Sweet Child O' Mine

"The only thing I could eat in the beginning of my pregnancy was lollipops. And at the end, chocolate."

"So that's why Mini is so sweet."

"Yksinhuoltajan" arkea - väliaika. (Kahvia ja pullaa.)

Puolet yksinhuoltajana olostani on takana, joten on hyvä hetki pohdiskella miltä nyt tuntuu. Edellisenä aihetta sivuavassa tekstissäni koin etukäteen kovaa ahdistusta tästä viikon mittaisesta rupeamasta. Ajattelin, että kuolen tylsyyteen ja ahdistun neljän seinän sisällä ilman aikuiskontakteja. Kuolinko tylsyyteen? En, vaikka tylsää on välillä ollutkin. Ahdistaako? Ei. Hämmentävää kyllä, ei ahdista.

Jos kumpaakaan pahimmista kauhuskenaarioistani ei tapahtunut, niin miksi ylipäätään etukäteen pelkäsin näin tapahtuvan? Ehkä siksi, että tilanne on minulle täysin uusi. Tajusin ennen Minin isän matkaa, että minä olen aina ollut se, joka on lähtenyt. Minä olen lähtenyt ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi, Lappiin kahdeksi. Minä olen se, jonka työ on vienyt minut pois pariksi viikoksi kerrallaan kahden vuoden ajan. Minä olen aina ollut se, joka lähtee.

Nyt minä jäin, mutta en yksin. Meillä on Minin kanssa ollut varsin mukavaa. Emme päässeet eläintarhaan emmekä oikeastaan kauheasti minnekään muuallekaan. Syynä on yksinkertaisesti ollut sää. Täällä on ollut niin kuuma, ettei ulos kannata lähteä ja tänään on satanut kaatamalla koko päivän. Yritin käydä lauantaina ulkona kävelyllä Minin kanssa, mutta ei siitä mitään tullut. Paikalliset tuijottivat meitä kummastuneen näköisinä ilmastoiduista autoistaan ja yhtään elävää sielua ei näkynyt missään kävelemässä. Siitä huolimatta päätin kävellä lähikahvilaan ja tilasin ison kuuman kahvin. Mihinkäs sitä tavoistaan pääsisi.. Kahvia on saatava. Takaisin en kyllä enää kävellyt vaan otin suosiolla bussin. Muina päivinä olen edistänyt projektejani. Toinen villasukka on melkein valmis (se oli jo valmis, kunnes huomasin, että luetunymmärtämisessäni on vikaa ja olen tehnyt puolet sukasta väärin mukamas ohjeita noudattaen. Kannattaisi varmaan lukea ne ohjeet kerran loppuun saakka ennen kuin alkaa tekemään). Lisäksi sain yhdet byysat tehtyä, jotka ovat odottaneet korjausta jo kuukauden. Meinasin tehdä niistä projekti numero seiskan, kunnes tajusin, etät niiden valmiiksi saattaminen on todennäköisesti nopeampaa kuin aiheesta kirjoittaminen. Menihän niiden fiksaamiseen sitten kokonaiset kolme minuuttia.

Kuten tekstistä voi päätellä, olen todella möllöttänyt neljän seinän sisällä jo monta päivää. Siltikään ei ahdista. Ehkä syynä on myös se, että tiedän voivani soittaa muille ihmisille. En ole totaalisen nurkkaan ahdistettuna. Minä pääsen tilanteesta pois jos haluan. Vielä en ole halunnut.

Elämäni mitat

Olen joskus kuullut, että ei pitäisi liikaa tuijotella sitä vaa'an lukemaa vaan mitata itsensä. Koska minua ei niinkään kiinnosta mitä yläkropassani (päätä lukuunottamatta) tapahtuu, mittasin alavartaloni. Tässä tämän aamun mitat (lukuunottamatta painoa, joka taas heilahti vähän ylöspäin).


Pituus: 176 cm

Pysynyt samana vuodesta 2000 saakka. Mielelläni parisenttiä ottaisin lisää.


Paino: 92,9 kg

Paino heiluu ees taas, mutta tuo on alin ja se on tavallisen ylipainon puolella. -1,1 kg blogin alusta. BMI 30.


Vyötärö kapeimmalta kohdalta: 91 cm

Tämä oli jotain 125 cm raskauden lopussa ja 94 cm pari viikkoa synnytyksen jälkeen, joten jippii alaspäin on menty. Ennen raskautta 84 cm.

EDIT: Tämähän oli aamupalan syömisen jälkeen... Mittaan huomenna tyhjällä vatsalla uudestaan ja raportoin tähän.

Edit vol 2: oikea lukema on 89 cm.


Vyötärö navan kohdalta: 104 cm

Pitäisi varmaan tehdä enemmän alavatsaliikkeitä.


Pohkeet leveimmästä kohtaa: oikea 41 cm, vasen 42 cm

Olen hämmentynyt! Odotin suurempaa eroa, koska oikea jalka on leikattu ja heikommassa kunnossa.


Reidet leveimmästä kohdasta (eli aivan ylhäältä missä pirulaiset hinkkaavat yhteen): oikea 75 cm, vasen 73 cm.


Rinnan alta: 88 cm


Rinnan päältä: liikaa.


Viimeisimpänä, mutta ei ainakaan vähäisimpänä

Perse leveimmästä kohtaa: 131 cm.
Siis 131 cm jos joku luuli, että tuli näppäilyvirhe. Sanoinhan olevan pyllyisä ;)


Koska jotkut teistä kuitenkin kaivavat omat mittanauhansa esiin vertaillakseen, niin muistakaa, että vertailu ei ihan hirveästi kannata. Vartalot ovat niin erimallisia. Minä olen niin selkeä päärynä kuin olla ja voi ja joku muu on omena. Osa minun perseeni senteistä on toisilla vatsassa.

Osa varmaan miettii miltä tällainen näillä mitoilla varustettu vartalo mahtaa näyttää. Lupaan laittaa kuvia edestä takaa ja sivuilta heti kun saan uuden läppärin. Tämä pöytätietokone on jotain ihan ihme hifistelyä, joten en osaa kuvia tänne laittaa. Sen voin taata, että kuvat näyttävät siltä, kuin perseeni olisi photoshopattu. Oli se aikamoinen järkytys.

Viikkoraportti 4

Projekti 1: Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, olen viikon ajan "yksinhuoltajana". Oikeastihan en siis ole kokonaan yksin. Muut äidit täältä ovat olleet kovin kannustavia ja sovimme, että jos ahdistus tai jokin muu hätä yllättää, saan soittaa heille.

Olen kerennyt kokeilla tätä yksinolemista nyt KOKONAISEN illan! Jo tuon yhden ainokaisen illan aikana ehdin pähkäillä tuhatta eri asiaa: mitä laitan Minille yöksi päälle? Laitanko mitään, kun on näin kuuma? Paleltuuko Mini sitten yön aikana? (Välihuomautus: täällä on yölämpötila varmaankin lähempänä kolmeakymmentä) Pitäisikö minun laittaa herätyskello yöllä soittamaan, että voin tarkistaa Minin lämpötilan? Tuskallisinta tässä kaikessa oli se, että en voinut varmistaa keneltäkään. Kukaan ei ollut sanomassa, että älä nyt ole ääliö, ei se lapsi näillä helteillä kylmyyteen kuole. Huomasin illan aikana, että olisin kaivannut niin moneen asiaan toisen ihmisen näkökulman, että taidan olla kumppanina kohtuullisen rasittava. Tai sitten vaan epävarma äiti. Tuskin Minin isäkään on yhtään sen varmempi näissä asioissa kun minä, mutta ainakin olisi sitten kaksi tolloa miettimässä voiko lapsi paleltua tässä saunassa.

Lopputulemana: Minin nukkui yön pelkissä vaipoissa ja peiton alla. Aamulla tyyppi oli edelleen peiton alla ja kohtuullisen hikisenä. Olisi varmaan pitänyt vielä vähän höllentää peittoa. Minä en laittanut herätystä soimaan ja Mini oli aamulla hengissä eikä paleltuneena jääkalikkana. Jippii! Luonnistuuhan tämä.


 Projekti 2: Olin tässä aikaisemmin pähkäillyt sitä, miten on mahdollista, että painoni ei näillä kalorivajeilla putoa. No putoaahan se. Tosin tuskastuttavan hitaasti. Minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itselleni, että olen tässä tekemässä elämäntaparemonttia enkä laihdutuskuuria. Olisi niin helppoa lähteä kutistamaan kalorimäärää entisestään, mutta silloin tästä tulisi nimenomaan se laihdutuskuuri, jota en halua. Uskon, että opettelemalla syömään normaalien ihmisten tavoin (ei sitä saatanan pullaa joka päivä) minä laihdun siihen painoon mikä vartalolleni sopii. Tällä hetkellä se vaan valitettavasti tarkoittaa sitä, että minun on kirjattava KAIKKI ruokani ylös. Yli kymmenen vuoden ajan väärillä ruokailutottumuksilla elellyt kroppani tuskin tunnistaa mikä on oikeaa nälkää ja mikä esimerkiksi lohtusyömistä vaativaa nälkää. Aion opettaa tämän eron aivoilleni. Välillä tuntuu kuin päässäni olisi tappelu kolmen eri tyypin välillä:

Tyyppi nro 1 kannustaa minua ylläpitämään vanhoja tapojani. "Ei se haittaa, jos vedät sitä tutun tekemään suklaakakkua kolmannenkin palan. Anna mennä, kerranhan täällä vaan eletään" ja seuraavana päivänä uuden suklaakakun äärellä sama homma.

Tyyppi nro 2 on äärimmäisen mukava. Hän on joustava, mutta jämäkkä, pitää minut hyvin aisoissa. "Vedä vaan se suklaakakun palanen, mutta jos toi tyyppi 1 alkaa täällä urpoilemaan niin vedän sitä lättyyn. Sinä et vedä kolmea, etkä edes kahta palaa, vaan nautit kunnolla siitä yhdestä palastasi."

Tyyppi nro 3 on ihan mulkku. Se on sitä mieltä, että minä en saa syödä suklaakakkua. Minun on mentävä lenkille. Se vaatii laihtumaan. Tämä tyyppi on joskus aikoinaan teini-iässä ollut kovinkin vahvoilla. Onneksi ei ole enää. Nyt se on pieni ryppyinen heppu aivojeni taimmassa nurkassa. Silloin tällöin se heristelee sieltä nyrkkiään, mutta tyyppi 2 näyttää sille keskaria. Helposti nujerrettavissa.

Minun onnekseni tyyppi nro 2 on tällä hetkellä voitolla. Se rökittää aika vahvasti kaksi muuta ja käskee niiden pitää turpansa kiinni. Tyyppi nro 1 oli vallalla alkuviikosta. Se esti minua lähtemästä lenkille ja aiheutti minulle paskan fiiliksen. En sitten tiedä miksi, mutta tällä kertaa (aiemmin tyyppi 1 olis jatkanut rellestystään) tyyppi nro 2 pääsi jälleen valtaan. On ne pirun kummalliset nämä ihmisen aivot.


Projekti 3: Jepajee. En ole yhtään oikeaa enkä nurjaa silmukkaa saanut neulottua :) sujuu siis varsin minulle tyypilliseen tapaan.
 
 
Projekti 4: Lähetin äitiliinille listan kirjoista, jotka haluan tänne. Kirjoja on niin monta, että piti laittaa asiat prioriteettijärjestykseen. Ensi viikolla tänne saapuu siis Galle ja muutamat vanhat valmennuskurssin matskut. Totesin, että ei minun ole mitään järkeä tahkota niitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan lukion oppikirjoista, koska minä osaan ne jo. Sen sijaan luen paljon syventävää tietoa ja hankalia asioita uudelta kantilta. Joku toinen bloggari mainitsi hyvin, että ihminen lukee 90% ajastaan niitä asioita, jotka hän osaa jo ja loput 10% niitä vaikeita. Minä taidan kääntää omat lukemani toisinpäin. (Väitän, että omat prossani oli oikeastaan aika 50/50, mutta turha niitä helppoja asioita on noinkaan paljon lukea). Hitaamminhan se silloin etenee, mutta on varmasti monta kertaa hyödyllisempää.

Nyt ihan vinkkinä teille rakkahat lukijat! Jos koet, että fysiikan 8 kurssi on ihan silkkaa hepreaa (minun mielestäni se on yksi fysiikan helpoimmista kursseista, mutta olen kuullut monen valittelevan sen vaikeutta) lue kirja: AJAN LYHYT HISTORIA! Kirjoitan tästä aiheesta varmaankin ihan oman postauksen myöhemmin, koska en ole kirjaa vielä saanut rämmittyä loppuun. Se kuitenkin käsittelee kohtuullisen selkeästi monia kurssin asioita. Lisäksi se toimii erinomaisena uneensaattajana, jos sitä lukee ääneen Minille.


Projekti 5: Kuulkaas immeiset. Olen löytänyt itsestäni pienen bridezillan. Hyvin pikkuruisen vasta. Olen jopa huomannut innostuvani häiden suunnittelusta ja erityisesti siitä, että häistä tulee kliseisesti meidän näköiset. Kampaajaa on kyselty tekemään minulle ja kaasoille kampaukset ja meikkaajakin on (toisen kaason sanoin) buukattu. Kaikki tämä yli vuosi ennen häitä. Huhhuh, aika hämmentävää saada jotain aikaiseksi.


Projekti 6: En ole varma osoitteesta. Siitä se edelleen kiikastaa. Täytynee ottaa tämä ensi viiko TODO listan kärkeen. Olisihan se siistiä saada vetää edes yksi projekti pois listalta.

Jäähyväiset

RIP 

Merkittävä ylipaino

Huhtikuu 2013 - Heinäkuu 2013

Rakkaat kanssasurijat

Älkää olko surullisia, sillä minäkään en ole. En kaipaa vainajaa. Se teki oloni epämukavaksi, vaikka kulkikin mukanani ilman, että huomasin mitään. Se hiipi vartalooni pyytämättä ja yllättäen. Sitä ei ollut paljon, mutta silti terveysviranomaisten asettamien rajojen mukaan se oli merkittävä. Nyt tilalle on saapunut ylipaino ilman etuliitettä. Sen kanssa pystyn vielä elämään. 

Rakas vainaja. Sinun hautajaisissasi ei ole kermakakkua. Ei pullaa. Ei viinereitä. Eikä ainakaan suklaata, jolla sinut synnytettiin. Sinun hautajaisissasi ei ole kipeitä polvia, vaan vartalo, joka pyrkii kohti terveellisyyttä. Sinun hautajaisissasi ei itketä kyyneliä vaan iloitaan siitä, että sinä olet poissa. 

Lepää rauhassa, pysy poissa.

"Yksinhuoltajan" arkea - ennakkonäytös

Juoni: Minin isä lähtee matkalle, päähenkilö kokeilee yksinhuoltajan elämää.

Torstai:

Tänään on SE päivä! Päähenkilön ajatukset ovat yli viikon kestävässä yksinolossa. Ei kun hetkinen... Kaksinolossa. Päähenkilö tajuaa, että hän ei ole seuraavaan epämääräiseen määrään vuosia koskaan täysin yksin. ---tana. No, tänään kuitenkin on SE päivä. Mitä kaikkea sitä voikaan tehdä! Ensin päähenkilö käy fysioterapiassa, sitten päähenkilö rynnistää mammatapaamiseen (yägh, mikä nimitys), jonka jälkeen päähenkilö päättää nauttia illasta kotona kaksin Minin kanssa. Päähenkilön olo on kuitenkin yllättäen kovin yksinäinen. Kukaan ei vastaa sanoin, kun päähenkilö juttelee. Vastaus on epämääräistä hihkuntaa, toisinaan jopa naurua. On se hyvä, että maailmassa on joku, jonka mielestä päähenkilöllä on ihmeellisen mahtava huumorintaju.

Perjantai:

Päähenkilö herää ja tajuaa, että ei eilen lähtenyt lenkille. Miten hän voisi, kun Miniä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Juoksurattaitakaan ei ole tullut hankittua. Päähenkilö ei ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan ei ole vahtimassa Miniä lenkkien aikana. Juoksulle voi siis heittää hyvästit. Päähenkilö päättää harjoittaa kotijumppaa sen sijaan. Päähenkilö ei pääse ulos koko päivänä eikä puhu yhdenkään aikuisen kanssa koko perjantaina.

Lauantai:

Päähenkilö on kuolla tylsyyteen ja päättää lähteä ulos. Suuntana on eläintarha. Ehkä Mini tykkäisi katsella jo eläimiä. Ainakin päähenkilö tykkää. Eläintarhan jälkeen suunnataan kahvilaan. Yllättäen saksankielinen tarjoilija on maailman parasta juttuseuraa.

Sunnuntai:

Perkeleen maa, kun mikään paikka ei ole sunnuntaisin auki. Päähenkilö kulkee koomassa koko päivän. Kuinka mones vaippa tämä nyt oikein olikaan?

Maanantai:

AAAAAAAAAARGH! Päähenkilö miettii, miten ei ole arvostanut tarpeeksi sitä, että illalla on joku joka ottaa vastuun hetkeksi pois harteilta. Miten ihanaa on käydä yksin edes jossain.

Tiistai:

Päähenkilö hakkaa päätä seinään. S-O-S tekstiviesti lähtee tutulle mammalle. Onneksi mamma ymmärtää yskän ja tulee kahville. Jutteleminen toiselle aikuiselle, onko mitään parempaa?

Keskiviikko:

Maata näkyvissä! Äiti saapuu Iso G kainalossaan. "Kiva kun tulit", päähenkilö sanoo ja jatkaa: "Tossa on Mini, mä lähden 20 minuutin lenkille". Päähenkilö hölkkää kuin henkensä hädässä. Yksinäinen hetki! JESH! Takaraivossa Herra Motivaatio alkaa kolkuttaa. Iso G on täällä!

Torstai:

Päähenkilö on taivaassa. Läsnä on toinen aikuinen. Se puhuu sanoja, se kävelee itse, sitä ei tarvitse kanniskella, se osaa tehdä itse ruokansa, se on ihan täpinöissään Ministä!

Perjantai:

Minin isä saapuu. Päähenkilön arvostus häntä kohtaan on kasvanut viikon aikana valtavasti. On olemassa ihminen, jonka kanssa voi jakaa iloisia ja surullisia asioita. Ihminen, jonka kanssa voi jakaa arjen. Täydellistä!

Uneton blogimaassa

Heräsin viideltä. Näin mahtavilla unenlahjoilla varustettu ihminen ei koskaan herää ennenkuin on pakko, joten lievästi hämmästyin kun tajusin mitä kello on. Mitään hyvää syytä tähän ei ole, mutta ainakin olen pirteä kuin pikkulintu, joten kaipa tässä on sitten nukuttu tarpeeksi.

Eilen oli aivan huippu päivä. Alkuun kävin fysioterapeutilla, sitten erään toisen suomalaisen mamman kanssa syömässä ja napattiin vielä kahvit messiin matkalle seuraavaan paikkaan. Melkein teki mieli ottaa potretti tänne julkaistavaksi, kun muistutin sellaista klassista julkkismutsia valtavat aurinkolasit päässä (täällä aurinko tuntuu paistavan AINA), hellemekko päällä (täällä on ihan helvetinmoinen helle) ja kuuma kahvi kourassa (vain ääliöt vetävät tällä helteellä kofeiininsa muuna kuin tabletteina). Ei ole ihan helppoa leikkiä julkkista: rattaiden tyrkkiminen yhdellä kädellä on melkein mahdotonta. Mitä sitä ei kahvinsa eteen tekisi.

Lounastelun jälkeen hilppaisin vielä Minin kanssa kemuihin. Ilmaista ruokaa ja juomaa: kuka muka jättäisi välistä? Minä en ainakaan, joten kotiin pääsimmekin sitten kymmenen pintaan. Sopivasti Minin nukkumaanmenoaikaan.

Törmäsin eilen muihin suomalaisiin ja seurauksena tästä lähdemme tänään Minin kanssa tsekkaamaan maan pääkaupungin heidän kanssaan. Kiva yllärireissu näin lauantain kunniaksi. Olimme ajatelleet, että tämä olisi Minin isän "vapaapäivä" (= ei vaimoketta eikä mukulaa lähimain), joten kivana yllärinä lähicityssä hengailun sijaan lähdemmekin Minin kanssa hieman pidemmälle.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Ken kantaisi kaksi tiiliskiveäni?

Kävin tänään toisen kerran fysioterapiassa. Terapeutti oli kovin toiveikkaan näköinen ja kysyi että joko alkaa jalat olla paremmat. Piti valitettavasti kertoa, että ei, edelleen pöntölläkäynti sattuu (ne teistä, jotka ovat nyt ihan että mitä sheissea niin lukekaa Viikkoraportti 3). Ei kuitenkaan hätää, sain uusia ihania liikkeitä. Nyt alkaa olla jo vähän haastettakin, nimittäin liikkeitä tehdessäni huomasin punttieni tutisevan. Vilkaistuani, että mikä ihme siellä oikein nykii tajusin, että lihasparkani ovat joutuneet viimein oikein kunnon treeniin. Onneksi fysioterapeutti käski myös lopettaa liikkeiden teon jos lihakset väsyvät liikaa, koska sillä saan itselleni vain vammoja aikaiseksi.

Lihasten tutina kuitenkin paljasti miten huonossa kunnossa jalkalihakseni ovatkaan. Tai sitten niillä on vaan liikaa massaa kannatettavanaan. Jostain kumman syystä painoni ei putoa, vaikka syön edelleen sen 1600-1700 kcal per päivä. En enempää enkä vähempää. Kuka selittäisi miten on mahdollista olla laihtumatta jos syö vähemmän kuin kuluttaa? Taidan olla jokin tieteellinen ihme. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen klassikot (klassikot siksi, että näillä selitetään miksi ei laihduta): hidas aineenvaihdunta ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Aineenvaihdunnassani ei pitäisi olla mitään vikaa ja kilpirauhasarvot on tsekattu viime kesänä. Jos tämä paino ei ala tästä kuukauden sisään putoamaan tällä treenaamisella ja ruokavaliolla niin taidan mennä uudestaan lääkäriin josko he suostuisivat ottamaan parit verikokeet. Kilppariarvot voisi ainakin määrittää uudestaan. Jos jollain lukijalla on kokemusta siitä, mistä tällainen voisi johtua niin heittäkää kommenttiboksiin vinkkejä.

Fyssari myös päätyi pikaisen lihasten painelun jälkeen pehmittämään ongelmakohtia ultraäänellä. Ideana on kaiketi se, että veri lähtisi kiertämään paremmin ja lihas rentoutuisi. Sietäisi rentoutuakin, koska fysiioterapeutin juttuja kuunneltuani tulin siihen tulokseen, että kipeät kohdat muistuttavat lähinnä tiiliskiveä. Ei vissiin pitäisi. Kaikki mikä sattuu on tällä hetkellä kiellettyä (hyvästi vessassa käynti ja portaiden nouseminen!). Onneksi tämä ei kuitenkaan vaikuta juoksuharrastukseeni, koska siinä minua ei satu.

Ei se kai auta vinistä. Pakko niitä jalkoja on sitten vaan treenata. (Olin toivonut, että ongelma häviäisi jollain ihanalla kokovartalohieronnalla, jossa joutuisin käymään kolme kertaa viikossa. Ei mennyt toivomukset näköjään ihan nappiin. Darn.)

Viikkoraportti 3

Viime perjantain viikkoraportti jäi naputtelematta, koska en kehdannut istua appivanhempien valvovan silmän alla koneelle liian pitkäksi aikaa. Sen sijaan vietin mukavan viikonlopun kävellen cityssä ja vaellellen lähikukkulalla. Kaikki mitä teimme oli kivaa ja terveellistä (lukuunottamatta yhden päivän mättöjä, jotka tuli vedettyä, koska olin kuolemassa nälkään). Pidemmittä esipuheitta päästään itse asiaan:


Projekti 1: On ollut äärettömän mukavaa huomata, että Minin kanssa voi tehdä oikeastaan kaikkea mitä teimme ennen kahdestaan. Pikkaisen enemmän siitä on kyllä tietysti vaivaa. Ennen ei tarvinnut miettiä etukäteen yhtään mitään vaan tuli vain lähdettyä. En esimerkiksi muista koskaan miettineeni onko mukana nyt tarpeeksi vaippoja.

Mini on ollut mukanamme ihan kaikkialla. Tietysti sellaiset entisajan hurjastelut, jossa tulee päädyttyä pyöräilyn sijaan taksilla Nuuksion vessapolulle telttailemaan ovat jääneet hieman vähemmälle, mutta silti uskaltaisin Minin kyllä ottaa mukaan ihan minne vaan. Sitäpaitsi lapsen mieli on järjettömän utelias. Kuinka paljon voi saada irti pelkästään tuijottamalla yhdestä ja samasta kirjahyllystä aikuisiällä? Kokeilkaapa jaksatteko tsiigailla sitä tuntikausia.

Projekti 2: 93,2 kiloa. Tämän aamun lukemat. Tuohon se on nyt jäänyt jumittamaan, mutta jumittakoon rauhassa. Tuo lukema on nimittäin minulle saavutus: en kirjoittanut viiteen päivään mitään kiloklubiin (siitä syystä, että en kehdannut punnita kaikkia ruokiani, mikähän lie ujous iskenyt?) ja söin terveellisesti tasaisin väliajoin paljon hedelmiä ja salaatteja.Varmaankin ensimmäisen kerran historiassa painoni ei noussut, kun en tarkkaillut sitä kokoajan, vaan pysyi ihan nätisti tuossa mihin se oli viime torstaina jäänytkin. Jotain tässä ruokavaliouudistuksessa taitaa siis olla kohdallaan. Kuten alkutekstissä raapustinkin, niin söin yhtenä päivänä hieman perusruokavaliosta poiketen. En kuitenkaan tällä kertaa ajatellut, että se oli nyt sitten siinä, tuohon kaatui koko elämäntaparemonttini. Sen sijaan mietin, että en aio missään nimessä tulevaisuudessa noudattaa mitään tiettyä tarkkaa ruokavaliota, joten samapa tuo vaikka nyt vedinkin bratwurstin ranskalaisilla. Rentous ja joustavuus sopii minulle. Sitäpaitsi se ruoka oli hyvää. Suolaista ja rasvaista. Nam nam!

Liikunnasta on tullut minulle jälleen ilonaihe. Yhtenä päivänä huomasin juoksevani löntystämisen sijaan. Edelleenkään juoksuohjelmassa ei mitään hirvittävän pitkiä juoksupätkiä ole (lukuunottamatta lauantain 20 minuuttista, which i DID run by the way), mutta ne lyhyemmät pätkät alkavat sujua. Lihaskuntotreenikin alkaa tuottaa tulosta. Ainakin sen osalta, että siitä tulee hyvä fiilis.

Pientä takapakkiakin on otettu. Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen molemmat polveni kipeytyivät. Kokeilin aluksi lepuuttaa niitä, mutta tilanne tuntui pahenevan. Pahin kipu tuntuu kun käyn istuksimassa toiletissa. Laskeutuminen pöntölle ja ylösnousemus tuntuu ihan tuskalta. Ehkä sen takia istuntoaikani on pidentynyt, koska en yksinkertaisesti halua nousta. Lisäksi portaat ylös ja alas tuottavat tuskaa. Aikani kärvisteltyäni menin viimein lääkäriin, joka määräsi minulle fysioterapiaa. Vaikuttaisi nimittäin siltä, että reisilihaksen haarautumiskohta polven yläpuolella on molemmissa alaraajoissa jumissa/tulehtunut (nyt saa joku fysioterapiasta ja ihmisen lihasrakenteesta jotain tietävä korjata, jos sepustan ihan väärin). Olin eilen ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla ja ainakin kipua aiheuttava kohta löytyi molemmista jaloista. Ilmeisesti heti polvien yläpuolelta löytyi jotain poikkeavan kovan tuntuista ja näitä kohtia lähdetään nyt sitten pehmittämään. Sain erittäin yksinkertaisia jumppaliikkeitä joita teen kaksi kertaa päivässä. Lisäksi kokeiltiin toiseen polveen teippauksia, joiden pitäisi auttaa lihasta käyttämään muita lihaksen osia enemmän kuin juuri sitä kipeää kohtaa. Fysioterapeutti teippasi ainoastaan toisen jalan, jotta näemme perjantaina onko siitä ollut mitään apua ja huomaako jaloissa eroa. Teippauksen värin sain valita itse! Olo oli kuin lapsella karkkikaupassa ja päädyin siniseen. Hetken jos olisin miettinyt niin olisin ehkä havainnut, että sininen ei ainakaan ole huomaamaton väri. Vai mitä mieltä olette?

EDIT: tähän tulee kuva, kunhan tämä laite alkaa taas toimia siten, että minäkin ymmärrän mitä se tekee.

Edit: Jee, jee. Sainpas kuvan laitettua! En tosin sitä minkä olisin halunnut vaan tällaisen aika paskan. Ehkä tämä kompuutteritaito tästä paranee!

Projekti 3: Villasukat edistyy! Olen kaivanut langat esille ja aloittanut toisen sukista. Ainoa ongelma tässä on se, että edelleen olen tekemässä pienehköjä sukkia. Katsoin netistä, että sellaiset 35 koon sukat vaativat 48 silmukkaa (onko ne silmukoita nimeltään..?). Olen nyt tehnyt tuon ohjeen mukaan alkua, mutta mielestäni sukan varresta tulee todella löysän näköinen. What to do? Purkamaan en tuota luomusta ala, joten kaveri saa vissiin sitten tyytyä sukkiin joihin mahtuu parikin siroa nilkkaa sisälle.

EDIT: tähänkin tulee kuva, kunhan tämä idioottimasiina alkaisi toimia niin, että tyhmempikin ymmärtää missä vika.

Edit: Kuva on viimein paikalla! Tosin vinottain. Mutta idea tulee selväksi. Hirvittävä glitterpinkki sukan alku. Olen niin ylpeä!

Projekti 4: Vähän olen tässä huolestuneena seurannut korkeakoulujen uudistusta, jonka mukaan ensikertalaisia suositaan. Käsittääkseni on tarkoitus rajoittaa opiskelumahdollisuuksia sellaisilta ihmisiltä kuten minä, joilla on jo yksi tutkinto tehtynä. Jos olisin tästä tiennyt opiskellessani, en olisi koskaan ottanut papereita ulos yliopistolta. Niin silkkaa huttua ovat tutkintopaperini, jotka voisi suosiolla heittää vaikka järveen. Pääsin aikoinaan alalle, joka on todella haluttu. Heti kättelyssä tuli selväksi, että työuravaihtoehdot ovat joko tutkijan, viraston paperinpyörittäjän tai opettajan ura. Valitettavasti minulle oli selvää, että mikään näistä ei ole se mitä haluan tehdä. Lisäksi ala on niin kilpailtu, että joutuisin noista onnettomasti palkatuista ja vähän arvostetuista hommista taistelemaan itseäni paljon motivoituneempien tyyppien kanssa. Toisin kuin useat samaan aikaan yliopistolla aloittaneet tein kuitenkin tutkinnon loppuun töiden ohessa. Monet jättivät homman kesken tajutessaan miten älytön on työtilanne valmistumisen jälkeen.

Nyt olen siis hakemassa toista kertaa lääkikseen juuri silloin, kun lainsäätäjät keksivät hankaloittaa sisäänpääsyäni. Tuntuu, ettei oikein kukaan tiedä mitä tämä uudistus tuo tullessaan. Luulisin, että marraskuussa selviää, miten lääkikset tähän uudistukseen suhtautuvat. Olisihan se nyt kohtuullisen perseestä, jos en pääsisi opiskelemaan haluamalleni alalle. Sen sijaan olisin työttömänä vailla järkevää koulutusta, koska edellisellä tutkinnollani en tee yhtään mitään. Win win situation sekä valtiolle että minulle. Eikö?


Projekti 5: Huh huh, että tulee häille hintaa! Näköjään näihin todella saa uppoamaan ihan niin paljon rahaa kun tahtoo. Meille kaksi tärkeintä on hyvä paikka ja erinomainen ruoka. Luonnollisesti näistä kahdesta koostuukin lähes koko hääbudjettimme. Kasvispainotteinen buffetmenu, jossa saa olla kalaa ei ihan maksa saman verran kuin lihapullat ja perunat. Kukapa olisi arvannut!


Projekti 6: Kiitoskortti on löytynyt, postimerkkikin on. Ainut mikä puuttuu on osoite ja siitäkin on hyvä aavistus. Harmi, että entisellä saksanopettajallani on muutamia kaimoja Suomessa. Toisaalta ei kai se nyt niin vakavaa ole, jos joku toinen henkilö saa kiitoksen opettamisestani. Ajatus on tärkein.


Tulipas tehtailtua keskiviikon romaani näköjään.Kuulemisiin!

Ylipainoinen lääkiksessä?

Otsikon hakusanoilla on tultu blogiin pariinkin otteeseen. Sinä, joka haluat tietää onko lääkiksessä ylipainoisia: kyllä on. Noin, nyt ei tarvitse enää sitä miettiä. Ylipainoisia on lääkiksessä, lääkäreissä ja jos mietit voitko hakea lääkikseen, koska olet itse ylipainoinen, niin kyllä voit. Minäkin haen. Tsemppiä!

ps. snadi blogitauko johtui siitä, että minulla oli parempaa tekemistä: piti bondata appivanhempien kanssa. Hyvin meni! Palaan blogiin huomenna raportoimaan kuinka proggigset etenee.

Dust if you must

Dust if you must.
But wouldn’t it be better,
To paint a picture, or write a letter,
Bake a cake, or plant a seed?
Ponder the difference between want and need.

Dust if you must.
But there is not much time
With rivers to swim and mountains to climb!
Music to hear, and books to read,
Friends to cherish and life to lead.

Dust if you must.
But the world’s out there
With the sun in your eyes,
the wind in your hair,
A flutter of snow, a shower of rain.
This day will not come round again.

Dust if you must.
But bear in mind,
Old age will come and it’s not kind.
And when you go, and go you must,
You, yourself, will make more dust.

Ylläoleva runo löysi tiensä kehyksiin välittömästi, kun luin sen ensimmäisen kerran. Tänään on siivouspäivä ja mietin jälleen tuon runon sanomaa. Vessanpönttöä jynssätessäni mietin lähinnä, että mitä helvettiä minä oikein teen. Eikö olisi vähän parempaakin tekemistä? Siksi keitin kahvit ja tulin kirjoittamaan aiheesta blogiini :)

 

Siivoamisen pitäisi olla minulla geneettisenä ominaisuutena äitini puolelta. Mummini oli kova siivoamaan, äitini on opettanut minulle pienestä pitäen, että oma huone siivotaan ja pidetään siistinä. Tai jos ei pidetä niin sitten siivoamista on kahta kauheammin. Valitettavasti näyttäisi siltä, että siivoamisvimman aiheuttava geeni on yhteisvallitseva ja isäni puolen geenit ovat snadisti dominoivampia. Minä nimittäin välttelen siivoamista maailman tappiin saakka. 

 

Ystäväni oli täällä kyläilemässä ja aikansa touhua katseltuaan hän vaivihkaisesti kysyi, että kumpi meistä, minä vai Minin isä, on se joka on siistimpi. Taidamme olla siinä onnellisessa asemassa, että ei kumpikaan. Ainakaan aiheesta ei saada väännön vääntöä aikaiseksi. Piti oikein muistella, että mitenkäs tämä on meillä mennyt ja tulin siihen lopputulokseen, että minä olen joka kerta ollut se, joka vaateröykkiöiden keskeltä huutelee, että olisiko aika siivota. Siitä menee sitten vielä pari viikkoa ennenkuin saamme aikaiseksi.

 

Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä puunaamisen tarvetta. Mielestäni elämänmerkit saavat näkyä. Mitään lauantaisiivouksia minun huushollissani ei koskaan tehdä, ei nyt eikä tulevaisuudessa, koska en ymmärrä mikä pointti on siinä, että viikon kahdesta (keskivertopalkansaajan) vapaapäivästä toinen käytetään siivoamiseen. Minin aion kuitenkin opettaa siivoamaan oman huoneensa. Syynä on ainoastaan se, että minä en sitä aio siivota sen jälkeen kun tyyppi oppii kävelemään.

 

Tällä kertaa siivoan ihan silkasta sosiaalisesta paineesta. Anoppi on tulossa kylään. 

Project 6: Kiitoskortti

Suomalaiset antavat aivan liian vähän palautetta. Erityisen hankalaa on jostain syystä antaa sitä positiivista palautetta. Johtuneeko sitten tästä klassisesta suomalaisesta ajattelutavasta, että kunhan ei nyt kiitoksen ja palautteensaaja ylpistyisi liikaa. Voisihan siinä tulla vaikka hyvä mieli sekä palautteen saajalle, että antajalle. Ihan kaameaa.

Olen ollut itse pitkään alalla, jossa tiesin tekeväni hyvää työtä. Sain paljon hyvää palautetta ja ai että se tuntui kivalta. Ehkä siinä vähän ylpistyikin, mutta hitonko väliä sillä oikeasti on? Harvoin saa olla ylpeä jostain missä on niin hyvä. Koska minulle tuli hyvä mieli hyvästä palautteesta, tajusin, että voisin itsekin joskus kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle jotain kivaa tai esimerkiksi työnsä hyvin. Siksi olenkin joskus lähettänyt palautetta esimerkiksi kahviloihin, jos kassatyöntekijänä on ollut vaikka harjoittelija, joka on ollut ystävällinen ja mukava. Haluan kannustaa sekä työntekijää jatkamaan samalla tavalla että kahvilaa pitämään hyvän työntekijän palkkalistoillaan. Toinen minulta kiitosta saanut joukko on bussikuskit. Jos joku heistä erehtyy olemaan ystävällinen, lähetän välittömästi kiitokset päiväni piristämisestä.

Eräs vähiten kiitosta saanut joukko on opettajat. He tekevät rankkaa työtä lasten kanssa, opettavat heille tärkeitä asioita ja jaksavat päivästä toiseen kahdenkymmenen lapsen laumoja. Erityisesti hattua nostan yläasteikäisten lasten opettajille, jotka jaksavat niitä hormonihirviöitä katsella. Minä en jaksaisi. Teinit ovat yksinkertaisesti ääliöitä ja mikä pahinta eivät tajua sitä itse.

Kirjoitellessani eilistä postausta tuli mieleeni, että miksi en vuosien jälkeen kiittäisi saksanopettajaani. Hänen ansiotaanhan kuitenkin on se, että pärjään edes auttavasti tässä umpisaksankielisessä maassa. En osannut häntä arvostaa silloin teini-ikäisenä (koska olin itsekin hormonihirviöääliö), mutta nyt osaan. En keksinyt yhtään hyvää syytä miksi en voisi häntä kiittää, joten tästä tulikin projekti nro 6: kiitoskortti. Nyt pitää enää hankkia kortti, muistella mikä saksanopettajani nimi olikaan ja selvittää hänen osoitteensa. Tästä tulee kivaa :)

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme - tarina siitä, kuinka opin puhumaan saksaa.

Asumme Keski-Euroopassa alueella, jossa puhutaan pääasiassa saksaa. Ihan kiva muuten, mutta omista kieliopinnoistani on yli kymmenen vuotta. Silloin muinaishistoriassa suoritin kieliopintoja asenteella: "Mähän en tätä koskaan tarvitse, tää on ihan sheissea koko homma ja aina pärjään englannilla". Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Nimittäin kun kerron, että täällä puhutaan pääasiassa saksaa, niin tarkoitan, että täällä puhutaan käytännössä vain saksaa.

Olin hämmästynyt, kuinka paljon ymmärrän, jos kuuntelen saksankielistä keskustelua. Olin vielä enemmän hämmästynyt, kun keskustelu kääntyi siten, että minun odotettiin osallistuvan. Yhtäkkiä en ymmärtänyt enää sanaakaan, en osannut muodostaa lauseen lausetta ja perussanatkin olivat kateissa. Tähän totaliseen lukkoon riitti se, että joku saksankielinen katsoi minua silmiin ja sanoi yksinkertaisen lauseen. Kuten pieni Sofia tyttö, joka kertoi nimensä olevan Sofia. Minä en kuullut mitään muuta kuin "sössönsössönsöö" ja vasta jälkikäteen ymmärsin mitä hän oli sanonut. Tilanteessa tyydyin vain hymyilemään idiootinnäköisenä ja livahtamaan paikalta. Mahtaa Sofia tällä hetkellä miettiä, että ei nuo suomalaiset ihan fiksua sakkia ole.(Onneksi Sofia on varsin hullaantunut Ministä, joten pääsen tulevaisuudessakin treenaamaan saksaa mukulan seurassa. On muuten paljon helpompaa, kuin vaativien aikuisten kanssa.)

Tämä lukko ei ole tässä kesän aikana helpottanut, mutta eilen tapahtui kummia. Olimme koko päivän kaupungilla tapahtumassa, jonka ajattelin muistuttavan Helsinki päivää. Kävikin ilmi, että kyseessä on kolme päivää kestävät about puolen miljoonan ihmisen reivit, suomalainen vappu potenssiin kymmenen. Porukkaa oli kuin murkkuja pesässä ja vaunujen kanssa liikkuminen oli jonkin verran haastavaa. Minun näkemykseni mukaan lapset voivat kuitenkin olla tällaisissa tapahtumissa mukana, jos he kokevat olonsa turvalliseksi, joten sen takia (ja siksi, että porukan juopumisaste oli suomalainen vappu negatiiviseen potenssiin sata) päätimme jäädä katsomaan illan ilotulitusshown.

Varasimme hyvissä ajoin paikan, jossa voimme rauhassa olla vaunujen kanssa ja saimme blokattua Minin rauhallisehkoon nurkkaan korkean betoniaidan viereen. Ilotulitusshow alkoi (oli aika pähee) ja valot sammutettiin. Oli mahtava tunnelma kun seisoimme pimeydessä katselemassa taivaalla välkkyviä valoja. Kunnes kuulin vieressäni Minin isän huutavan jollekin kovaan ääneen: "Nein, NEIN!" Juopumisasteen vuoksi eräs nuori friidu oli päättänyt kiivetä betoniaidan päälle. Pimeyden takia hän päätti käyttää jalkojensa tukena kaidetta. Harmi vaan, että tämä "kaide" oli Minin vaunujen aisa. Yhdyin Minin isän huutoon ja taisin jopa napata tyttöstä koivesta kiinni (joka siis edelleen oli aisan päällä). Saimme tytön sen verran havahtumaan, että hän käänsi katseensa meihin ja kävimme seuraavan keskustelun:

Minä: "Meidän lapsi on tässä"
Friidu: "Enks mä voi ottaa tosta tukea et pääsen tonne ylös?"
M: "No et voi, kun se meidän lapsi on tuolla."

Friidu katsoo ympärilleen ja havaitsee ottaneensa tukea vaunuista.

F: "Oho, sori.. Mut miten mä pääsen tonne ylös."
M: "Et tästä, mut kiipee vaikka tätä kautta" Osoitin hänelle koroketta.

Loppujen lopuksi, joku friidun kavereista tajusi tilanteen ja tuli vaunujen aisan viereen seisomaan, ettei kukaan ääliö enää yrittäisi kiivetä niitä pitkin. Hän myös pahoitteli kovasti (paikalliset teinit osaa käyttäytyä!!!).

Tilanteen rauhoituttua mietin miten voikaan aivot toimia tällä tavalla. Kaiken sen sekasorron keskellä aloin spontaanisti puhua saksaa. En puhunut tytölle ruotsia, en englantia, en suomea vaan aivan tyylipuhdasta saksaa. Jostain alitajunnasta sen on täytynyt tulla tilanteessa, jossa oma muksuni oli uhattuna. Sillonhan sitä kuulemma nostelee vaikka autoja. Toiset taas alkavat puhua saksaa. Ties millainen hiipivä tiikeri tai piilotettu lohikäärme sitä sisuksista vielä löytyykään.

Viikkoraportti 2

Pirun viikkoraportti kun osuit pahaan saumaan. Yhdestäkään proggigsesta ei nimittäin ole kauheasti hyvää sanottavaa, mutta koska olen päättänyt kertoa asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti, niin tässä tulee:


Projekti 1: Tämä "pikkuprojekti" vie hämmentävän vähän aikaani ja jaksamistani. Saan nukkua, saan juoda aamu-, päivä- ja mahdollisen iltakahvini rauhassa. Saan harrastaa omia juttujani mielinmäärin. Tämän seurauksena saan tuskailla onko kaikki kunnossa, mitä jos Minillä on joku hätä ja se ei vaan osaa kertoa sitä minulle, mitä jos... Kuinka monta kertaa olenkaan naputtanut kuukleen sanat: "Voiko vauva nukkua liikaa" ja "helppo lapsi". Mikä sitten on normaalia ja mikä ei? Mistä sitä tietää, mutta varsin iloiselta otukselta tuo kääpiö vaikuttaa, joten olkaamme hiljaa ja tyytyväisiä niin kauan kun tätä jatkuu.

Eilisen tylsyysraporttini pohjalta jäin miettimään, että mikä kumma minua muka estää keksimästä tekemistä. Eilen syy oli selvä. Olen joskus sanonut ääneen, että jos alan valittamaan "tuhnuista", kummallista oloa joka ei poistu, niin äkkiä minulle nappia naamaan. Migreeni is on the way. No, eilen istuin koko päivän miettien, että onpas "tuhnuinen", jotenkin jämähtänyt olo. Minin isän saapuessa lojuin sohvalla ja aloitin ääneen lauseen: "Mulla on tänään ollut jotenkin kummallinen, sellainen tosi "tuhnuine... voi jumalauta, tuo äkkiä mun lääkkeet". Siis kuinka ääliö tarvitsee ihmislapsen olla. Koko päivän olin miettinyt, että onpas outoa ja ei vaan välähdä, että tässähän voisi olla kyse ihan siitä perinteisestä. Menköön siis eilinen tylsyys ison M:n piikkiin.

Minulla ei ole ollut täällä ihan äärettömän tylsää. Olen löytänyt samanhenkisiä kavereita ja tekemistä riittäisi. Ongelma on oikeastaan se, että minä olen laiska. Laiska lähtemään, laiska tekemään, mutta en missään nimessä laiska valittamaan. Jossain vaiheessa kyllästyn omaan ruikuttamiseeni ja sitten ei taas ole tylsää. Sitä odotellessa.


Projekti 2: Tänä aamuna vitutti. Viime perjantaina painoni oli 93.1 tänä aamuna 93.4. Selittäkääpä joku miten tämä on mahdollista? Olen punninnut joka helvetin suupalan ja kirjannut tuloksen kiloklubiin. Olen syönyt 1600-1700 kilokaloria per päivä liikkunut ohjelmieni mukaan ja mitä mitä!! Paino on noussut. Samperi. Juu, edelleen on tarkoitus muuttaa niitä elämäntapoja, mutta onhan toi nyt ihan perseestä. Kyllä on. Onpas. (En tiedä kenen kanssa tivaan, mutta joku teistä on kuitenkin eri mieltä.)

Missä siis mättää? Keksisin näin äkkiseltään kaksi asiaa, jotka vaikuttavat: 1. Hormonit (näitä voi syyttää ihan kaikesta ja syytetäänkin) 2. Hurja määrä lihaskuntoliikuntaa, joka on aiheuttanut turvotusta lihaksiini. Ainakin lihaksen perkuleet ovat ihan jäätävän kipeät. Sikspäkkikin ulvoo jokaiselle askeleella tuolta massan alta ja käsiä saa hädin tuskin nostettua.

Olkoon syy mikä hyvänsä olen iloinen siitä, että olen jatkanut urakkaa ja en kyllä aio tässä kohtaa lannistua. Merkittävän ylipainon puolelta ei ole pitkä matka ihan siihen perus pullahiiri ylipainoon (92,9 kg), joten olisi suotavaa olla ensi perjantaina tuossa rajalla. Muuten iskee vielä suurempi vitutus.


Projekti 3: Voi villasukat villasukat. Noloahan tämä on. Minun piti ottaa kuva langoista tänne, että näyttäisi siltä kuin olisin asian eteen jotain tehnyt. Nyt taitaa olla jo ilmiselvää, että en viistinyt edes niitä lankoja kaivaa esille. Ehkä jo ensi viikolla?


Projekti 4: Kuten aiemmin raportoin, kirjoitin kirjeen Herra Motivaatiolle. Onnekseni hän jätti minut rauhaan. Tätä projektia kun ei nyt edistetä. Nyt ollaan lomalla kemiasta, fysiikasta ja bilsasta. Ainakin se pari kuukautta (tai siihen asti, kunnes ekat kirjat saapuvat äitini kyydissä elokuussa).



Projekti 5: Häät ovat hyvällä mallilla. Paikka on buukattu, cateringiltä odotellaan vastausta (onko ne lomalla vai järkkäämässä häitä, kun eivät osaa vastata?). Häämekkoa olen tuijottanut netistä. Halvalla lähtisi, mutta en voi vielä ostaa kun olisi tarkoitus hieman kaventua tuohon mennessä. Kaasoilta on tullut hyviä pointteja mitä pitäisi miettiä: onko häät avec, lapsettomat/lapselliset, teemaa jne. Aivoni ruksuttavat koko ajan ja alkaa tässä saada sormet kirjoiteltua asioita ihan paperillekin asti. Sen tiedän ainakin, että mitään stressiä en näistä häistä aio ottaa. Aika kaameuksia saisi tapahtua, että "minun" hääpäiväni menisi siitä pilalle. (Olen lukenut muutamaa hääblogia järjettömän myötähäpeän vallassa. Häät ovat näköjään ISO juttu. Sääliksi käy.)

Tylsää, tylsää, oli niin tylsää...

...enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä. 

Tuo Ultra Bran kappaleesta löytyvä pätkä kuvaa tällä hetkellä erinomaisesti mielentilaani. Olen tässä kaksi päivää kärvistellyt tylsyyden kourissa. Internet on luettu, ajatukset on ajateltu ja pää on tyhjää täynnä.

Tämä kotiäitiys ei todellakaan ole minua varten. Se on huomattu jo tässä kuukauden aikana, jonka olen sitä itsekseni harjoittanut. Päivärutiinit ovat suurin pirtein seuraavat: Mini nukkuu, syö, nukkuu, syö, nukkuu, syö, nukkuu... Minä syötän, teen jotain aivotonta, syötän, teen jotain aivotonta, syötän... Miten kummassa kukaan ei valita tästä tylsyydestä enemmän julkisesti? Onko kyseessä jälleen sellainen tabu, jota ei saisi sanoa tai saa kaikkien äitien vihan niskoilleen tai epäilyjä siitä, että olet masentunut? Vai onko kenties niin, että muilla ei ole tylsää? Mitä te oikein teette päivät pitkät?
 
Olen kuullut, että pikkulapsiaika on perheen rankinta aikaa. No ei ole meillä. Kyllä tämä ihan lomailusta käy. Onneksi tähän lomailuun tulee (toivottavasti) lisäähaastetta kunhan Mini aktivoituu enemmän. Ehkä silloin tulisi niitä unettomia öitä, huutoa ja rähinää joita joka toisessa blogissa mainostetaan.

Pistän uskoni sinuun Mini!


ps. Enpä olisi uskonut, että tästäkin aiheesta voi valittaa. Kyllä on ongelmat. Tsiisus.

Mikäs se siinä? Kas, hei Herra Motivaatio!

Tänään tuli viimeiset lääkiksen pääsykokeiden sisäänpäässeiden nimilistat nettiin. Helsingissä, kuten muissakin hakupaikoissa, pisterajat romahtivat. Siitä huolimatta hatunnosto ja valtavat onnittelut kaikille kylmähermoisille sisäänpäässeille!

Ajattelin oman urakkani jälkeen, että hankalaa on, jos pitää jostain repiä motivaatiota toiseen yritykseen. Niin hullun paljon tuli tahkottua viime vuonna, että olin loppukeväästä jo aivan uupunut ja odotin vaan, että pääsykoe olisi ohi. Olin luvannut itselleni, että kunhan selviän siitä viidestä tunnista, niin en koske pääsykoekirjoihin uudestaan kun vasta vuodenvaihteessa. Lomailua korostaakseni päätin, että luen ihan oikean kirjan, siis jonkun sellaisen, jossa ei käsitellä Hooken lakia (oikeasti wtf kokeentekijät?), hapetuslukumenetelmiä tai taimenen uintisyvyyksiä. Päätin myös, että jos ikinä enää synnytän, niin synnytyssairaalassa iltalukemisenani ei ole kemian kertauskirja. Lomailukirjani oli ehkä paskin mahdollinen vaihtoehto: Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Siis kirjana oikein hyvä ja mielenkiintoinen, mutta tarvitsiko sen nyt oikeasti sivuta lääketiedettä juuri silloin, kun halusin ajatella jotain muuta. Seurauksena tästä kaikesta "en koske kirjoihin, en ajattele pääsykoetta, en tee mitään mikä liittyy aiheeseen" hapatuksesta on se, että tänä aamuna minua hakkasi takaraivoon järjetön Herra Motivaatio. Kirjoitin sille kirjeen:


Arvoisa Herra Motivaatio

Voisitko nyt jumalauta pysyä vielä hetken poissa? Minun kaikki opiskelukirjani ovat Suomessa enkä pääse niitä sieltä hakemaan. Saan niitä pikkuhiljaa tässä syksyn aikana, kunhan itse visiteeraan Suomessa tai joku tulee sieltä käymään. Sinun riehumisesi pääni sisällä ei avita asiaa nyt ollenkaan. Lisäksi olisi kiva, jos jättäisit minut rauhaan laskelminesi siitä kuinka paljon opiskelu Riikassa maksaisi. Minusta tulee vielä joku päivä lääkäri ja sinä varmasti autat siinä, mutta nyt ei ole (vielä) se hetki. Palataan asiaan vuodenvaihteessa? Tai vaikka kahden kuukauden kuluttua?

Kirjoittele!

Ystävällisin terveisin
Laalaa

Project 5: My big fat Finnish wedding

Ah, häät. Oikeastaan hääjuhla. Harva nimittäin tietää, että olen jo naimisissa. Olen ollut rouvashenkilö jo vuodesta 2012 saakka. Menimme naimisiin omia sanoja lainatakseni romanttisesti "paperihommia helpottaaksemme". Koska tiedostan aika vahvasti sen, että en saisi ikinä aikaseksi järjestää hääjuhlia ellen lyö päivää lukkoon ja varaa samalle päivälle jotain mikä maksaa, niin tuli nyt sitten varattua sekä päivä, että paikka. Paikan ekat maksutkin tulevat piakkoin, joten enää tästä ei peräännytä. 

Lähestyin kaasojani jo muutama vuosi sitten kysäisemällä, että löytyisikö kiinnostusta avitella snadisti surkeaa juhlienjärjestäjää. Intoa löytyi jo sillon ja sain samantien teemavärit sekä listan asioista, jotka pitäisi selvittää. Tuolloin en vielä saanut aikaseksi järjestää häitä, mutta viime vuonna alkoi olla deadline (lue: Mini) käsillä. Niinpä kaasot saivat kunnian olla ainoita vieraita vihkimisessämme, joka suoritettiin tuiman tuomarin edessä (ei saa ilmeisesti vitsailla vakavassa tilanteessa tai saa murhaavan katseen) ennen viinalta lemuavaa seuraavaa pariskuntaa seurueineen. Tämäkin vihkiminen olisi jäänyt puheen asteelle, ellei Minin isä olisi ilmoittanut minulle, että maistraatti on nyt varattu. 

Hääjuhla jäi tuolloin kiireiden vuoksi pitämättä ja tulleen palautteen perusteella ei ollut kovin siistiä jättää lähisukulaisia kutsumatta. Historiallisen kämmin korjatakseni päätimme pitää ihan kunnolliset hääjuhlat. Lähestyin jälleen kaasoja ja sain taas innostuneen vastaanoton. Eksyin naimisiin.info sivustolle (hrr...) etsiessäni TODO-listaa. Tallensin sen koneelleni nimellä häät_horror_TODO.odt, mikä kuvastanee oikein hyvin suhtautumistani kaikenlaiseen häähömpötykseen. Kirjoitin kaasoilleni tiukan suunnitelman siitä mitä millonkin tapahtuu. Voitte lukaista sen tästä alta:

Muistettava tehtävä pvm/klo Kuka hoitaa Työn alla Valmis What was decided? 12-5 kk ennen hääpäivää Rekisteröidy keskustelufoorumille NEVER! Suunnittele hääbudjetti Done. Valitse avustajat Nakki napsahti K:lle ja R:lle Jaetaan tehtävät Ei jaeta, kun mietitään. Laadi vieraslista Muuttuvassa tilassa Varaa kirkko En muuten varaa Varaa juhlapaikka Kokoajan kunhan vastaisivat Pitopalvelun varaus Mietitty Valokuvaajan varaus Kertakäyttökameroita? T voinee ottaa potretin, mutta ei mitään pönötyksiä kiitos. Kysy T:ltä. Videokuvaajan varaus Ei videokuvausta paitsi jos joku haluaa amatöörata Bändin/solistin/DJ’n varaus ?? Morsiuspuku + asusteet Joku ihqu prinsessamekko! Häämatkan varaus Alpit! Anton aus Tiroool! Hääyön viettopaikan varaus Joku hotla pitää buukata, ellei joku halua meitä sohvalleen? Anyone? Kuljetusten varaus Kuljetus mihin? Riippunee päivän ohjelmasta. Sovitaan kimpun kuivatuksesta Miksi mä haluaisin kuivattaa kimpun? Eiks se heitetä jollekin onnekkaalle? 4-1 kk ennen hääpäivää Esteettömyystodistus DONE. Vuonna 2012 Sulhasen puku Saaks se tulla alasti? Bestmanin + isien puvut Bestmänin+isien puvut? saaks isukit tulla ihan niissä kuteissa missä haluaa? Kaason + morsiustyttöjen puvut Ei oo morsiustyttöjä. Kaasot saa tulla tahi olla tulematta vaatteissa tahi ilman. Kutsukorttien teko Tästä on jopa päätös! 2,5kk ennen lähetetään, joten ne on oletettavasti tehty ennen sitä Kutsukorttien lähetys Kts. edellinen Sormukset Mennään edelleen näillä kihlasormuksilla. Kampaajan varaus Tää on tärkee, kaasoille kanssa? Saisko olla? Kosmetologin varaus Älkää nyt liioitelko. C'moon. Floristin varaus Voi kiesus Hääkakun tilaus Joo, tästä tulee hyvä. Ei kermaa. Papin & kanttorin tapaaminen Jos T:n faija pitäis puheen/seremoniapuheen. Se kun on varmaan osaisi. Lahjalistojen teko Ei lahjoja. Ainakaan tavaraa. Ohjelmalehtisten teko Ohjelmaa varmaan tarttis sitten olla jos tällaisia väsäilee? Kirkko-ohjelman teko Hehe. Joo. Ei. Kuukautta ennen hääpäivää Viimeistellään kukkatilaukset Kun en kedon kukkia saa, niin saanko ihan peruskimpun ilman stressiä? Koekampaus Hemmottelu kelpaa Koemeikkaus Sama kuin yllä Musiikin valinta hääjuhlaan Tää on paha. Mulla kun on niin paska musiikkimaku. ABBAa? Lopullinen vieraslista Joo, kunhan saadaan se ekakaan tehtyä Pitopalvelu: yksityiskohdat Mä haluan, että jokainen paperinviipale mikä juhlissa on, on vatupassilla mitattu. Istumajärjestys juhlapaikalle Hääpari ei istu omassa pöydässä. Loput somistustarvikkeet Nyprätään nyprätään. Hääpukujen loppusovitus Kun mä oon tohon mennessä laihtunut sen 20 kiloa niin sopiikin sovittaa! Hankitaan huomenlahjat Mikä on huomenlahja? Sormukset & kaiverrukset Edelleenkään ei sormuksia Hääjuhlan ohjelman viimeistely Edelleenkin: mikä ohjelma Häiden alusviikko Kenraaliharjoitus kirkossa Hihi. Jep jep. Varmasti treenataan ihan sata lasissa. Morsiuspuvun sovitus Ois parempi mahtua. Sulhasen parturi Hoitakoon ITSE! Juhlapaikan koristelu Kukkia? Kynttilöitä? Hääpäivä Noudetaan kukat Otetaan skumppaa hotellilla. Valokuvaus Otetaan sklkumppaa hotellilla Kampaus & meikkaus Otetaaan skloumppaa htollilla Häiden jälkeen Juhlapaikan siivous MINÄ EN SIIVOA! Kuka siivoaa? Joku maksettu nainen/mies? Morsiuskimppu kuivattavaksi Edelleenkään en tajua: miksi se kuivataan? Opaskyltit pois ... Kiitoskortit Ei niitä kukaan muista kuitenkaan lähettää Kiitokset avustajille Kiitos! Riittikö?

Vuosisadan hääjuhla. Suunnittelusi on aloitettu.