Joulurauhan julistus

Ensi tiistaina, jos maailma ei lopu sitä ennen,

on meidän pakanoiden tonttuja ja torttuja täynnä oleva joulujuhla;

ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla

kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hilpeydellä viettämään

sekä vatsansa täyteen kinkkua vetämään

sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja pääsykoekirjat avaa sekä liian aktiivisella joululla muita häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen

rangaistukseen, jonka kukin taho hänelle määrää ja langettaa. Lopuksi toivotetaan blogin lukijoille riemullista joulujuhlaa.

 

 

 

Blogi lähtee joulutauolle! Palaan, kunhan kinkku on sulanut. (Tai postaamaan sen kuvan siitä 89,9 kilosta vaa'an ruudulla.)

KÄYTTÄYTYKÄÄ HYVIN JOULUNA! Rauhaisaa joulunodotusta kaikille.

Minin isi ja isin Mini

On ollut jännittävää tarkkailla Minin suhdetta isäänsä. Minä kun olen 24/7 paikalla, mutta Minin isä käy töissä. Meidän välillämme on Minin mielestä selkeästi ero, sillä äitihän nyt vaan on, kun taas isi on jotain spessua. Isi on joku sellainen, jonka naamaa ei tarvitse tuijotella koko päivää.

Minin valtava kiintymys isäänsä näkyy siinä, että töiden jälkeen, kun isi tulee kotiin ollaan aivan täpinöissään. Jos isi sitten päättää mennä esimerkiksi vessaan saattaa Minille tulla itku. Tässä huushollissa taitaa eroahdistus kohdistua vain Minin isään, koska jos minä menen pois niin mukula ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Aluksi tämä tuntui minusta hieman pahalta, mutta sitten älysin kuinka mukavia mahdollisuuksia se minulle avaa. Satuin nimittäin juttelemaan erään äidin kanssa, joka ei ole voinut poistua 10 kuukautta vanhan tyttärensä luota kertaakaan. Huuto on kuulemma niin kamala.

Meillä isin erikoisasema näkyy myös siinä, että isi on se, jolle halutaan näyttää kaikki uudet temput, kuten tänä aamuna. Näin se menisi, jos Mini osaisi puhua. Voitte myös kuvitella tilanteen ilman ääntä.

Mini: "Isi, isi kato! Mä seison. Kato! JEEEEE! MÄ SEISON! Isi, isi kato! Ilman käsiä!"

Senhän sitten arvaa miten siinä kävi. Lohtu löytyi äidin sylistä.

Back to the 80's

90-luku oli silkkaa kuraa. Oli lamaa ja paskaa musiikkia. 80-luku ei todennäköisesti ollut yhtään sen hienompi ja hiustyylitkin kaameampia, mutta koska en muista siitä mitään (olinhan silloin vielä ihan Mini tyylinen rääpäle) voin haikailla sinne takaisin. No oikeastaan en haikaile takaisin tuohon permanenttien ja farkkupusakoiden luvattuun aikaan vaan takaisin kiloihin, jotka alkavat luvulla kahdeksan. Nyt ollaan nimittäin jännän äärellä. Veikkaisinpa, että ennen joulua saan postata tänne kuvan, jossa komeilee luku 89,9! (Ne teistä, jotka eivät tiedä/muista aloitin painon pudottamisen 94:stä kilosta.)

Tätähän täytyy tietysti juhlistaa, mutta kuten aikaisemmin kerroin on minun vaikea keksiä itselleni mitään palkintoa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole dieetannut vaan oikeasti muuttanut syömistottumuksiani. Haluan palkita itseni siitä, että todella olen pysynyt päätöksissäni. Haluan palkita itseni siitä, että olen onnistunut ottamaan tämän projektin rennosti ja antanut sille aikaa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole sortunut kuuriajatteluun vaan päättänyt tehdä asiat niin, että tulokset pysyvät.

Mitä siis palkinnoksi? Vai olisiko paras palkinto se, että tunnen oloni hyväksi? Njääääää..., Ehkä ostan sittenkin vaikka ne uudet värikkäät talvitumput itselleni, joita olen joulutorilla kuolannut. Ne taitavat sopia kasarilookkiin oikein hyvin.

Sylipysäkillä

"Anna pysäkillä seistessäsi pysähtymismerkki bussinkuljettajalle hyvissä ajoin. Pidä kättä ylhäällä, kunnes kuljettaja panee vilkun päälle. Selkeä pysähtymismerkki on erityisen tärkeä liukkaalla kelillä ja pimeänä aikana, jolloin kannattaa käyttää apuna heijastinta." -HSL

Mini on tainnut lukaista vinkkejä HSL:n sivuilta siihen, kuinka äiti tai isi saadaan pysähtymään oikeaoppisesti. Kyytiin syliin pääsee parhaiten, jos nostaa oikean käden kohti kattoa. Selkeyden vuoksi on toisinaan hyvä liittää käden nostoon käskevä ininä. Jos ei siinä vaiheessa ala vilkku mennä päälle, niin kannattaa vielä tirauttaa muutama kyynel sympatian keräämiseksi. Kertaakaan ei ole vielä syli kaahannut ohi. Toimii.

Äidinvaisto varoittaa - kuunteletko?

Enterorokko. Siinä teille viikonlopun sana.

Huono äiti. Siinä teille viikonlopun tuntemukset.

Äidinvaisto. Siinä teille viikonlopun havainto. Se nimittäin oikeasti on olemassa. Jotkut vaan eivät osaa tulkita sitä.

Olin jo muutaman päivän miettinyt, että onpas kummallista, kun suursyömäri kieltäytyy syömästä. Onpas kummallista, kun niin iloinen pikkutyyppi yhtäkkiä itkeskelee milloin mistäkin. Onpas kummallista, että jetlag jatkuu näin pitkään ja Mini on kokoajan kovin väsynyt. Onpas kummallista, kun jalkaan ilmestyy yhtäkkiä rakko juuri siihen kohtaan, jolla Mini työntää itseään eteenpäin. Onpas kummallista, että on olemassa kaikki nämä vihjeet ja suorastaan ilmiselvät oireet siitä, että jokin on pielessä ja minä en vaan tajua.

Pienellä tästä päästiin, koska Mini on jo nyt parempi. Minä vaan hakkasin päätäni seinään koko eilispäivän. Miten voi olla niin pälli ettei tajua?

Tänä aamuna klo 4.56

Tänä aamuna noin kello 4.52 hiivin vessaan. Sen jälkeen hiivin keittiöön, jonka jälkeen hiivin hakemaan kameran. Kun kello oli 4.56 ikuistin ylläolevan tilanteen keittössämme. Tämä on se hetki, kun pääsykoelukuni todella alkoivat.

Keitin toki vielä kahvit ja laitoin itselleni pientä syötävää, mutta sen jälkeen suunnistin työhuoneeseemme, johon olin edellisenä päivänä raivannut tilaa kirjoille.

Vasemmalla läjä nimellä biologia ja muut, keskellä fysiikka, oikealla kemia.

Samat läjät ylhäältä.

Tästä se alkaa. Kemia on kaveri.

Päätin aloittaa kemiasta, koska siinä on paljon kerrattavaa nippelitietoa. Tämän koko viikon puurran siis kemian kertauksen parissa. Tarkoituksena on kerrata laskujen kanssa tuo koko Abi kemia opus läpi ja vasta sen jälkeen siirtyä haastavampiin laskuihin ja tehtäviin. Kuten noista läjien korkeuksista voi havaita, ei ainakaan tule pulaa tehtävistä. 

Tämän aamuinen rutistukseni kesti vähän yli kaksi tuntia. Alunperin tarkoitukseni oli lukea iltaisin, kun Mini on mennyt nukkumaan, mutta eilen totesin, että jos herään jetlagin jälkimainigeissa jälleen keskellä yötä niin samantien voin viettää yön rauhalliset hetket lukien. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Parin tunnin intensiivisen istumisen aikana sain yllättävän paljon kerrattua ja laskettua. Kai se on niin, että kun aika on kortilla, sitä haluaa käyttää ne vähäiset hetket hyödyllisesti. En siis kertaakaan eksynyt netin ihmeelliseen maailmaan, minulle ei tullut siivouspuuskaa enkä keksinyt muitakaan keinoja joilla liueta tilanteesta. Minä yksinkertaisesti luin niin kauan kunnes Mini heräsi ja se tuntui hyvältä. Oli kiva huomata, etteivät asiat olleet päästäni mihinkään hävinneet. Oikeastaan pääsin jo nyt syventämään osaamistani, koska päätin takertua jok'ikiseen yksityiskohtaan niin kauan, että ymmärrän sen (lähinnä  kvanttimekaanisen atomimallin nippeliosuudet). Näin tein jo viime vuonna, mutta selvästikään kaikki asiat eivät ole minulle ihan täysin auenneet vieläkään. Töitä siis riittää.

   

Jostain kumman syystä blogeissa kuvataan aina ruoka-annoksia ja kenkiä ylhäältä päin. En ymmärrä miksi, mutta koska haluan pysyä blogimuodissa mukana laitoin tähän minun ja Minin talvikengät sivulta. Huomatkaa maistamisesta jäänyt tahra Minin tossuissa. Tämä ei sitten liittynyt niin millään lailla yhtään mihinkään. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!