Yli vuosi siinä meni ennenkuin komensin itseni hetkeksi jäähylle. Flunssainen ulkoilukiellossa oleva Mini, jolla on liikaa energiaa yhdistettynä ruokanirsoiluun, jossa kanat ja pinaatit lentävät pitkin seiniä, saivat tämän äidin näkemään punaista. Kun kiellotkaan eivät saaneet aikaan muuta kuin ruuansyljeksintää, oli aika vaihtaa hetkeksi maisemaa. Menin minuutiksi keittiöön hokemaan itselleni: "Sinä olet tässä se aikuinen. Mini ei tee tuota kiusallaan vaan se on leikkiä. Rauhoitu."
Minulla on Minin kanssa hämmästyttävän pitkä pinna kaikessa muussa paitsi ruokailussa. Kertaakaan en ole vielä joutunut korottamaan ääntäni, vaikka äänensävy on saattanut hieman tiukentua. Tänään oli kyllä aivan hilkulla, ettei äänihuulista irronnut sellaista karjaisua, että naapuritkin kuulisivat, kun Mini viskasi ruokaa suoraan päälleni.
Mikähän siinä mahtaa olla, että ruokailutilanteet ovat minulle niin vaikeita, että toisinaan joudun pyytämään Minin isän sijaistamaan, kun huomaan että pinna alkaa kiristyä. Kaikenlisäksi tuo pieni otuksemme on vielä yleensä niin hyvä syömään, että näitä hankalia tilanteita tulee todella harvoin. Silti äidillä nousee savu korvista siihen tahtiin, että voisi kuvitella olevan kyse isommastakin ongelmasta. Mistähän sitä kärsivällisyyttä keräisi siinä vaiheessa, kun lattialla voisi kahlata ruuanjätteissä ja kanatkin osaavat lentää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!