Tykkään vedoista. Siis sellaisista vedoista, joissa toinen joutuu tekemään jotain tyhmää, jos häviää. Olen joskus aikoinaan lausahtanut kuuluisan lauseen: "Jos Suomi joskus voittaa Euroviisut, niin minä..." Ja niin se tukka lähti vuonna 2006. Koska kyseessä on jatkuva "veto" on kaljuuden uhka joka vuosi käsinkosketeltava. (Tai no ei nyt oikeastaan, kun katsoo mitä kuraa sinne on menneinä vuosina lähetetty.)
Yleensä vedot liittyvät jotenkin lätkän MM-kisoihin, joiden johdosta olen mm. joutunut viettämään Helsingin keskustassa pinkkipäivää. Toisin sanoen kuljin ympäriinsä inhoamassani pinkissä. Komeat legginsit ja minimekko päällä sulauduin erinomaisesti Kiasman taidekokoelmiin ja ihmiset kyselivät millon häitä vietetään ja mitä muuta polttaripäivääni oikein kuuluu. Selitä siinä sitten, että ihan tyhmyyttäni täällä koikkelehdin idiootin näköisenä. Vuonna 2011 olin vaarassa joutua värjäämään hiukseni vihreiksi, mutta koska Suomi meni sittenkin voittamaan kultaa, sain ihailla ystäväni porkkanan värisiä hiuksia.
Tyhmintä näissä minun "vedoissani" on se, että usein ei ole mitään vastapuolta. Kukaan muu ei joudu kärsimään paitsi minä. Viimeisin "vetoni" meni jotakuinkin näin: Istuimme Ranskan lomallamme juttelemassa ystäväni kanssa niitä näitä mm. häistä. Kuulin hänen lausuvan sanat "20 kiloa" ja "häihin mennessä". Todennäköisesti (koska en kuollaksenikaan muista miten asia meni) nämä kaksi asiaa olivat täysin eri lauseissa ja aivan irrallisia toisistaan. Yhtäkkiä kuulin lausuvani kuuluisat sanat: "CHALLENGE ACCEPTED!". Toisin sanoen minulla on nyt Projekti 2 alaprojekti, jossa kärsijäksi joudun minä ja ainoastaan minä.
Hieman yli vuosi aikaa ja kaksikymmentä kiloa. Voi kilin kellit sanon minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!