Painoni putoamisesta innostuneena aloin pohtimaan miksi tällä kertaa olen menestynyt tässä hitaassa pudotuksessa? Miksi en ole sortunut kuureihin vaan pitänyt jääräpäisesti kiinni siitä, että syön terveellisesti, mutta en tiukkapipoisesti. Tiukkapipoisuuden puuttuminen näkyy esimerkiksi siinä, että jos minun tekee mieleni käydä kahvilla kaverin kanssa, otan mitä todennäköisimmin pullan sen kahvin kanssa. Koska tekisin niin tulevaisuudessakin.
Koko painonpudotusfilosofiani (hehe, tässähän ihan alkaa uskomaan, että taustalla on joku filosofia) lähti liikkeelle siitä ajatuksesta, että minä en voi enkä halua muuttaa elämääni (edes hetkellisesti) liian kurinalaiseksi. Tämän päätöksen vuoksi karsiutui laihdutusvalikoimasta kaikki pussikuurit. Halusin myöskin, että painonpudotus ei kariudu monilla ulkomaanmatkoillamme, joten kyseessä piti olla "kuuri", jota voin noudattaa kaikkialla. Eihän tässä paljon enää vaihtoehtoja jäljelle jäänyt, joten päädyin siihen, että minun on ihan oikeasti muutettava elämäntapojani. Se on minulle ainoa keino saada painoni alas. Pysyvästi.
Tätä projektia on mietitty pitkään ja hartaasti. Koko syksyn mietin mitkä ovat tavoitteeni ja millä aikataululla. Vaikka sivupalkissa lukeekin, että aion pudottaa painoani 20 kiloa ensi syksyyn mennessä, en pidä sitä oikeasti itselleni realistisena tavoitteena. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä on milloin pääsen takaisin normaalipainoon, jos tarkoituksena on jatkaa tällä tiellä loppuelämä? On minulle aivan yksi lysti putoaako tällä viikolla kilo vai sata grammaa, kunhan tiedän, että tulevaisuudessa en ole enää koskaan merkittävästi ylipainoinen.
Mikä siis on toisin? Ajatukseni. Ne ovat toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!