Ovet ei aukene meille

Hakukaupunki ma 26.5.2014 aamupäivä

On aivan jumalattoman kylmä, kun astun lentokoneesta ulos. On harmaata ja ankeaa. Ensimmäinen päähäni iskostuva ajatus on "Ei. En minä tänne halua." Samoilen päivän kaupungilla palellen, kunnes päädyn kahvilaan istumaan. Viereisessä pöydässä kolme tyttöä puhuu geeniteknologiasta. Tai lähinnä yksi selittää panikoituneella kimeällä äänellä kahdelle muulle miten PCR toimii ja kaksi muuta kyselevät tyhmiä. Yritän keskittyä Ilta-Sanomiin, mutta ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti, kun viereisen pöydän tytöt pohtivat ääneen. Vaietkaa nyt hyvät ihmiset ja rauhoittukaa. Kimeällä äänellä puhuvalle tytölle tekisi mieli mennä sanomaan: "Sinä selvästi osaat nämä asiat. Rauhoitu." Koko ajan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan lääkikseen, mutta en tänne. Minne vaan muualle, mutta ei tänne. Haluan kotiin rakkaideni luo.

Heinäkuu 2014

Olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt sitä, että jollain ihmeen kaupalla saisinkin nähdä nimeni hyväksyttyjen listassa. Olen harmitellut sitä, että en uskaltanut tunnustaa itselleni jo keväällä, että tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, sisäänpääsy olisi ehkä huonoin mahdollinen lopputulos. Miksi en tajunnut tätä jo keväällä vaan jatkoin lukemista? Ne kaikki turhaan luetut illat...

Olemme jo Minin isän kanssa saaneet mietittyä tulevaisuudensuunnitelman, jonka lopputulemana on se, että minusta tulee lääkäri. Suunnitelma sisältää paluumuuton Suomeen ja minulta paljon matkustamista ulkomaille, mutta kaikenkaikkiaan suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Meille sopivalta. Ihan lähitulevaisuuden juttu se ei kuitenkaan ole, koska harkitsemme muuttoa Suomeen vasta, kun Minin on aika aloittaa koulu. Silloin suunnitelman rahoituskin on kunnossa.

Avaan nimilistan. Syke nousee. Selaan nimeni kohdalle ja huokaisen. Helpotuksesta. Nimeni ei ole siellä. Ensi keväänä minun ei enää tarvitse lukea, koska suunnitelma on selvä.

Ovet ovat edelleen kiinni.