Huijasin. Vaikka otsikko toisin väittää, olen tällä hetkellä harvinaisen zenmäisessä olotilassa. Koe on kohta, mutta minun mielestäni siihen on vielä viikkoja. Hyvin on aivot saatu ohjelmoitua pois viime vuoden paniikkitilasta. Viime vuonna sain ihmeellisiä itkukohtauksia uupumuksen vuoksi. Tänä vuonna olen vasta eilen onnistunut vetäisemään oikein kunnon itkupotkuraivarit, joiden kohteena oli, kuinkas muutenkaan, Minin isä.
Kaikki alkoi siitä, kun printteri otti lopputilin. Minin isä oli samaan aikaan lentokentällä astumassa koneeseen, joka lennättäisi hänet kohti Atlantin toista reunaa kaupunkiin, jossa olen aina halunnut käydä. Viikon reissu jolle olisin lähtenyt mukaan, jos t-y-p-e-r-ä pääsykoe ei olisi juuri reissun jälkeen. Jetlagissa kokeen väsääminen ei ollut mielestäni hyvä idea, joten jäin kotiin.
No, takaisin siihen printteriin.
Olin juuri käynyt kaivelemassa kaappien pohjia löytääkseni viimeiset fysiikan tehtävät, jotka halusin laskea, mutta monistenippua ei löytynyt mistään. Onnekseni löysin kuitenkin kyseisen nivaskan tiedostona koneelta, joten eikun printtaamaan. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että jos minun pitää tehdä tietokoneella tai millään elektronisella vimpaimella yhtään mitään, niin koneet sanovat itsensä irti välittömästi eikä mikään onnistu. Näin kävi tälläkin kertaa. Tässä vaiheessa kirosin jo kuin merimies (Mini nukkui, joten hänen korvansa säästyivät tältä tunteen paatokselta). Otin puhelun tekniseen tukeen eli Minin isälle, selitin tilanteen ja kun puhelimen päästä kuului lause: "En nyt kyllä oikein keksi mitä tuolle asialle voisi tehdä", oli helvetti irti. Itkin, valitin, kiukkusin, kiroilin, tuskailin. Maailman suurin asia: printteri ei toimi! Ja sinäkin perhana lähdössä reissuun. Eikä ole tietenkään mahdollista katsoa niitä tehtäviä tietokoneenruudulta, kun just nyt tällä sekunnilla haluan sen paperinipun käsiini.
Aikani kypsää käytöstä esiteltyäni vielä käytännössä löin luurin korvaan ihmiselle, joka yrittää vain auttaa. Että hyvää matkaa vain rakkaani...
Onneksi tällaisia hermoromahduksia tulee harvoin. Varmaankin on sanomattakin selvää, että mieltä on painanut suurempiakin asioita, kuin toimimaton printteri, jos täytyy alkaa noin suuresti maailmantuskaa huutamaan. Alitajuisesti tämä hakuprosessi on minullekin ollut raskas, vaikka en tunteita ehkä tänä vuonna olekaan päästänyt pintaan. Printteri oli vaan se kuuluisa asia, joka katkaisi kamelin selän.
Onneksi se on kohta ohi ja normaali elämä tekee taas paluun. Siihen asti aion olla ihan superzen. Tällä kertaa myös kokeen ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!