Moni kakku päältä ruma

Kirjoittelin tuossa muutama päivä sitten asiaa pääsykokeesta. Menin epäonnekseni kirjoittamaan sinne lauseen: "Niin kauan kunnes siitä (fysiikasta) tulee minulle pala suklaalla kuorrutettua Sacherkakkua kermavaahdolla ja hillolla.". Siitä se ajatus sitten lähti...

Minulle on hyvin tyypillistä, että kun saan jonkun asian päähäni, on se toteutettava. Niinpä olen viimeiset pari päivää kärvistellyt Sacherkakkuhimossa. Tänään on siis leipomispäivä. Teen Sacherkakun hieman tavallisuudesta poiketen, koska en voinut vastustaa Kinuskikissan ohjetta. Siis aivan järjettömän hyvännäköinen. Epäilen tosin kahta asiaa: minun kakustani ei tule noin nätti ja se ei todellakaan riitä 18-20 ihmiselle, kuten keskusteluosiossa sanotaan. Meitä on kakkua tuhoamassa tänään viisi aikuista ja kolme rääpälettä. Rääpäleistä vain yksi on niin iso, että saisi kakkua periaatteessa maistaa.

Puolivälissä kakkuproggista tajusin, että kuva olis kiva. Siispä saatte katsella kuvia melkein valmiista kakusta ja valmiista kakusta. Kermavaahtoa tietenkään unohtamatta.

Kakku juuri uunista tulleena

Sen, että ohjeessa on suklaata vähemmän kuin suklaalevyssä pitäisi olla laitonta. Pakkohan tuo oli syödä pois kuljeksimasta...

Tän olis kyllä voinut syödä melkein tuollaisenaan.

Olen onnistunut hävittämään muovisen kakkuvuoan kiinnikeosan. Seuraa Pirkka-niksi: käytä kiinnikkeenä hiuspinnejä. (Vähän jännitti leviääkö koko kakkuvuoka uuniin, mutta ei). Blogisti esittäytyy ensimmäistä kertaa käden muodossa (morjens vaan kaikille!)

Pirkka-niksi nro 2: ÄLÄ SIIVOA KESKEN KAKUNTEON. Saman verran tulee sotkua siivoaa sitä sitten yhden tai kymmenen kertaa.

Pilkkominen kolmeen osaan meni vielä nappiin. Sitten huomasin, että kansi on hajonnut...

Mikä minut sai tekemään juuri tämän Sacherkakun? Se, että siinä on litrakaupalla kermavaahtoa. Sanomattakin on selvää, että puolet siitä hävisi minun suuhuni ennen kakun valmistumista.

Minillekin tuli nälkä kesken kakunteon. Ja väsy. Ja nälkä. Ja väsy.

Kansi hajosi tuhannen pirstaleiksi.

Suklaata ja kermaa. Camooooon! Tää EI voi mennä pieleen.

Hyvä, että jollekin maistuu. Kuvasta bongattavissa ampiainen.

Amppari toisesta kulmasta. Huomatkaa siististi levinnyt marmeladi.

VALMIS KAKKU! Moni kakku päältä ruma, mutta eihän tuolla ohjeella voi tulla pahaa. Maku siinä kaiketi on tärkein?

Kirjoittelin tätä tekstiä kakun teon lomassa. Täytyy sanoa, että olen yllättynyt: kakusta tuli ihan siedettävän näköinen! Vähän vino ja vähän epätasainen, mutta minäpäs en olekaan ennen moista kakkua tehnyt. Ei sen esikuva nyt niin paljon nätimpi ole ;)

Ystäväni Outo homo

"E­si­tyk­se­ni pää­vies­ti on, et­tä äl­kää yrit­tä­kö ol­la nor­maa­le­ja, kos­ka se pe­rus­tuu vain ar­vauk­seen, mi­tä muut teil­tä ha­lua­vat. Pyr­ki­kää en­nem­min ole­maan on­nel­li­sia." - Juuso Kekkonen/HS 29.8.2013

Siinäpä teille miettimistä. Erinomainen esitys Outo Homo Teatteri Tuikkeessa Viertolantie 2-4 vissiin Vantaalla. Suosittelen, menkää ja täyttäkää salit.

Syvälle sydämeen sattuu

Oi kuinka koskee, kelle sen kertoisin. Syvälle sydämeen sattuu.

Tämä postaus ei ole koulukiusaamisesta, kuten saatesanat saattaisivat vihjailla. Sen sijaan syvälle sydämeen sattuu, koska satuin katsomaan valmennuskeskuksen vastausanalyysit kemian ja fysiikan osalta. Voi surkeuksien surkeus. Niin monessa kohtaa oli helpolla ansaittavissa ne muutama puuttuva pojo. Kyllä se edelleen kirpaisee aivan tautisesti, että hermo meni pettämään.

Vastausanalyysejä tuijottaessani kävi myös selväksi, että ne tehtävät, joista en ollut ymmärtänyt mitään (lue: fysiikan 9 tehtävä) olivat oikeasti sellaisia, joihin olisi pitänyt rauhassa paneutua ja lukea ajatuksella. Mitenkäs luet ajatuksella, jos päässä soi luuppina en tajua tästä mitään, en tajua tästä mitään, en tajua tästä mitään... Varmaankin tuollainen itsensä kannustaminen edesauttaa ymmärtämistä aivan valtaisasti. (Sarcasm.)

Jossittelut sikseen. Ei varmaan auta velloa täällä itsesyytöksissä. Siispä keskitytään välillä niihin hyviin puoliin. Mitä minä osasin? Mitä pitää parantaa? Seuraa siis analyysi siitä, mikä meni vikaan missäkin tehtävässä:

Biologia: Se pirullinen risteytystehtävä (tehtävä 11) oli kohtuullisen hallussa. Hiffasin melkoisen vauhdikkaasti, että tällaisia asioita minun ei pidä vielä osata, vaan tämän tiedon on pakko löytyä (osittain) tekstistä. Tässäkin tehtävässä paniikissa sekoilin sanoissani, josta on varmaankin rokotettu muutama pointsi. Sen sijaan jippii: osaan kopioida tekstiä sanasta sanaan aineistosta (tehtävä 12 b ja c). Luetunymmärtämistä kannattanee opetella, koska osien nimeäminen (tehtävä 12 a) tekstin perusteella oli C'est impossible. Tästä kuitenkin ropisi hyvin pisteitä, mutta tietysti tulee mieleen, että mitä jos sitä olisi vaikka ymmärtänyt aineistotekstistä hieman enemmän.. Ihan parin pisteen arvosta.

Osasin myös alleviivata (tehtävä 14). Viivaimen käyttöä siis tuskin tarvitsee harjoitella enempää. Muutama pojo tuli tästäkin. Tietysti järkeilyllä olisi varmaan keksinyt, että pisteet ovat 1/2 pistettä per alleviivaus, joten virheitä oli löydettävissä 16 kappaletta. Luulisin, että tästä tehtävästä tuli noin puolet pisteistä. Itseasiassa diggailin ihan kybällä tästä tehtävästä: nippelitiedon osaamisella pääsi pitkälle.

Kemia: Olin kohtuullisen järkyttynyt siitä, miten vähän kemiaa koe sisälsi. Nimittäin pidin tätä vahvana puolenani. Ja sitä se olikin. Paitsi, että paniikissa unohdin miten titrauskäyrää tulkitaan :D Vähän täytyy itselleen nauraa tässä välissä. Joka tapauksessa kemiasta tippui muutamia pisteitä mm. tehtävästä 5. Orgaaninen kemia on hyvin hallussa. Sen sijaan aloin sekoilemaan ihmeellisesti tehtävässä 10. Hapetuslukuosasto meni nappiin, mutta sitten jälleen kerran lakkasin ymmärtämästä lukemaani, kun piti laskea. Eikä tuo lasku nyt mitenkään yltiövaikea edes ollut. Sain sen kuitenkin alkuun, joten siitä on tullut varmaan pari pojoa.

Fysiikka:  Ah! Lempilapseni fysiikka. Pitkälle on tultu siitä, kun viime syksynä aloitin fysiikan opiskelun alusta. Inhosin ja inhoan fysiikkaa edelleen sydämeni pohjasta. Koko vuoden olen tahkonnut sitä eteenpäin suuren ällötyksen vallassa ja joutunut monta (jo ymmärretyksi luultua) asiaa kertaamaan useammin kuin kahdesti. Minulla on lähipiirissäni vieläpä kaksi ihmistä, joille fysiikka on ns. pala kakkua ja he ovat toimineet yksityisopettajinani ilman korvausta. Fysiikka on se, jota joudun tahkoamaan vielä tämänkin vuoden. Niin kauan kunnes siitä tulee minulle pala suklaalla kuorrutettua Sacherkakkua kermavaahdolla ja hillolla. Saamari.

No mitenkäs tämä suuri rakkauteni käyttäytyi kokeessa? Ihan ok voisi olla oikea termi. Tehtävä 16: poskea silitteleviä perustehtäviä. Enpä vaan kuollaksenikaan osannut a kohtaa ja skäbäsin muistaakseni kohdan c (tuli joku aivojen verenkiertohäiriö tässä kohtaa koetta). Olin jo kiljaista riemusta, koska johdannossa puhuttiin syklotronista. Kirjoitin heti kaikki kaavat mitä syklotronin toiminnasta muistin ylös ja tekikö niillä sitten mitään? Eipä tehnyt. Hyvä hämäys kokeentekijät! Well done!

Tehtävä 15: jos et ymmärrä, tunge sama kaava joka kohtaan. Silloin saat todennäköisesti ainakin jostain pisteitä. Toimii ja toimi tuossakin.

Tehtävä 13: a kohdasta taisi tulla pisteitä (vai rangaistaanko siitä, jos unohtaa, että muutos ilmoitetaan lopputilanne-alkutilanne ja tekee sen toisinpäin? Todennäköisesti rangaistaan. Damn.) B kohta veti jostain kovaa ja korkealta yli hilseen.

Tehtävä 9: Eiköhän tämä jätetä ihan omaan arvoonsa. Edelleenkin on päällimmäisenä ajatuksena WTF?

Tehtävä 8: Hooken laki, hooken laki. Never heard. Mutta sen verran raksutti päässä, että tämän on pakko olla se ainoa laki, joka liittyy jousiin. Siitä siis lähdettiin ja ilmeisesti meni oikein. B kohta tyssähti tuohon paineen muuttamisosioon. TIEDÄN! Tekstissähän se lukee, mutta en sitä sieltä saanut bongattua. (Tässä oli erittäin helposti ne pari pistettä... joko ymmärrätte miksi vituttaa?)

Monivalinnat: Alun miljardin pisteen monivalinnat olisi mielestäni kannattanut tänäkin vuonna jättää viimeiseksi niiden armottoman pisteytyksen vuoksi. Sen sijaan en pitänyt strategiastani kiinni vaan loikin aina välillä tuijottelemaan josko sieltä irtoaisi muutama pojo. Harmi vaan, että jos sattui tietämään puolet ja lopuista ei ollut hajuakaan, oli hyvin todennäköistä jäädä nollille. Silti epäilen, että vaikka lottosin lopussa vastaukseni näihin lukemalla kysymykset ja vastaukset hyvin pintapuolisesti, olen silti saanut muutaman pisteen myös näistä.

Yleistä: Muutamaa tehtävää en kyllä millään olisi osannut (7 ja 9). Hyvä kun ymmärsin valmennuskeskuksen selostuksestakaan mitään, joten nuo tehtävät jätän omaan arvoonsa. En olisi niitä osannut ja sillä selvä.



Tämä oli nyt viimeinen itsesyytöksissärämpimispostaus (pakkohan tuon on olla yhdyssana?). Tästä lähin saatte lukea ainoastaa siitä, miten ihanaa ja palkitsevaa lukeminen on. Aion myös hehkuttaa sitä miten hellästi minä ja fysiikka rakastelemme toisiamme iltaisin ja öisin. Miten kauniisti kemia käyttäytyy juuri niinkuin minä haluan ja biologian pienimmätkin yksityiskohdat tarttuvat päähäni kuin kärpänen tarrapaperiin.

Totta joka sana.

Motivaatiofarkkujen elämäntehtävä

Saadakseni hieman ryhtiä tähän elämäntapamuutokseen päätin tänä aamuna kaivaa kaapista motivaatiofarkkuni. Kyllä, juuri ne farkut joita väitetään olevan joka toisella ihmisellä kaapinpohjalla odottamassa sitä hetkeä, kun ne joskus vielä sujahtavat kevyesti päälle. Katselin aikani farkkuja ja toivoin mielessäni, että ne pian mahtuvat minulle. En ole nimittäin helpoin ihminen farkkuostoksilla. Valtava arse ja sen kokoon nähden kapea vyötärö, pituuttakin löytyy keskivertoa enemmän... Mahdotonta. Lisäksi en halua mitään pillifarkkuja vaan leveälahkeisia hippikledjuja, joten en ole vuosiin löytänyt kuin muutamat hyvät housut.

Nämä farkut, jotka kaappini pohjalla pölyttyvät ovat olleet siellä viime vuoden lopusta saakka. Siinä vaiheessa alkoi vatsa painaa sen verran, että oli pakko ostaa muutamat byysat, joiden sisälle mahtuu yhden sijaan kaksi ihmistä. Muistan synnytyksen jälkeen tuijotelleeni motivaatifarkkujani kaiholla: vielä joku päivä minä ahdan itseni noihin. Tänä aamuna siis päätin kokeilla, kunka ahdistavat motivaatiopöksyt ovat, kuinka kauas ne jäävät reisiin kiinni ja jos pääsen reisien ohi kuinka paljon jää siitä, että nappi menisi kiinni.

Kohtuullisen tutisevin sormin aloin repiä housuja ylöspäin. Ensin oikea lahje, sitten vasen. Hitaasti kohti reisiä. Reisien kohdalla laitoin silmät kiinni. Parempi tehdä tämä tuska sokkona. Ennenkuin huomasinkaan olin saanut nyhdettyä housut ylös saakka ja nappi oli kiinni. Motivaatiofarkkuni ovat siis aivan turhaan odotelleet vuoroaan kaapin perällä.

Kysymys kuuluukin: Missä nämä neljä-viisi post pregnancy liikakiloa oikein lymyävät? MISSÄ NE OVAT?

Projekti 6: DONE

Vihdoin ja viimein! Ensimmäinen projekti on saanut päätöksensä nimittäin lähetin saksanopettajalleni alla olevan postikortin. Kovasti toivon sen menevän perille, sillä sain hänen osoitteensa tietooni vain osittain. Valitettavasti en voinut kuvata kortin nätimpää puolta (yksityisyyteni suojaamiseksi) vaan joudutte tyytymään harakanvarpaisiini. Snadisti jäi harmittamaan, että minulla ei ollut pokkaa kirjoittaa kokonaista postikorttia saksaksi. Pelkäsin saavani sen punakynällä väritettynä takaisin. Vanhat muistot palaavat niin elävästi mieleeni...

Kiitoskortti

Joka tapauksessa olen iloinen: tämä projekti on nyt saatettu loppuun. Toivottavasti kortin saaja ilahtuu :)

Maistelupaloja

Kun hiffasin olevani raskaana tajusin samalla myös kuinka vähän tiedän lapsista. Etenkin vauvat olivat minulle täysi mysteeri. Tiesin, että ne nukkuvat paljon, syövät ja toisinaan kakkaavat. Lueskelin muutamaa opusta sivusilmällä ja tahkosin googlea läpi etsiessäni tietoa siitä millainen on "normaali" vauva, jotta osaisin sitten varautua. Minin syntyessä kävi heti selväksi, että voin samantien unohtaa normaali-käsitteen. Ei normaalia vauvaa ole olemassakaan. On vain keskiarvoja ja valtavan suuria vaihteluvälejä. Kuten aiemmin jo kerroin ei Mini mene normikeskiarvoon uniensa kanssa. Nyt on käynyt ilmi, ettei hän ole normikeskiarvossa syömistensäkään kanssa. Mini, kuten äitinsä, on hyvä syömään. Niin hyvä, että lääkärisetä pisti pienen dieetille. Koska minä en usko minkäänlaisiin vauvadieetteihin, kysyin herra Lääkäriltä, että ihanko tosissaan meinaa, että minä pitäisin lastani nälässä? Enpä usko. Siinä vaiheessa sain jonkinlaista mutinaa siitä, että jos vaikka aloittaisitte soseet hieman etuajassa, jos ne vaikka pitäisivät nälkää paremmin. Tästä intoutuneena luin tietenkin, että mitenkäs paljon niitä soseita nyt sitten oikein syödään. Ohjeita löytyi (tietysti) keskustelupalstoilta sekä anopin uusille vanhemmille luovuttamasta "näin kasvatat lapsestasi täyspäisen" - kirjasta. Kuulemma alussa teelusikan kokoinen maisteluannos riittää.

Minin ensimmäinen pottu oli aiheuttanut lähinnä irvistelyä ja sitä ei mennyt alas teelusikallistakaan. Kun Mini alkoi päästä jutun juonesta kiinni alkoi ihan toinen meno. Pikkutyyppi istuu sylissä ja ennenkuin on edes ruokaliinaa on asetettu on suu auki ja lusikka pitäisi tyrkätä sinne välittömästi. Pottu, porkkana ja banaani uppoavat ihan järjetöntä vauhtia. Teelusikallinen my ass. Tänään aamupalaksi vetäistiin kokonainen banaani (mihin se oikein menee, kun koko otus on noin banaanin kokoinen?).

Minussa ja Minissä on paljon samaa. Eilisen blogikirjoitukseni saattelemana ajattelin vetäistä oman teelusikalliseni Galenosta. Tarkoitus oli istahtaa alas ja kirjata ylös kohdat, jotka Isosta G:stä soveltuvat pääsykoelukemisiini.

Galenoksen lukusuunnitelma. Kahvi kuuluu olennaisena osana opiskeluun.

Pääsin jo aika pitkälle makustellessani Galenosta, mutta sitten en enää malttanut. Aloitin tänään ensimmäiseltä sivulta. Kyllä se nyt on vaan niin, että minäkin vedän kokonaisen banaanin.

Minimitekijä

Tiedän sattumoisin blogini statistiikan valistamana, että blogiini tullaan lukemaan pääasiassa lääkiksen pääsykokeisiin liittyviä tekstejä. Koska minulla on tällä hetkellä muutakin elämää (hooray to that!), kirjoitan aiheesta kuitenkin kohtuu vähän. Tänään on kuitenkin poikkeus, koska Mini herätti minut yöllä yhden aikaan. Miten tämä liittyy pääsykokeisiin selviää tämän pitkän johdannon jälkeen:

Kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa on (kuulemma) rankin. Jokaisen muutoksen edessä tai ihan muuten vaan pienen lapsen pääkoppa saattaa nyrjähtää, hetkeksi tasaantuneet unet mennä sekaisin ja vanhempien on se kestettävä. Tulevaisuuden ennustaminen tässä lapsipelissä on mahdotonta.

Minä olen alusta saakka psyykannut itseäni yövalvomisiin (olen kamala, jos en saa nukkua) ja olin etukäteen suunnitellut nukkuvani kaikki mahdolliset välit sekä päivin, että öin. Ja mitä tekee Mini? Alkaa nukkua kahden viikon iässä viiden tunnin yöunia, kuukauden iässä kuuden, hetken päästä seitsemän jne. Pitkän unipätkän jälkeen Mini veti hieman maitoa ja jatkoi samantien uniaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa Mini menee nukkumaan klo 21 ja herää aamulla välillä 7-9. Ikää tyypillä on reilusti vajaa puoli vuotta. Jokaikinen kerta, kun on tullut uusi vaihe, kuten hampaita tai uutta safkaa olen henkisesti valmistautunut siihen, että tämä ihmenukkuja menettää unenlahjansa ja alkaa herättää minua noin tunnin välein yöllä. Tätä ei ole vieläkään tapahtunut.

Olen tässä viimeaikoina huomannut, että nyt taitaa olla tulossa Minille se klassinen "jumankavita minä olenkin oma itsenäinen ihminen" - vaihe. Nimittäin illalla nukahtaminen on hankalampaa (verrattuna entiseen hyvän yön pusu ja valojen sammutus meininkiin) ja olisi kauhean kiva jos äiti tai isi tai mielummin vaikka molemmat pitäisivät kättä Minin siloposkilla koko yön. Pikkutyyppi kuitenkin nukahtaa noin 15 minuutissa ja eilen illalla jopa itsenäisesti (koska Minillä on uusi erikoistyyny, jonka "siivekkeet" osuvat suoraan poskiin -> ilmeisesti se rauhoittaa). Tämä uusi vaihe on aiheuttanut sen, että Mini on herättänyt minut noin kerran yössä (kuten viime yönä). Tavoitteena on ilmeisesti tarkistaa, että onhan täällä joku paikalla, koska nyt on Minillä tiedossa, että vanhemmat voivat poistua ja emme olekaan samaa yksilöä.

Kaikki "vaiheet" ovat kuitenkin tähän mennessä menneet Minillä nopeasti tai huomaamatta ohi. Minä kuitenkin hieman pelkään, että jossain vaiheessa tulee vaihe, jolloin minä olen kokoajan kiinni Minissä ja en saa mistään revittyä omaa aikaa (= pääsykoelukuaikaa). Kuten sanoin, tätä pienen ihmisen elämää on niin vaikea ennustaa. Sen takia mietin, että pitäisikö minun oikeasti aloittaa pääsykoelukemiseni jo nyt siitäkin huolimatta, että olen vakaasti päättänyt pitää lomaa pitkään ja hartaasti. Vai lähdenkö kuitenkin riskilinjalle, jossa siirrän pääsykoelukemiseni aloituksen loppuvuoteen tai ensi vuoden alkuun. Silloin pinnasängystä saattaa iskeä yllättävä Minimitekijä, joka sotkee kaikki hienot suunnitelmani. Ideoita?

Varoituksen sanoja ja vinkkejä sisäpiiriläiseltä

Eräs ystäväni on aikoinaan kuulunut edellisissä postauksissa vilahtaneisiin Jehovan todistajiin. Olen häneltä pariinkin otteeseen tivannut vastauksia mieltäni kaihertaviin kysymyksiin ja stoorit ko. populasta ovat kyllä aika hurjia. Koska käännytystyö minun osaltani on tullut päätökseensä, päätin kysäistä henkilöltä, joka asiasta jotain tietääkin, että mitä tulevaisuus tuo osaltani tullessaan. Keskustelu alla sellaisena kuin sen suurinpiirtein kävimme (lisäilin vähän sanojen päätteitä. Naamakirjassa keskustellessa kun ei tule ihan puhdasta suomea kirjoitettua). Kysyin frendiltäni luvan keskustelun julkaisuun ja hänen vastauksensa oli, että laita vaikka nimellä ja kuvalla. Hän ei suostunut minulle alastonkuvaansa lähettämään, joten saatte tyytyä pelkkään tekstiin. (Okei, en edes alastonkuvaa kysynyt, mutta olkoon edeltävä tekstinpätkä tässä ilostuttamassa Herra XXXX:n päivää. Sitäpaitsi hän olisi piruuttaan saattanut sellaisen lähettääkin. Mistä sitä tietää.)

Minä: "Kuulkaapas herra XXXX! Olen saanut kunnian saada oveni taakse pariinkin otteeseen Jehovan todistajia. Ensimmäisellä kerralla heillä ei ollut mukana englanninkielistä esitettä, joten palasivat eilen. Onkohan kuinka todennäköistä että palaavat vielä ja jos on, niin miten niistä pääsee eroon? Siis silleen, että niille jää kiva mieli ja mulle jää kiva mieli?"

Herra XXXX: "100 prosentin todnäk palaa vielä. Jos sanot ei kiitos silleen et niille jää hyvä mieli, ne palaa vielä. Et voi miellyttää kumpaakin."

Minä: "Däääämn. Saisinkohan mä ne käännytettyä? Tuskin."

Herra XXXX:  "Ne on nii aivopestyjä, ettei pysty. Vaik heiluttasit faktoja pedofiilioikeudenkäynneistä, ne ei usko sitä, koska se on vaa luopioiden panettelua."

Tässä välissä Herra XXXX kävi lukaisemassa läpyskäarvosteluni ja palasi asiaan:

Herra XXXX:  "Voit näyttää niille ton http://m.huffpost.com/us/entry/1602997.

Tos sun blogissa olit esittäny muutamia kysymyksiä, joihin et saanu vastauksia. Jos sanot sen niille, ne tuo sulle kirjan. Ne kans pitää salaista henkilörekisterii. Jos sanot niille et laittakaa ylös, et tänne ei saa tulla ni ei ne sit enää tuu. Niit on ohjeistettu siitä. Siitä on ihan lomake. "Kielletty käymästä" -lomake"."

Minä:  "Hyvä tietää! Hyötyä on näköjään siitä, että on tollanen sisäpiiriläinen kaveripiirissä;)"

Taitaakin olla niin, että valitettavasti joudun peruuttamaan kahvittelut daamien kanssa. Alkoi näet sen verran ahdistamaan tällainen käännytystyö tässä viime yön pimeinä tunteina. En myöskään yritä käännyttää heitä, koska oman totuuteni tuputtaminen ei kuulu tapoihini. Sen sijaan voimme kaikki kolme jatkaa omissa pumpuliunelmissamme, joissa ainakin koemme olevamme onnellisia. Kaikkea hyvää heille.

Läpyskäarvostelu - Vartiotorni

Postailin eilen tarinaa siitä, kuinka olen tässä viime aikoina ollut parin daamin käännytystyön kohteena. Yritys on ollut hyvä ja en keksinyt mitään järkevää syytä miksi en voisi lukaista heidän tuomaansa esitettä kannesta kanteen, joten eilen iltalukemisena koitin keskittyä lukemaan asiaa, joka minua ei kiinnosta pätkääkään. Kliseisesti voisin todeta, että tämä toimi erinomaisena unilääkkeenä, mutta koska olen viimeaikoina kärsinyt nukahtamisvaikeuksista, en voi näin todeta. Sen sijaan huomasin, että minun keskittymiskyvyssäni olisi todellakin parantamisen varaa. Ajatukset lähtivät harhailemaan niin usein, että lukemiseen meni tuhat kertaa enemmän aikaa, kuin olisi ollut tarvis. Enkä valitettavasti voi sanoa ajatelleeni mitään aiheeseen liittyvää.

On melkein surullista todeta, että ei minua saatu käännytettyä. Surullista siksi, että uskon vilpittömästi, että luonani vierailevat daamit uskovat asiaansa ja heidän uskoonsa kuuluu viestin vieminen eteenpäin. Minun kohdallani kuitenkaan pelkkä lehtinen täynnä sellaista, jota minä kutsuisin viihdyttäväksi saduksi ei ihan riitä. Tarvitsisin paljon todisteita, jotta voisin uskoa yhtään mihinkään. Usko on kuitenkin uskon asia, joten todisteita ei taida olla luvassa.

Läpyskän rakenne oli ovelasti mietitty. Alkuun sopivasti annettiin vinkeitä tarinoita siitä, miten usko on muuttanut ihmisten elämää. Valitettavasti minä olen kuullut ja lukenut nuo stoorit tuhat kertaa aikaisemminkin. Onhan se kiva, jos huumeista, viinasta tai miehensä hakkaamisesta pääsee eroon ihan vaan lukaisemalla jonkun puhuttelevan raamatun pätkän. Minä kuitenkin toivoisin, että puolisonsa hakkaamatta jättämiseen riittäisi ihan vaan se, että tajuttaisiin toisen ihmisen koskemattomuus ja arvostettaisiin sitä. Huumeettomaan ja viinattomaan elämään voisi riittää se, että elämä selvänä on paljon siistimpää. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että jos näistä pääsee uskon avulla eroon, niin ei usko silloin pahasta ole.

Alun jälkeen esiteltiin itse päähenkilö eli Jumala sekä vähän enkelimatskua. Lisäksi esiteltiin se itse ydinajatus, joka ilmeisesti on, että uskon avulla ja sitä oikein toteuttamalla pääsee paratiisiin, jossa saa elää iänkaikkisesti. Paratiisissa on kuulemma hyvää ruokaa (vähän saivat käännytettyä tuon avulla), ei sotia, ei vanhuutta (mikäs vika vanhuudessa on), kivat kodit (täh?), mukavaa duunia (siis paratiisissa duunia vai?) ja kuolleet palaavat (zombeina!). Nyt seuraakin sitten kysymys: Miksi minä haluaisin elää iänkaikkisesti? Tähän ei prujusta vastausta löytynyt, mutta ilmeisesti se on oletusarvona jokaisen ihmisen toiveissa.

Kun Jumalasta ja paratiisista päästiin, esiteltiin Jesse alias Jeesus. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa ajatukset olivat jossain aivan muualla ja en millään jaksanut lukea koko tekstiä uudestaan, joten jäi tämä osuus vähän epäselväksi. Olen kuitenkin käynyt aikoinaan uskonnontunneilla (jos nyt saisin valita ottaisin elämänkatsomustietoa), joten tiedän kuka Jeesus tarinoiden mukaan oli.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä peloteltiin vielä vähän saatanalla. Vääräuskoiset, kuten minä, on saatanan toimesta harhautettu. Ovela pikku piru on saanut minut uskomaan, että minun elämäni tällaisenaan on hyvää ja onnellista. Ilmeisesti olen väärässä. Sopivasti esiteltiin vielä, että maailman nykyiset ongelmat ovat pyhien tekstien ennustamia ennusmerkkejä siitä, että loppu on lähellä ja deadline paratiisin luomiselle on ihan nurkan takana.

Jokaisen osion jälkeen oli kysymyksiä. Ajattelin aluksi, että kyssärit pitää heittää omasta päästä ja omilla aivoilla mietittyinä lauseina. Pian kävi kuitenkin ilmi, että oikeastaan "oikea" vastaus löytyy tekstistä, jonka mukaan on vastattava. Erittäin haastavaa eikö?

Kyseinen läpyskä, joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Vartiotorni, ei oikeastaan vastannut yhteenkään kysymykseen, joita mietiskelin tekstiä lukiessani. En saanut vastausta seuraaviin kyssäreihini:

Miksi haluaisin elää ikuisesti? Miten usko toisi enemmän onnellisuutta elämääni (kuten lehtisen kansi lupasi)? Miksi paratiisia ei voitaisi luoda jo nyt? Miksi pitää odotella, että ensin tulee tarpeeksi ongelmia maailmaan? (Minulla on tästä aavistus: Jumala tarvitsee aika tsiigaillakseen, että kuka on oikeasti uskossa. Sillä taitaa olla vähän huono itsetunto?) Ehkä saan näihin kysymyksiin vastauksen, kunhan daamit tulevat kahvittelemaan.

Koska minua ärsytti, että lehtinen oli täynnä avoimia kysymyksiä, päätin tähän loppuun vastata itse erääseen lehtisen kysymyksistä:

The Kingdom will establish Paradise earth wide and reward God's servants with everlasting life. Is that not the best of news?

Todellakin on! Uskovat pääsevät paratiisiin, jonne haluavat ja minä saan rauhassa maatua (tai jos nyt vaikka polttaisitte). Eipähän tarvitse olla ahdistuneena siitä, että pitäisi elää samojen naamojen keskellä loputtomiin. Johan siinä puheenaiheetkin kävisivät vähiin.



Eiköhän tämä käännytys saanut päätöksensä nyt.




Ps. olen järkyttynyt siitä, että kukaan ei ole hermostunut edellisestä tekstistäni niin paljon, että olisi laittanut vähintäänkin haukkumakirjeen. Keksin tähän kolme syytä a) kaikki vaan salaisesti rukoilevat sieluni puolesta b) ihmiset ovat jenkkejä, eivätkä ymmärrä mitä tänne naputtelen c) minusta on tehty rikosilmoitus Jumalanpilkasta (hähää, sepä pykälä onkin poistunut Suomen rikoslaista jo ajat sitten. Lisäksi olen maanpaossa ulkomailla. Hah!)

Tervehdys maanmatosille Atlantin toiselle puolen

Edellisen postaukseni jälkeen blogiini rynnisti populaa Atlantin toiselta puolelta. Koska todennäköisesti ette ymmärrä hölkäsenpöläystä edeltävästä tekstistäni (vaikka käyttäisitte Google translatoria) niin kirjoitan tämän seuraavan englanniksi: Welcome!

Real faith - your key to a happy life

Minua yritetään käännyttää. Aikaisemmin kesällä oven takana kävi kaksi naista. Koska en ollut salamannopea ja ymmärtänyt millä asialla he ovat (kieliongelman vuoksi), he vierailivat tänään toisenkin kerran. Ensimmäisellä kerralla he pahoittelivat kovasti, koska heillä ei ollut antaa minulle englanninkielistä esitettä, mutta tänään he palasivat tuodakseen minulle tiedon siitä, miten saavuttaa onnellinen elämä. Ensi kerralla kutsun heidät kahville ihan vaan jutellakseni. Kotiäidin elämä voi joskus olla hieman tylsää.

Vakaumuksellisena ateistina minua hieman häiritsee käännytystyö. Minua ei häiritse ollenkaan ihmisten usko, mutta en pidä siitä että omaa totuutta tuputetaan muille. Nämä daamit kuitenkin ovat olleet hyvin asiallisia ja tuoneet ainoastaan lehtisen tarkoituksena varmaankin herättää ajatuksia. Ajatuksiahan siitä tietysti heräsi, joten päätin vastata lehtisen takana oleviin kysymyksiin ennenkuin luen opuksen ja lukemisen jälkeen. Tämä postaus on ennen lukemista kirjoitettu ja jos minulla heräsi jotain uusia ajatuksia tai minut saatiin käännytettyä, niin kirjoitan uuden postauksen kunhan ehdin analysoida syvimmät tuntoni.

Tässä saamani opus. huomatkaa Minin tekemät hienot rypytykset.

Kysymyksiin:

Have you ever wondered?

No kyllä olen ja aika paljonkin asioita. Mutta koska ilmeisesti tämä ei ollut virallinen kysymys vaan johdanto seuraaviin kysymyksiin, jätetään tämä asia sikseen.

What is the truth about God?

Minun totuuteni on se, että Jumalaa ei ole. Teillä on ilmeisesti jokin toinen totuus?

How can you make your family life happy?

Tässäpä tämä minun ongelmani käännytystyön kanssa tuleekin. Oletusarvona kysymyksenasettelussa on se, että minun perhe-elämäni ei ole onnellista. Kyllä se on. Ehkä jopa onnellisinta mitä se on koskaan elämäni aikana ollut. Mutta vastauksena kysymykseen: tekemällä perhe-elämästä sellaista, joka sopii sinulle ja muille perheenjäsenillesi. Keskustelemalla, kuuntelemalla ja toteuttamalla ja vielä kerran keskustelemalla.

Why are there so many problems in the world?

Koska ihmiset ovat pällejä ja lyhytkatseisia.

Why does God allow suffering?

Minun mielestäni ei ole mitään Jumalaa sallimassa mitään, joten tähän on aika vaikea vastata.

What is God's purpose for the earth?

Kysyisin ehkä mielummin, että mikä on Jumalan tarkoitus ihmisille. Kai se on tuki ja turva maailmassa, jota ei ymmärretä. Selitys asioille, joita ei osata selittää.

Where are the dead?

Tähän voisin kirjoittaa tiivistelmän hiilenkierrosta maapallolla. Samoin monien muiden aineiden kierrosta maapallolla, mutta koska näitä aineita on monia suosittelen kiinnostuneita kääntymään ympäristöbiologian puoleen. Monissa sen perusopuksista selitetään nämä asiat.

How do angels affect us?

En lukenut kysymyslistaa etukäteen, joten meinasin äsken tippua penkiltä. En kyllä todella tiedä vastausta tähän. En osaa edes aavistaa.

How can you draw close to God?

Minun englanninkieleni ei ole täydellinen, mutta en valitettavasti tiedä miten Jumalan lähelle pääsee piirtämään. Tähän toivon löytäväni vastauksen luettuani läpyskän kannesta kanteen.

Tiedän tällä postauksella sohaisevani ampparipesää. Politiikka ja uskontohan ovat tunnetusti asioita, joista ei kannata puhua. Puhun silti. Jos nyt joku kokee, että minä omia näkemyksiäni esittelemällä loukkaan heidän uskoaan tai yritän käännyttää jotakuta pois uskosta niin lue ylläoleva teksti vielä uudestaan. Jos vieläkin ahdistaa niin rukoile rauhassa sieluni puolesta tai manaa minut alimpaan helvettiin jumalanpilkasta. Whatever suits you!

Laiska, tyhmä ja saamaton?

Monet lukijoista ovat varmaan miettineet, että miksi tuo laiskiainen ei vaan yksinkertaisesti tee niitä sukkia valmiiksi tai lähetä sitä korttia. Olen itsekin miettinyt samaa, mutta onneksi joku muu muutti ajatukseni sanoiksi. Hesarista löytyy. Lukekaa. Olen liian laiska tekemään tiivistelmää itse. Sen verran kuitenkin pistän ryhtiä tähän touhuun, että yhtään uutta projektia ei esitellä eikä edistetä ennenkuin ainakin yksi pikkuproggis on purkissa. Siis joko sukat tai se kortti.

Ps. Yksi parhaista ystävistäni on kolumnin kuvailema tyyppi, joka tekee kokoajan jotain. Se on ihailtavaa. Kunhan minulta ei odoteta samaa.

Diagnoosi: Horror partus

Yksikään äitiyteen liittyvä blogi ei ole täydellinen, ellei siellä ole kauhutarinaa synnytyksestä. Toivoisin voivani aloittaa omani sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö...", mutta koska ei ollut synkkää, ei myrskyistä eikä yö niin aloitan omani sanoilla: On se kuulkaa kumma tunne kun kuusi ihmistä pitää torikokousta sinun alapäätäsi tuijottaen.

Olimme päätyneet viikoilla 41+3 käynnistykseen sikiön takykardian vuoksi (ja osittain siksi, että itse virtahepo oli vähän kärsimätön kun mitään synnytykseen viittaavaa ei ollut tapahtunut). Siinä sitä sitten oltiin parin lääkärin ja muutaman hoitsun ihmeteltävänä. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tapahtuu. Ainoa asia minkä tiesin oli se, että nyt se muksu olisi pukattava ulos.

Näin jälkikäteen on kauhean kiva katsella videopätkiä joissa hihittelen, että tässä sitä nyt ollaan, kohta on muksu täällä. Pitkäänpä ei naurattanut. Oli meinaan ihan saatanasta koko kokemus. En nyt ala tässä koko synnytyksen kulkua raportoimaan sentteineen ja kellonaikoineen, mutta ei, siinä ei ollut mitään kivaa. Ei edes sininen ryppyinen lopputulos saa asiaa mielestäni katoamaan.

Olin ennen synnytystä käynyt vähän jutsbaamassa kätilöiden kanssa, koska, kuten otsikosta voi lukea, kärsin synnytyspelosta. En uhrannut koko synnytykselle ajatustakaan koko raskauden aikana (tai jos uhrasin, niin purskahdin itkuun). (Toinen asia mille en uhrannut ajatustakaan oli Minin ruokavalio (lue: imetys) syntymän jälkeen. Tällainen vanha kunnon ateisti, kun kuvitteli lapsen elävän pyhällä hengellä. Tästä toinen postaus myöhemmin.) Pelkäsin pyörtyväni synnytyksessä, koska olen aikaisemminkin pyörtynyt kivusta. Kaikki vakuuttelivat minulle, että ei niin käy, paitsi neuvolatyyppi, joka kertoi olleensa synnytyksessä, jossa synnyttäjä on menettänyt tajuntansa. Tajunnan menettämiseen varmaankin liittyy tunne kontrollin menettämisestä. Lisäksi kammosin ajatusta kivusta, joka synnytykseen todennäköisesti liittyisi. Niinpä olin synnytystoivepaperiin kirjannut, että heittäkää KAIKKI tropit mitä osastolta löytyy ja niinpaljon kun laillisesti saa.

Synnytyksen käynnistys kesti ihan kohtuu pitkään. Tämä kroppa kun ei suostu mitään tekemään vauhdilla. Ensimmäisten supistusten tultua mietin, että jos ne on oikeasti tällaisia koko ajan niin mähän kuolen tähän. Little did I know. Minin isä lähti jossain välissä kotiin koisimaan, mutta sai aika pikaisesti hätäkutsun takaisin. Näytti nimittäin hetken siltä, että vauhdilla sieltä ollaan tulossa (VÄÄRIN). Osastolla kärvistellessäni anelin lääkkeitä ja meinasin saada itkupotkuraivarit, kun kätilö totesi, että ei heillä täällä mitään vahvempaa ole tarjota. AI MITEN NIIN EI OLE, MULLE ON LUVATTU KAIKKEA KIVAA!! Onneksi kätilö tarkoitti vaan, että jos vahvempia troppeja tahtoo niin kannattaisi varmaan hilppasta tuonne synnytysosaston puolelle.

Synnytysosastolla oli aivan mahtava meininki. Jumantsuikula että se ilokaasu on kaveri. Vetelin sitä välillä siihen malliin, ettei kätilöt tienneet itkinkö vai nauroinko (nauroin). Kipua se ei poistanut, mutta sitä oli niin pöllyssä, ettei paljon kiinnostanut. Jonkinnäköistä piikkiä sun muuta sitä tuikattiin myös reiteen. Oksitosiinia virtasi kokoajan enemmän, koska synnytys ei näyttänyt etenevän mihinkään. Siinä vaiheessa kun epiduraalia alettiin fiksaamaan olin ollut synnyttämässä 24 tuntia.

Henkilökunta oli aivan huippua. Vaikka synnytyksen aikana ehti tulla aika monta vuoronvaihtoa en kertaakaan törmännyt epämukavaan kätilöön. Lääkäreistä en kerennyt nähdä kuin vilauksen, kun kävivät asettelemassa epiduraalia (se kun näpsäkästi laitetaan tuonne selkään niin ei lääkärin tarvitse ilmeisesti edes pärstäänsä näyttää).

Olin kuvitellut, että epiduraali poistaisi kivun, mutta ei. Se poisti supistuskivun, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa, että synnytyksessä on muunkinlaista kipua. Tuntui jatkuvasti siltä, kun joku iskisi puukolla peräsuoleen. Kun tästä puukottamisesta oltiin päästy niin alkoi vielä kolmannenlainen kipu. Pahin kaikista: ponnistaminen. Siis ei jumalauta. Aivan kamalaa. Olin kuulemma luontainen ponnistaja. Kätilöt sanoivat aluksi, että ponnistele sinä vaan aluksi niin he sitten neuvovat, kuinka ponnistetaan oikein. Mitään muuta neuvoa en sitten saanut (kun olivat todenneet, että hyvinhän tuo sujuu), kun että jos tuon huutamiseen menevän energian laittaisit vaikka tähän operaatioon. Mutta pakko siinä oli huutaa niin, että varmasti kuului viereisessä salissakin. Sattui niin julmetusti, että rutistin toisella kädellä ilokaasumaskia ja toisella Minin isän peukaloa. Ilokaasu ei kuulemma tehoa jos sitä yrittää laittaa silmän kautta ja Minin isän peukalossa ei meinannut veri enää kiertää (sattui kuulemma vähän, mutta onneksi ei alkanut sitä siinä sanomaan, olisi varmaan saanut nyrkistä, vaikka en väkivaltaa kannatakaan).

Kaiken kivan lisäksi Mini päätti vielä vähän osallistua. Ollessaan jo melkein ulkona se pikkupirulainen monotti vielä jäähyväiset yksilölleen. Oli harvinaisen kummallinen tunne.

Minulla jäi päällimmäisenä mieleen synnytyksestä, että se oli kyllä kaamein kohtaamani kokemus. Siinä ei ollut mitään ihanaa tai kaunista. Se sattui aivan saamaristi koko toimituksen ajan ja vaikka kaikki ovat sanoneet, että sinä unohdat kyllä miltä se tuntui niin minä en ole unohtanut. Vieläkin muljahtaa ikävästi vatsassa, kun ajattelen koko asiaa. Sanotaan aina, että jos jotain pelkää niin se pitäisi kohdata, jotta pelko katoaa. Minun kohdallani Horror partus diagnoosi on vain vahvistunut kohdatessani pelkoni. Niin paljon, että todennäköisesti en koskaan halua toista lasta. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en saanut synnytyksessä repeämiä, olin erinomaisessa kunnossa jo seuraavana päivänä ja Mini on aivan ihana. Miksi sen pitää olla niin kamalaa?

Luulotautisen turinointia

Hopsansaa! Tulipas pienoinen blogitauko taas kun oli vieraita. Jotenkin en sillon viitsi istuksia naputtelemaan ajatuksia "paperille".

Eniten on tässä viimeaikoina mietityttänyt The Body. Kukaan ei nimittäin oikein tunnu tietävän miksi polveni ovat kipeät. Fysioterapeuttini lähti lomille ja hänen tuuraajansa on ollut sitä mieltä, että vian alkuperäinen syy taitaa olla sittenkin lantiossa. Ilmeisesti synnytyksessä falskanneet lantionkiinnikkeet aiheuttavat kivun sekä lantioon että polviin. Alaselkäni (lantion kohta) on erittäin kosketusherkkä, joten sen hoitaminen fysioterapian keinoin on hankalaa ja aika uhkaa loppua kesken. Tulimmekin siihen tulokseen, että menen lääkärille kertomaan mitä olemme pohtineet ja pyydän lisää terapiakertoja.

Tästä polviongelmasta johtuen olen laittanunt juoksuharrastuksen hetkeksi jäihin. Fysioterapeutilta tuli myös alakropan treenaamiskielto (ainakin niin intensiivisesti mitä olen tehnyt) ihan vaan sen takia, että en saisi aikaan mitään suurempaa vahinkoa. Sen sijaan yläselkää kuulemma kannattaa treenata, jotta jaksan kanniskella Miniä ympäriinsä. Haba siis kasvaa.

Ketuttaako tämä sitten minua? No kyllä ketuttaa. Nuo polvet kun ovat todella kipeät eikä mikään tunnu auttavan. Fyssarikin sanoi, ettei ole tällaiseen vaivaan (siis että nimenomaan lihakset (eikä nivelet) ovat näin kipeät synnytyksen jälkeen) aikaisemmalla urallaan törmännyt. Jotenkin tuntuu, että aina kun minun kropassani on jotain häikkää niin joko A) kukaan ei ole törmännyt vastaavaan aikaisemmin tai B) mitään vikaa ei löydy.

Luulotautinenko minä sitten olen? Ainakin luulotautisen lumevaikutuksella saa näköjään hyvät kivut aikaiseksi.


PS. 92,4 kg on alin eteen tullut paino (-1,6 kg)