Valtataistelua

Eilen kävin ensimmäisen "miksi ei?" keskuseluni pitkään aikaan.

Minä: "Siellä sataa."

Limbinen järjestelmä (aivojen motivaatiokeskus): "Niin?"

M: "En mä nyt voi sinne lenkille lähteä."

L: "Niin, koska ihmisenhän on fyysisesti mahdotonta juosta vesisateessa. Eikö?"

M: "Hyvä, että ymmärsit. Tästä olisikin voinut muuten tulla ihan turha vääntö."

L: "Nyt se perse ylös siitä penkistä ja ulos."

M: "Mut mä en tahdo."

L: "Miksi et?"

M: "No kun siellä sataa."

L: "Älä viittii ajatella shaibaa. Mikä se sun oikea syy on?"

M: "No... Voisin hengata Minin kanssa."

L: "Sä hengaat Minin kanssa 23,5 tuntia vuorokaudessa."

M: "Jos sen henkinen kasvu on vaikka siitä puolesta tunnista kiinni, minkä juoksisin tuolla KAATOsateessa."

L: "A: Sä juoksisit tasan 15 minuuttia. B: Minin isä voi vaikka huolehtia siitä henkisestä kasvusta sen puolituntia. C: Kehtaatkin heittää "aion olla hyvä äiti" kortin omille aivoillesi. Kyllä täällä tiedetään sun oikeat motiivit."

M: "Onks mun pakko"

L: "ON! Tiedät, että siitä tulee hyvä fiilis."


Kuluu 25 minuuttia

M: "Ai jumantsuikula kun oli makeeta!"

L: "Mähän sanoin. Kannattiko?"

M: "Todellakin! Mikä parasta mä juoksin sen viisitoista minuuttia. No okei, tosi hitaasti, mutta jos juoksun määritelmän mukaan toinen jalka on ilmassa ja toinen maassa, niin sitten juoksin. Eikä ees vituttanut vaikka siinä lopussa sain vettä niskaan sen verran, että oisin voinut olla juoksun sijaan vaikka uimassa."

L: "Niin sitä pitää. Hyvä tyttö!"

Viikkoraportti 1

On aika viikkoraportin. Päätin kirjoittaa tällaiset aina perjantaisin, koska viikonloppuisin yritän vältellä tietokoneita ja tehdä ihan jotain järkevääkin. Kuten vaikka edistää projektejani. Miten siis eri proggigset ovat edenneet tällä viikolla?

Projekti 1: Mitä tähän nyt voi sanoa? Mini on hengissä, samoin minä. Hyvin menee siis kaikilla tärkeillä mitoilla mitattuna.

Projekti 2: Eniten päänvaivaa ja keskittymistä vaatinut projektini. Olen noudattanut tiukasti kiloklubin antamia kalorimääriä ja pyrkinyt syömään terveellisesti. Yhtään herkkuja en ole napsinut, vaikka en ole niitä itseltäni kieltänytkään. Liikuntaohjelmaani olen myös noudattanut orjallisesti. Terveellisiin elämäntapoihin ja elämänmuutokseenhan tässä tähdätään, joten tämä on hyvä alku. Alussa kyllä ketutti, kun paino pompsahti 95 kiloon, mutta sitten onneksi muistin että näitä ihmeheittoja tulee välillä. Tänä aamuna massaa 93,4 kiloa. Erinomainen alku, mutta missä on loppu? En ole vielä päättänyt mihin lukuihin tähtään, mutta ylipainosta pitäisi hilata itsensä terveelliseen normaalipainoon, mikä käytännössä tarkoittaisi vissiin 77 kiloa. On siinä vielä matkaa, mutta hissuksiin pysyvää tulosta tulee.

Tuohon minäkuvan luomiseen liittyen nappasin itsestäni kuvia. Silleen ennen ja jälkeen hengessä. Kun tämä projekti tästä etenee, niin julkaisen kuvia täällä. Ainakin niistä näkee tapahtuuko muutosta ja missä. Kuvista myös todella näkee sen pyllyisyyden, josta mainitsin aikaisemmassa postauksessani. On siinä arsea kerrakseen :)

Projekti 3: Edistystä on tapahtunut: olen ajatellut projektia muutaman kerran. Ehkä jo ensiviikolla palaan aiheeseen ihan käytännön tasolla.

Liiku, liiku ruhoni!

Projekti kakkoseen liittyen on melkoisen luonnollista kirjoittaa sananen liikunnasta. Tässäkin on varmaan tehtävä historiakatsaus, jotta ymmärrän miten tähän oikein on tultu. Yritin tässä kaivella aivojeni syvimpiä muistionkaloita ja aika hiljaista on. Hädin tuskin muistan miten olen liikkunut lapsena, teininä tai aikuisena. Sen verran muistan, että tässä asiassa olen ollut liikkeellä kaikki tai ei mitään asenteella. Joko liikun 1-3 tuntia päivässä seitsemän kertaa viikossa tai en liikauta hanuriani suuntaan enkä toiseen moneen kuukauteen.

 

Minä ihan oikeasti pidän liikunnasta. Ongelmaksi on muodostunut kunnon rakentaminen nollasta. Himoliikkujat tuskin tietävät miten ketuttavaa on lähteä lenkille ja tajuta hengästyvänsä asioista, joista ei pitäisi hengästyä. Miten lannistavaa on huomata, että tässähän pitää ihan oikeasti tehdä monta kuukautta töitä, että pääsee siihen tilaan, jossa suurin osa ihmisistä on normaalisti. Nyt ollaan taas alkupisteessä. Syyksi heitän jälleen raskauskortin. Ennen raskautta minulla oli ihan hyvä kunto, ehkä paras kunto mitä olen aikuisiällä saavuttanut. Sinä saman aamuna kun plussa pärähti tikkuun jouduin käytännössä vuodepotilaaksi kahdenkymmenen (20) viikon ajaksi. Siitä sopii laskea kuinka monta kuukautta on kyseessä (5, jos joku nyt oikeasti alkoi laskemaan). Liikunnasta oli turha haaveilla, kun naama harmaana jouduin kääntymään kauppareissuiltakin takaisin kotiin oksentamaan (ja välillä ihan johonkin puskaankin). Viidessä kuukaudessa kunto ehtii suorastaan romahtaa. Arvatkaa huviksenne huvittiko alkaa treenaamaan loppuraskauden aikana nollasta? Niinpä. Ei todellakaan.

 

Mietiskelin tässä pitkään ja hartaasti miten minun kannattaisi lähteä kuntoani kohottamaan. Tällä kertaa otin hieman erilaisen lähestymistavan (ei siis tuhatta ja sataa heti) ja tiedostin sen, että minulla on kylkiäisenä Mini, jota ei voi jättää yksikseen siksi aikaa kun äiti treenaa. Vaihtoehtoina on joko se, että Mini lähtee treeneihin mukaan, jää isälleen treenin ajaksi tai treenaan kun Mini nukkuu. Päädyin näiden yhdistelmään.

 

Viikkotreenini pohjana käytän tätä netistä löytynyttä ohjelmaa. Nollasta puolimaratonille kuulostaa suureelliselta, mutta kyllä tässä joku tavoite on oltava, koska muuten unohdan taas koko liikunnan. Ohjelmasta helpon tekee se, että siinä juostaan todella vähän alussa. Meinasin kyllä lähettää ohjelman tekijöille palautetta ensimmäisen viikon päivästä nro 4: juokse 15 minuuttia niin hitaasti, että jaksat juosta koko ajan. Siis viisitoista minuuttia! Mitä helvettiä. Ei KUKAAN, jonka kunto on nollassa, juokse edes muutamaa minuuttia. Ensimmäisen päivän kaksi minuuttia kerrallaan oli minulle jo aika killeri. Tuo viisitoistaminuuttinen on edessä minulla huomenna ja varmaan sitten "juoksen" sen hitaammin kuin kävelisin. Lisäksi aion suorittaa mission iltahämärässä, jotta vastaan (tai takakautta ohi) tulee mahdollisimman vähän muita ihmisiä.

 

Näille hölkille Mini ei pääse mukaan eikä myöskään välipäivinä tekemiini kotitreeneihin. Tein itselleni lihaskunto-ohjelman, jonka suorittamiseen menee about puoli tuntia. Ei luulisi olevan liikaa aikaa päivästä. Onnekseni/epäonnekseni on Miniä myös ulkoilutettava, joten käymme lisäksi vielä tekemässä kotiäitiliikuntaa vaunulenkkien muodossa. Tässä maastossa nekin käyvät ihan kuntoilusta.

 

En ole mikään välineurheilija, mutta nyt piti oikein satsata. Alla kenkäni, joilla tein ensimmäisen lenkin. Vielä alempana uudet tossuni. Snadisti parempi vai mitä?



 

Before

 

After

Yksityisyydestä

Mietin tätä blogia aloittaessani, että kirjoitan sitä vain itselleni. Tarkoitus ei ollut kertoa tästä kenellekään. Olen huono pitämään omia salaisuuksiani, joten lörppäsin sitten blogistani heti kolmelle ihmiselle. Kaksi heistä tietää blogini osoitteen, yksi ei vielä.

Syy siihen, miksi en halua kirjoittaa tätä blogia omalla nimelläni on se, että ihmiset lukevat juttuja kuin piru raamattua. Tätä ajatuksenvirtaa ei ehkä kannata ihan sillä tavalla lukea ja en halua, että kymmenen vuoden päästä joku huomauttaa, että olit blogissasi eri mieltä kuin nyt. No totta hitossa olin, koska minun mielipiteeni muuttuvat. En myöskään halua keskustella blogini sisällöstä missään muualla kuin täällä blogissa. Toisaalta tämä olisi läheisilleni aivan huippu tapa seurata elämääni varsinkin nyt, kun asustelen ulkomailla. Siispä päätökseni on seuraava:

Moi äiti!

Project 3: Villasukat

Menin lupaamaan kaverilleni villasukat. Koska tapanani on pitää lupauksista kiinni (ainakin jos muistan antamani lupauksen), niin villasukat hän myös saa. Kohtuuden nimissä tällä projektilla on muista poiketen ihan dediskin: vuonna 2020 viimeistään saa frendini lupailemani pehmeän paketin.

Nyt täytyy taas mennä ajassa taaksepäin. Nimittäin syy blogilleni alkaa varmaan selviämään, kun kerron, että tämän lupauksen annoin muistaakseni vuonna 2009. Juu-u, siitä on tosiaan jo neljä vuotta. Tässä välissä tapahtunutta: hankin langat (hirveää glitterpinkkiä, jota kaverini varmasti arvostaa, minä en.), tein toisen sukan melkein valmiiksi, huomasin että sukka vastaa enemmänkin kokoa 45 kuin 36-37, joka käsittääkseni on frendini koiven koko, purin sukan, unohdin sukan. Pientä kredittiä täytyy kyllä frendille antaa, että tuntee minut niin hyvin, että tajusimme yhdessä laittaa proggikselle ihan päättymisajankin. Lisäksi hän tajusi kykenemättömyyteni mahdottomiin dediksiin. Kuten siihen, että aikaa olisi annettu vaivainen vuosi.

Ei pidä käsittää väärin. Teen sukat oikein mielelläni, mutta omassa hitaassa tahdissani. Hiljaa sukat tulee vai miten se sanonta menikään. Pienet sukat frendille, suuri projekti minulle (ja muita kliseitä).

Mitä silmät ei nää, sen pää ymmärtää (tai sitten ei)

Projekti kakkoseen liittyen olen ihmetellyt seuraavaa: miten kummassa en näe itseäni ylipainoisena vaikka lukujen valossa sitä olen? Miten muut minut näkevät?

Kerran minun ja ylipainoisen ystäväni istuessa lounastamassa pöydän ääreen astui lapsi. Tällä muksulla ei selkeästikään ollut itsesensuuri vielä hallussa ja saimme kuulla totuuden: "Toi on lihava!" hän sanoi osoittaen meitä. Lapsen valvoja (tai mikä lie) sanoi hänelle, että ei noin saa sanoa. Ystäväni totesi lapsen poistuttua, että tottahan se vaan puhuu, että ei tässä mitään laihoja olla kumpikaan. Ei mitään sairaalloisen lihavia, mutta ylipainoisia kuitenkin. Minun päähäni tämä iski. Tahdoin tietää kumpaa meistä lapsi tarkoitti. Minulle sillä oli väliä, koska en vielä tuohon aikaan ollut kertaakaan pitänyt itseäni ylipainoisena. En vaan nähnyt sitä ja yllätyin, että ystäväni piti edes mahdollisena että minäkin olisin se, jota lapsi tarkoitti. Lapsi ehkä näki jotain, mitä minä en nähyt ja halusin tietää näkevätkö muutkin. No, en nyt kuitenkaan mennyt taklaamaan tätä mukulaa ja tivaamaan vastauksia (tässä vaiheessa hän lauleskeli valvojalleen "Vanha nainen hunningolla" - biisiä, joka myöskin oli valvojan mielestä epäsopiva. Minun mielestäni lapsi ei vaan rehellisesti nähnyt mitään epäsopivaa biisissä, jossa ratsastellaan.), mutta asia jäi minua vaivaamaan.

Olen muutamalle ystävälleni heittänyt totuutena, että olen ylipainoinen ja he ovat hämmästyneet. Ihan rehellisesti sanoen kaikki ovat järjestään sanoneet, että ei uskoisi. Jos olen kertonut paljon painan, on hämmästys ollut vielä suurempi. Ei uskoisi, he sanovat. Perkeleet! Nehän pirulaiset ovat kaunistelleet reaktioitaan (tai ovat sokeita) ja antaneet minun elellä tyytyväisenä massassani.

Tyytyväisenä olenkin elellyt ja asia ei ole minua vaivannut, kunnes vasta nyt. Minä haluan tietää mikä aivoissani on vikana, kun en näe vartaloani oikein. Minulla taitaa olla käänteisesti se mikä anorektikoilla. He näkevät peilistä silkkaa läskiä, vaikka pitäisi nähdä luuta. Minä näen normaalivartaloisen, tosin todella pyllyisän, daamin. Ehkä pyllyisyydessä on ratkaisu sokeuteeni. Sielläkö se massa lymyilee? Katseiltani piilossa, leviten vaivihkaa ilman, että huomaan mitään.

Jumalauta!

Project 2: The body

Projekteista toisena, mutta tekstimäärässä todennäköisesti ykkösenä on the body. Minä olen ylipainoinen. Lisäksi olen niin kaamean surkeassa kunnossa, että portaiden nousu toiseen kerrokseen käy urheilusta. Miten tässä näin kävi?

Olen ollut kiloklubin maksamaton asiakas (miten kummassa noin mainio palvelu voi olla ilmainen?) keväästä 2008 asti. Tsekkailin tuossa sivustolta painohistoriaani ja sinä päivänä kun olen sivustolle kirjautunut olen ollut massaltani valtavat 75 kiloa. Tämä on siis vitsi. Olenko oikeasti kuvitellut, että 176 senttisessä ruodossani tuo määrä massaa on jotenkin valtavasti? No nähtävästi olen. Ura kiloklubissa kuitenkin jatkuu. Tuolloin olin laihiksella about viikon ja sitten onkin hiljaiseloa kevääseen 2009 saakka. Paino 80 kiloa. Jälleen viikon tiukka laihis ja katoaminen palvelusta. Nyt hieman yllättäen seuraava kirjautuminen onkin jo puolen vuoden päästä. Olen vissiin eksynyt loikkaamaan puntarille ja panikoitunut. 83 kiloa. Viikon laihis ja katoaminen palvelusta (tässä taitaa näkyä jonkinlainen käyttäytymistrendi...). Seuraava kirjautuminen on vasta kolmen vuoden kuluttua. 88 kiloa. Täytyy sentään olla iloinen , että tuo lihomisen vauhti on hieman hiipunut jossain välissä. Tällä kertaa en viihdy palvelussa edes viikkoa vaan jatkan samaan entiseen malliini. Tuossa painossa pysyin erittäin pitkään. Sitten selän takaa hiipi se, mitä naiset kavahtavat: RASKAUS ja sen tuomat kilot.

Pääsin raskaudesta mielestäni kohtuullisen vähäisellä noin kuuden kilon lopullisella painonnousulla. Tämä ei olisikaan mikään valtava katastrofi, ellei tuota painoa olisi jo entisestään noin valtavasti. Tästä siis lähdetään: 94 kiloa 176 senttisessä ruodossani. Kiloklubiin on kirjauduttu kaksi päivää sitten. Five to go ja sitten voin taas logata itseni ulos. TAI sitten tällä kertaa velvoitan itseni raportoimaan kerran viikossa blogiini miten edistystä tapahtuu. Painoni ei ole enää vitsi, kun se alkaa uhata terveyttäni.

Liikunnasta oma postaus myöhemmin. (Upgreidasin juoksukenkiäni hieman parempiin. Näette sitten.)

Project 1: (Koti)äitiys

Tätä nyt ei oikein voi kutsua projektiksi, koska kyseessähän on, kuten kaikki tietävät, koko elämän pituinen nakki. Oman äitiyteni pohtiminen näin blogin tasolla on hieman haastavaa. Syynä on yksinkertaisesti se, että haluan suojella omaa Miniäni netiltä ja erityisesti siltä, että laittaisin hänestä jotain tietoja tänne, jotka sitten myöhemmällä iällä kyrsisivät niin minua kuin häntäkin.

Olen usein ihmetellyt, miten kummassa porukka kokee aiheelliseksi laittaa kuvia mukuloistaan kaiken kansan pällisteltäväksi. Usein nämä kuvat vielä ovat sellaisia, että lapsi on niistä hyvin tunnistettavissa. Lisäksi heidän luonteestaan ja tekemisistään kerrotaan niin paljon, että lukijalle tulee väistämättäkin tunne, että hän tuntee heidät. Ihmiset kun usein pientenkin vinkkien perusteella tekevät syväanalyysin toisen luonteesta. Sitten nämä pikkuliisat/-joosepit kasvavat aikuisikään. Tulee työhaastatteluja sun muita ja kas, vastapäinen henkilö on lukaissut äidin blogin ja tietää yhtä sun toista pikkuliisasta, vaikka Liisukka itse ei ole nettiin mitään koskaan ladannutkaan. Ensivaikutelman luominen on näin poispyyhkäisty, äiti teki sen jo.

Minulla ei ole mitään harhaluuloja siitä, että tätä blogia lukisi tulevaisuudessa kovin moni. Siitä huolimatta kirjoitukseni äitiydestä käsittelevät yleismaailmallisia näkemyksiäni, eivät niinkään Miniä. Toinen asia mistä en kirjoita on Minin isä. Tämä myös samasta edellä mainitusta syystä. Tämä blogi kun tosiaan on minun ja olisi kohtuullisen epäreilua kirjoittaa minun mielipiteilläni ja kirjoitustyylillä toisesta ihmisestä.

Projektina tämä on minulle kaikkein suurin ja haasteellisin ja saa siksi numeron yksi. En ole koskaan ollut mikään äitihahmo. Tulen äärimmäisen hyvin toimeen lasten kanssa ja jotenkin kummallisesti päädyn aina viihdyttämään ystävien ja tuttavien kersoja. Tästä huolimatta en koskaan ole ajatellut itseäni äitinä. Jos ystäväni olisivat kaksi vuotta sitten sanoneet minulle, että vuonna 2013 olen kotiäitinä ulkomailla, olisin nauranut räkäisesti koko mielikuvalle. Minä kotiäitinä. N-E-V-E-R! Äitinä mahdollisesti, ehkä, joskus, mutta kotiäitinä...

Tähän kotiäitiyteen onkin hieman totuttelemista. Olen työskennellyt koko pienen ikäni, tienannut oman leipäni. Heittäytyminen toisen ihmisen elätettäväksi ei totisesti ollut sellainen loikka mitä kuvittelin koskaan tekeväni. (Siitä toinen postaus ehkä toiste.) Nyt on messissä vielä toinen ihminen, josta pitäisi pitää huolta. Huh. Vähemmästäkin tuntee paineita. Näistä paineista ja odotuksista mitä äitiyteen liittyy kirjoitan lisää the master projekti ykkösen otsakkeen alla.

Sainpas aikaiseksi!

Olen projektien ihminen. Rakastan aloittaa projekteja ja lopettaa niitä (luonnollisesti ennen niiden valmistumista). Tämä blogi on viimeisin projektini. Taroituksena on kirjoittaa minun elämästäni, minun mielipiteistäni ja minun projekteistani, ei kenenkään muun. Ole siis rauhassa eri mieltä, samaa mieltä tai älä mitään mieltä. Olisi jopa kummallista, jos olisin mahdollisen lukijani kanssa kaikesta samaa mieltä. Otan mielelläni vastaan palautetta, erilaisia mielipiteitä ja vinkkejä, mutta minkäänlaista herjaamista, itseni tai muiden, en hyväksy. Delete nappulaa isken, kun itse haluan.

Mietiskelin tässä näitä projektejani ja tulin siihen tulokseen, että tälle ikuiselle keskeneräisyydelle täytyy tehdä jotain. Olkoon tämä jotain nyt sitten vaikka tämä blogi. Ehkäpä tämän avulla saisin kannustettua itseni saattamaan loppuun kaikki isot ja pienet projektini. Ehkä.