Kun sanat eivät riitä

Mini ymmärtää minua. Minä en ymmärrä Miniä. Eihän sillä rukalla ole kuin muutama hassu sana ja niidenkin käyttäminen on välillä hyvin luovaa. Kaikki isot eläimet sanovat joko "murrrr" tai "ihhahhaa", kaikki ruoka on "puuoa" ja kavereita kysellään hokemalla omaa nimeä. Viimeisin varmaankin sen takia, että Minin paras ystävä huutaa Minin nimeä aina innoissaan hänet nähdessään.

Toisinaan tämä kommunikaation puute ei aiheuta suurta ongelmaa. Usein arvaan lahjakkaasti, että mitähän nyt ollaan vailla tai mikä nyt harmittaa. Toisinaan voin kuitenkin aistia Minin turhautumisen ja havahdun edessä häämöttävän raivarin uhkaan. Näitä tilanteita, joissa kommunikaation ongelmat aiheuttavat silkkaa turhautumista haluaisin oppia välttämään.

Siksi keksin viittoa.

Muistan nähneeni vuosia sitten ravintolassa viittomakielisen perheen. Perheen pienin oli varmasti vasta vuoden ikäinen ja osasi kommunikoida vanhempiensa kanssa hienosti viittoen. Sellainen aivan älyttömän pieni tyyppi viittomassa oli mahtava näky.

Itse en hirveästi viittoa osaa, mutta olenkin keksinyt aivan omia apuviittomia Minille. Alussa huomasin, että Mini kopioi "Hämä-hämähäkki" biisin viittomia omalla tavallaan. Sen jälkeen opetin Minille eri eläinten viittomia ja hämmästyin miten nopeasti pieni ne oppi. Kissa, koira, kärpänen ja hyttynen (supertärkeitä!) omaavat nyt omat viittomansa höystettynä joko eläimen äänellä tai tulkinnalla sen nimestä (kärpänen= läpsy pöytään ja sana "baaba").

Eläinten nimillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nyt ajattelin laajentaa viittomia abstraktimpaan suuntaan. Tässä viime päivinä olen opettanut Minille viittomaa "lisää" ja kas kummaa: tänään pyörittäessäni Miniä lampunvarjostimen (!) päällä Mini irroitti kätensä sen reunasta ja viittoi aivan selvästi pyynnön "lisää". Seuraavaksi vuorossa on viittoma "katso", jotta Mini voi ilmaista hänellä olevan jotain tärkeää näytettävää. Tähän mennessä tämä on ilmaistu epämääräisellä ölinällä.

Kuuluisa lampunvarjostin. Olin heittämässä tätä pois, kunnes siitä tulikin paras lelu ikinä.

Nämä viittomat paitsi kiinnittävät paremmin Minin huomion kuin pelkkä sana, myös antavat hänelle välineitä kiinnittää meidän huomiomme sinne mihin hän sen haluaa. "Katso äiti" - sormi kohti lampunvarjostinta - "lisää".  

Win-win!

Kuole paska!

Olen kohtuullisen tarkka kiroilemisestani Minin kuullen. Kerrat, jolloin ärräpäät ovat lentäneet, on laskettavissa yhden käden sormilla. Viimeisin ennen tätä päivää sattui, kun onnistuin jättämään sormeni oven väliin. V***u, kuului silloin niin kovaa, että aivan satavarmasti naapurit oppivat tuon suomen kielen viljellyimmän sanan.

Olen käynyt kotonamme pientä taistelua. Itse asiassa tämän tekstin nimeksi oli alunperin tulossa "Taisteluni", kunnes hiffasin miten mauton ja äärettömän typerä tuo otsikko olisi. (Jos sinä et tajua niin googleta.)

Käyn taistelua koisia vastaan.

Arvon koisa. Painu helvettiin. (Kuva: internetin kuvahaku)

Huomasin kyseisiä otuksia lentelemässä kodissamme ensimmäisen kerran, kun saavuin tänne puolisentoista vuotta sitten. Tiesin heti mistä ällötyksistä on kyse, koska olen aikaisemminkin taistellut näitä vastaan. Ne saapuvat kotiin mm. elintarvikkeiden joukossa, syövät lähes kaikkia ruoka-aineita ja pilaavat ne munimalla munia, joista kuoriutuu toukkia, jotka muodostavat seittiä.

Kun tajusin minkä kanssa olen tekemisissä heitin heti kaikki pilaantuneet ruoat pois. Selvitin koisan elinkaaren ja totesin, että jos kaikki ruuat ovat jääkaapissa yli kuusi viikkoa, pitäisi kaikkien koisien sen aikana päästä lentovaiheeseen ja kuolla nälkään. Tsädääm! Koisat katosivat ja jauhot pysyivät jääkaapissa. Kunnes koitti kevät ja samat paskat ilmestyivät jälleen.

En varmaan vihaisi näitä öttiäisiä niin paljon, elleivät ne olisi välillisesti syyllisiä kahteen vaaratilanteeseen, joihin Mini on joutunut. Nimittäin kun ensimmäiset koisat keväällä ilmestyivät sain mielipuolisen kohtauksen ja jahtasin niitä ympäri keittiötä käsipyyhettä heiluttaen. Lopulta sain yhden ahdistettua nurkkaan ja heilautin pyyhettä. Siitä alkoi kuin hidastettu filmi, jossa tajusin huitaisseeni kristallilasejamme, jotka alkoivat pudota hyllyltä suoraan lattialle, jossa Mini seisoi. Onneksi tuolla kerralla ei käynyt kuinkaan, mutta jotenkin onnistuin toistamaan saman tempun tänään. En tosin tiennyt, että maustehylly, jonka alapuolella koisa loikoili, on irti ja siten lennättää kaikki maustepurkit suoraan lattialla, kun yritän koisaa siitä listiä. Jälleen Minin ympärillä oli läjäpäin lasinsiruja, mutta kuin ihmeen kaupalla taaskaan ei sattunut mitään sen ihmeellisempää.

Sen verran kuitenkin lipsautin, että kun aloin koisaa listiä, karjaisin kovaan ääneen "KUOLE PASKA!!!". Harmi vaan, että Mini osaa tätä nykyä aika näppärästi napata kaikki hienot sanat puheestani. Ehkäpä Minin isä saa tänään aivan uudenlaisen tervehdyksen tullessaan töistä kotiin.

Ja minä lupaan, että kiroilu saa nyt loppua ja jatkan koisien kanssa taistelua ihan vaan pitämällä ne jauhot jääkaapissa.

Muistatko miksi?

Tänä aamuna vaaka näytti 89 kiloa. Kesän aikana olen siis kerännyt n. 1,5 kiloa lisäpainoa. Toki tiedän, että sanoin painoni käyneen 87 kilossa, mutta koska uskon sen johtuneen kropan nestevaihteluista, sanoisin että todennäköisemmin oikea paino on ollut noin 87,5 kiloa.

Koska painoa ei ole kertynyt tuon enempää väitän, että olen hyvällä mallilla uusien elämäntapojen opettelussa ja niiden omaksumisessa. Ei ole ihmekään, että painoa on kertynyt, kun olen reissaillessa herkutellut esimerkiksi Suomessa irtokarkeilla, jäätelöillä, korvapuusteilla, kakuilla ja viinillä. Lisäksi kuntoilu on jäänyt kävelyä lukuunottamatta, koska emme ole olleet kotosalla ja lähellä saliani. Erinomaista on se, että painoa ei ole kertynyt tuon enempää. Ennenmuinoin olisin onnistunut kasvattamaan massaani varmasti vieläkin enemmän, sillä aivan perusruokailut tuppasivat olemaan pielessä: annoskoot valtavia, jatkuvaa napostelua, biletystä iltaisin ja superrasvaisia darramättöjä. Nämä kaikki ovat jo jääneet historiaan.

Vähän meinasi kuitenkin jäädä päälle taas tuo Suomessa aloitettu sokerikoukku, sillä täällä kotona ostin pari päivää sitten pakastimeemme vieraita varten jäätelöä. Ja söin sen. Kokonaan. Yksin. Vanhat tavat tuntuvat istuvan tiukassa. Ongelmani on myös se, että tunnen oloni varsin hyväksi ja kotoisaksi tässäkin painossa. Siksi oli hyvä, että aloin tänään miettiä mikä se syy alunperin oli tämän elämäntapamuutoksen aloittamiseksi.  

Muistanko vielä miksi?

Terveys

Vuosi sitten polveni reistailivat, selkä hajoili, olo oli turpea. Nyt polvet ovat kunnossa, selkä on alkanut hajoilla jälleen salitreenin puutteessa, mutta olo ei ole enää turpea. Sormus ei purista aamuisin, eikä peilistä vastaan tuijota nesteenkertymisestä levinnyt naama kuin niinä aamuina kun olen edellisenä iltana vetänyt läjän karkkia tai pitsan. Syyllinen turpeaan olooni on tiedossa (sokeri), mutta satunnaisista herkutteluista en aio edelleenkään luopua. It is worth it.

Esimerkki

Ennen olin vastuussa vain itsestäni. Nyt olen vastuussa myös pienestä ihmisestä. Haluan opettaa Minille jo pienestä pitäen terveelliset elämäntavat, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä itse aikuisena. Se tarkoittaa meidän molempien osalta järkevää syömistä, tarpeeksi liikuntaa ja sitä, että minä en voi olla ylipainoinen. Se ei ole terveellistä. Jostain todennäköisesti varsin tieteellisestä syystä painoraja, jonka alapuolella meno on paljon terveellisempää, on vedetty pituisellani ihmisellä 77 kiloon. Sinne siis tähdätään jälleen, kunhan arki tästä tasoittuu. Kiire minulla ei ole.

Se minkä erityisesti haluaisin Minin oppivan on se, että ruoka ei saa olla lohtu. Minä olen ehdottomasti tunnesyöjä. Tosin sellainen tunnesyöjä, joka syö kun on kivaa, tylsää, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, you name it. Tästä tavasta, jota on harjoitettu lähes 30 vuotta on aivan tuhottoman vaikea päästä eroon. Vuosien aikana omaksuttuja tapoja tuskin onnistuu kerralla karistamaan, joten annetaan tällekin aikaa.

Housut

Ainoa ulkonäöllinen syy miksi haluan elämäntapamuutosta jatkaa ja sen myötä painoa pudottaa, on housut. Ai saakeli, kun niitä on vaikea löytää, kun tuota arsea joutuu hilaamaan perässään. Takamukseni ei ole mikään pieni, mutta vyötäröni sen sijaan takamuksen kokoon nähden on. Istuvien housujen löytäminen on sellainen lottovoitto, että leijun pilvissä viikkoja, jos näin tapahtuu.


Siinä ne olivat. Tuon kummoisempia syitä minulla ei ole. Kaksi isoa ja yksi pienempi syy. Löytyykö noista tarpeeksi motivaatiota? Leviääkö Laalaa syksyn aikana? Houkutteleeko suklaakakku liikaa? Onko salille raahautuminen liian vaikeaa? Kaikki tämä ja vähän muuta selviää syksyn aikana!

Stay tuned!

Lattialla kiemurteleva itkupotkuraivari

Ohhoh. Nyt se on nähty. Ihan ensimmäinen virallinen raivari. Tässä raivarissa poljettiin jalkaa, karjuttiin, kierittiin lattialla, hakattiin nyrkeillä maata, purtiin sohvaa, sinkoiltiin puolelta toiselle ja lopulta itkettiin lohduttomasti niin, että kyyneleet melkein lensivät animaatiotyyliin sivuille. Kaikki tämä ja vähän muuta sen takia, että minä kielsin heittelemästä tavaroita ja lopulta poistin ne Minin käsistä, kun kieltoa ei toteltu. Julma maailma.

Tästä se alkaa! Tervemenoa leppoisat ajat, jolloin minun sanani oli laki eikä sitä kyseenalaistettu. Tervetuloa itsenäistyminen ja oman tahdon hallitsemisen opettelu.

Lapseni. Kofeinisti?

Minä join ennen paljon kahvia. Kirjoittelinkin aiheesta aikanaan postauksen, jossa tunnustin heikkouteni ja ymmärsin tarvitsevani apua. Vannoin, että vähennän käyttöä, vaikka tiedostan hyvin, että se on kaikkien addiktien itselleen asettama ansa. Mutta minäpä tein sen! Minä todella vähensin käyttöä. Nykyinen annokseni on kaksi (isoa) kuppia kahvia päivässä. Juuri sen verran, että saan herättyä aamulla ja pidettyä vieroitusoireet poissa. Tunnustan edelleen olevani heikko ja jos en saa päivittäistä annostani, minusta tulee ärtynyt, väsynyt ja päänsärkyinen. Nykyinen tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi kuin tilanne jossa join 1,5 litraa kahvia vähintään päivässä.

Sitten päästään Miniin. Minulla on periaate, että lapsi saa maistaa kaikkea mitä minäkin syön tai juon lukuunottamatta alkoholijuomia. Jos sallin jotain itselleni, miksi en sallisi sitä Minille. Niinpä eräänä päivänä tuli vastaan se tilanne, jossa Mini osoitteli kahvikuppiani ja ilmaisi haluavansa maistaa tuota aikuisten ihmejuomaa. No, mikäpäs siinä! Ajattelin, että kahvin karvas maku toimisi ja Mini saisi iänikuiset traumat inhoten kahvia koko loppuelämänsä. Toisin kävi.

Ensimmäinen annos oli koukuttava. Mini sai maistaa kahvia puoli teelusikallista ja oli yllätyksekseni heti pyytämässä lisää. Luonnollisesti äidinvaistoni varoitti minua välittömästi, että edessäni on maailman pienin tuleva kofeinisti, jos en nyt pidä rajoista tiukasti kiinni. Rajat ovat pysyneet ja kahvia ei ole tippaa enempää sen jälkeen maisteltu. Minin keinot kahviannoksen saamiseksi ovat silti moninaiset. Kahvikuppia ei parane jättää minnekään lojumaan tai pienet kädet ovat heti nostamassa kupin huulilleen. Jos Minin kädessä on pilli, sitä todennäköisesti yritetään ujuttaa vaivihkaa kaukana olevan kupin sisään ilman, että äiti huomaa. Tänä aamuna Mini yritti jopa ylettää kahvinkeittimeen. Mitä se sillä ajatteli tehdä? Keittää itselleen sumpit vai?

Huh. Äitiinsä on tullut. Tai pikemminkin: äidiltään on huonoja tapoja oppinut. Nyt skarppina sen esimerkkiyden kanssa.

Arki. Rutiinit. Normimeno. Yea or nay?

Tässä äitiydessä on keljua se, että aina on huono omatunto. Saako lapseni tarpeeksi virikkeitä? Onko hänellä tarpeeksi ystäviä? Teemmekö tarpeeksi erilaisia juttuja? Matkustelemmeko liikaa? Lähes aina näissä pohdinnoissani on kyse siitä onko jotain tarpeeksi.

Varsinkin näin kesällä Minin ystävien perheiden lomaillessa on käynyt helposti niin, että yhtään miniatyyri-ihmistä ei ole nähty moneen viikkoon. Me olimme kesän alussa jatkuvasti menossa ja nyt ystävämme reissaavat. Sitten ehtiikin olla viikko, että näemme ja sitten me reissaamme taas. Olkoonkin, että kesä on ollut poikkeustilanne verrattuna loppuosaan vuodesta, tunnen silti huonoa omatuntoa. Missä on arki? Rutiinit? Normimeno? Tuleeko lapsestani pipipää valintojeni seurauksena? (Vitsi. Ei siitä tule.)

Samalla kun kesän hulluttelut kummittelevat mielessäni, on takaraivossani jo pieni kauhu siitä, että syksyllä edessä on arki. Rutiinit. Normimeno. On muskaria, on treenaamista, on kaveritreffejä, on leikkipäiviä, on taaperojalkapalloa, on metsäkerhoa. Kaksi viimeistä tosin vasta kun Minillä tulee tauluun kaksi ikävuotta. Menoa siis kyllä riittää aivan niin paljon kuin haluamme. Sitten sitä onkin jo pohtimassa, että onko tuossa liikaa? Saako lapsi liikaa virikkeitä? Jääkö levolle ja chillailulle aikaa? Voiko Minillä olla jossain vaiheessa liikaa tekemistä?

Että terve vaan taas Huono Omatunto. Voisit sinäkin pysyä välillä poissa.

Kaukaa taas palaan joelle kerran

Ystäväni kuvasi minulle aikaisempaa elämäänsä joeksi. Kuin joki hän oli virrannut kohti tiettyä päämäärää, valiten elämän haarautumiskohdissa sen paremman reitin, joka veisi hänet viimein oikeaan osoitteeseen. Oli väistämätöntä päätyä sinne minne hän halusi. Kunnes he muuttivat miehen työn perässä ulkomaille. Ystäväni kertoi, että yhtäkkiä juuri sillä hetkellä hän tajusi joen sijaan olevansa järvellä. Valtavalla järvellä, jonka rantaa ei näkynyt. Kaikki suunnitelmat muuttuivat, päämäärät muuttuivat eikä hän ymmärtänyt miten siinä niin pääsi käymään. Joki vaan pikkuhiljaa katosi näkyvistä.

Minun jokeni on nyt haarautumiskohdassa. Näen kolme eri reittiä. Yksi johtaa pienelle järvelle. Järven toisessa päässä näkyy toinen joki, mutta sinne pääseminen vie aikaa vuosia. Toinen haara on kivikkoinen ja sen loppu ei ole näkyvissä. Mistä tiedän miten pitkä tie sitä on kulkea? Kolmas haara johtaa pienelle umpinaiselle lammelle. Sieltä ei ole poispääsyä muuta kuin vastavirtaan takaisin haarautumiskohtaan. Neljättä vaihtoehtoa, valtavaa järveä, ei onnekseni ole näkyvissä.

Ollakko siis hetki järvellä, hakata päätään seinään hankalan etenemisen muodossa vai valita jotain aivan muuta kuin mitä haluan, jotain mistä poispääsy on vaikeaa?

Valitsen pienen järven. Hetken tässä voi seilata hieman tuuliajolla. Kunhan taas palaan joelle kerran.