Mini on ollut pienestä pitäen varsin verbaalinen tyyppi. Ensimmäinen sana "ishi" kuultiin kymmenen kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen tuo suupaltti ei ole turpaansa sulkenut. Enkä kyllä pistä pahitteeksi: niin mainiota settiä hän suustaan päästelee, että naurulihakset ovat koetuksella meillä vanhemmilla.
Minin verbaalisuus on ehdottomasti yksi hänen hienoimpia piirteitään ja suuri osa hänen persoonaansa. Siksi onkin ollut niin sääli nähdä miten hiljaiseksi pieni lapsi voi mennä, kun hänen kykynsä kommunikoida riistetään. Nyt puhun tietysti siitä, että asumme maassa, jossa ei pääse paljon suomeksi haastelemaan. Mini on kuitenkin tähän asti onnistunut kiertämään ongelmia valoisalla persoonallaan ja ihan suoranaisesti viittomalla. Pienet lapset eivät välitä siitä, mitä kieltä kukakin puhuu vaan pelkkä hymy ja käsi viittoma "tule" riittää. Kuluu pari minuuttia ja vasta tavanneet lapset ovat yhtäkkiä riippumassa yhdessä ties missä ja hihittelevät nurkassa omille sanattomille jutuilleen.
Tänään tapahtui kuitenkin jotain uutta: Mini puhui ensimmäistä kertaa kuulteni paikallista saksan murretta. Ilmeisesti päivä viikossa päiväkodissa on kuitenkin jo iskostanut kieltä Minin päähän sen verran, että hän jo uskaltautuu sitä puhumaankin. Kohteena oli saksalainen ystäväni, jolta meni ihan totaalisen ohi, että Mini ei puhunutkaan enää suomea vaan saksaa ja että hänen olisi pitänyt Miniä ymmärtää. Ystäväni selitti, että hän on niin tottunut siihen, että hänelle puhutaan suomea, että kielen vaihtaminen lennosta tuli täytenä yllätyksenä. Lisäksi kun kyseessä on pienen lapsen sopottama saksan vahva murre, ei ole ihmekään että aikamme jouduimme miettimään mitä tärkeää Minillä oli kerrottavana.
Ja tärkeää asiaa olikin:
Paikallisella murteella: "Ig tu assen" ja "das is mini"
Saksaksi: "Ich esse" ja "das ist meine"
Suomeksi: "Minä syön" ja "tämä on minun"
Kyllä äiti on taas ylpeä!
Lapseni ensimmäiset sanat vol. 2.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!