netin selaamiseen. Nukkua minun ei tarvitse, koska saan tehdä sitä mielin määrin öisin. Tämä ei ole tarkoitus olla valitusvirsi vaan tahdon kirjoittaa itselleni ylös mikä mielestäni tässä menossa mättää. Tässä mättää se, että minä laiskottelen. Syy miksi laiskottelen on oman postauksensa arvoinen, mutta kerrottakoon lyhyesti, että olin kohtuu vakavasti työuupunut viime syksynä ja siitä toipuminen on kestänyt pitkään. Enää tuota uupumusta ei ole havaittavissa ja alan olla oma iloinen itseni jälleen (sori vaan kaikille tutuille, jotka tätä lukee: taisin olla aikamoinen hermoheikko otus työni loppuhetkinä), joten kyllä tässä laiskottelusta alkaa olla kyse.

Tästä vapaa-ajan laiskottelusta olisi nyt päästävä eroon. Siksipä uusi prioriteettijärjestykseni on seuraavanlainen:

1. Mini ja Minin isä sekä oma hyvinvointini
2. Kahvi
3. "Vapaa-aika"

Se aika mikä Miniltä jää "vapaa-ajaksi" käytetään seuraaviin asioihin ja tässä järjestyksessä:

1. Lääkiksen pääsykokeet 2-3 h päivä, kun Minin isä on töissä. (Kun tämä on tehty on vasta sitten seuraavien asioiden vuoro.)
2. Pakolliset kodinällötystyöt
3. Blogi
4. Muut asiat (vapaa)

Tämä uusi järjestys tarkoittaa myös sitä, että kirjoitan blogia vain ja ainoastaan silloin, kun minulla on siihen aikaa muilta tärkeämmiltä asioilta. Postausväli saattaa siis harventua, mutta minkäs teet. Toisaalta tämähän on minun blogini, joten teen sen kanssa aivan mitä lystään. Blogin kirjoittaminen on tähän mennessä ollut sen verran terapeuttista, että sen kirjoittaminen alkaa olla osa hyvinvointiani (huomaatteko miten ovelasti nostin tätä blogia juuri prioriteettijärjestyksessäni ylöspäin vetoamalla omaan hyvinvointiini? Toisinaan hämmästytän itseänikin.). Katsellaan mitä tämä uusi järjestys tuo tullessaan. Nyt lähden lojumaan sohvalle Gallen lämpöiseen kainaloon.

Tuntuuko sinusta, että lomakilot istuvat tiukassa?

Ei hätää! Apu on täällä.

Hanki nyt itsellesi aito italialainen ruokamyrkytys!

Takaamme sinulle nopean laihtumisen, ruokahaluttomuuden, nälän ja janon tunteen katoamisen sekä useamman istunnon kuin osaat kuvitellakaan. Kaupan päälle saat horkkamaisen kuumeen, jonka ansiosta sinulla on kylmä vaikka saunassa.

Tilaa heti erikoistarjous: saatavilla kaikista ruuista, joissa on majoneesia. Todennäköisyytesi saada tämä ihana tuote kasvaa, jos olet jossain eteläisessä lämpimässä maassa. Onnea metsästykseen!

(Tuotemerkin haltija ei takaa laihtumisen pysyvyyttä eikä kustanna mahdollisia lääkärikuluja.)

Challenge accepted!

Tykkään vedoista. Siis sellaisista vedoista, joissa toinen joutuu tekemään jotain tyhmää, jos häviää. Olen joskus aikoinaan lausahtanut kuuluisan lauseen: "Jos Suomi joskus voittaa Euroviisut, niin minä..." Ja niin se tukka lähti vuonna 2006. Koska kyseessä on jatkuva "veto" on kaljuuden uhka joka vuosi käsinkosketeltava. (Tai no ei nyt oikeastaan, kun katsoo mitä kuraa sinne on menneinä vuosina lähetetty.)

Yleensä vedot liittyvät jotenkin lätkän MM-kisoihin, joiden johdosta olen mm. joutunut viettämään Helsingin keskustassa pinkkipäivää. Toisin sanoen kuljin ympäriinsä inhoamassani pinkissä. Komeat legginsit ja minimekko päällä sulauduin erinomaisesti Kiasman taidekokoelmiin ja ihmiset kyselivät millon häitä vietetään ja mitä muuta polttaripäivääni oikein kuuluu. Selitä siinä sitten, että ihan tyhmyyttäni täällä koikkelehdin idiootin näköisenä. Vuonna 2011 olin vaarassa joutua värjäämään hiukseni vihreiksi, mutta koska Suomi meni sittenkin voittamaan kultaa, sain ihailla ystäväni porkkanan värisiä hiuksia.

Tyhmintä näissä minun "vedoissani" on se, että usein ei ole mitään vastapuolta. Kukaan muu ei joudu kärsimään paitsi minä. Viimeisin "vetoni" meni jotakuinkin näin:  Istuimme Ranskan lomallamme juttelemassa ystäväni kanssa niitä näitä mm. häistä. Kuulin hänen lausuvan sanat "20 kiloa" ja "häihin mennessä". Todennäköisesti (koska en kuollaksenikaan muista miten asia meni) nämä kaksi asiaa olivat täysin eri lauseissa ja aivan irrallisia toisistaan. Yhtäkkiä kuulin lausuvani kuuluisat sanat: "CHALLENGE ACCEPTED!". Toisin sanoen minulla on nyt Projekti 2 alaprojekti, jossa kärsijäksi joudun minä ja ainoastaan minä.

Hieman yli vuosi aikaa ja kaksikymmentä kiloa. Voi kilin kellit sanon minä.

Don't run Forrest, don't run!

Kävin ortopedin juttusilla. Nämä mysteeriset polveni, joiden kipuilu ei ole vieläkään hellittänyt, eivät edelleenkään saaneet diagnoosia. Lääkäri sanoi ihan suoraan, että hän ei tiedä miksi polveni ovat kipeytyneet synnytyksen jälkeen. Hän hieman arveli, että syy löytyy lantiosta ja seuraus polvista. Röntgenkuvista ei löytynyt polvista mitään vikaa (lääkärikin kyllä sanoi, että ei lihasongelmat kuvissa näy), mutta lantiostani sen sijaan löytyi häikkää. Nyt on sitten tavoitteena poistaa oireilun syy, eli hoidoissa keskitytään lantioon. Juoksukielto napsahti niin vauhdikkaasti, että hyvä kun kerkesin lupaa kysyä. Muuta liikuntaa sen sijaan PITÄÄ harrastaa eli kotijumpat kunniaan. Lisäksi tie vie fysioterapiaan jälleen kerran.

Tie vie vähän muuallekin. Viva la France (tai jotain sinnepäin) ja loma! Laitan ehkä muutaman aurinkoisen lomakuvan tänne teidän kiusaksenne. Tai sitten en. Ei voi tietää, koska eihän lomaa suunnitella. Arrivederci!(Vai onko tuo Italiaa? En tiedä. Ihan sama. Morjens!)

Voiks Mini tulla meidän kanssa leikkimään?

Lapset. Hyvää tarkoittavat lapset, jotka haluavat ottaa Minin mukaan leikkeihinsä. Heistä on niin ihanaa kanniskella Miniä ja silitellä sen poskia. Halia vähän ja nauraa sitten, kun Mini on tarrautunut kaksin käsin ja hampailla kiinni pikkutytön hiuksiin. Ihastella sitä, kun Mini hymyilee kaikelle mitä muut lapset tekevät ja hihkuu innoissaan lasten ilmeille. Kaiken tämän sallin oikein mielelläni.

Toisinaan joudun olemaan ilonpilaaja ja sekös minua kismittää. Tänään jouduin särkemään pienen pojan sydämen. Hän olisi halunnut viedä Minin pomppimaan trampoliiniin ja minä sanoin ei. Huonolla saksallani yritin selittää, että Mini on vielä liian pieni. (Kuvitelkaa huviksenne pieni vauva lentelemässä trampoliinissa, jota käytetään ohjeita noudattamatta kolmen lapsen voimin...)

Jälkikäteen minua ei harmittanut se, että Mini ei vielä osaa pomppia. Sen sijaan minua alkoi harmittamaan miksei kukaan kysynyt minua pomppimaan? Minä olisin lähtenyt. Aikuisuudesta viis.

Minillä on Unipupu, Unipupu on must(a)

Unipupu ei ole musta vaan valkoinen. Sillä on pitkät korvat, isot käpälät ja Minin kokoinen vartalo. Se asuu Minin vatsan päällä silloin, kun Mini menee nukkumaan. Unipupu yrittää syödä Minin kasvot ja Mini Unipupun kasvot. Korvillaan Unipupu silittelee Minin uneen. Täydellinen unikaveri, joka on paikalla vielä silloinkin kun Mini herää. Unipupu myös odottaa Minin seurana, kunnes äiti tulee Minin kutsumana paikalle. Silloin Unipupu saa mennä omiin leikkeihinsä, kunnes taas on aika nukkua.

Äidin kättä poskella ei tarvita enää. Yksi ajanjakso on päättynyt. 

"Minä pukeudun surupukuun. Ja surupuku on musta." -Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus