Kertakäyttöisiä kodittomia

EDIT: postaukseen tulee kuvia kunhan saadaan taas pelittämään nämä laitteet keskenään. Yrittäkää kestää.

Vihje 1:

Oh, say! can you see by the dawn's early light 

What so proudly we hailed at the twilight's last gleaming; 

Whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, 

O'er the ramparts we watched were so gallantly streaming? 

And the rocket's red glare, the bombs bursting in air, 

Gave proof through the night that our flag was still there: 

Oh, say! does that star-spangled banner yet wave 

O'er the land of the free and the home of the brave?

Vihje 2:

Burger King, Kentucky Fried Chicken, Starbucks, Krispy Kream, McDonalds, Taco Bell, In-n-out Burger... Kun edellinen jää taakse on seuraava pikaruokapaikka edessä. 

Joko arvaatte missä olen? 

Kyllä, terveisiä Amerikan Yhdysvalloista. Kello on täällä tällä hetkellä kuusi illalla. Siellä, missä sinä tämän todennäköisesti luet, se on plus kymmenen tuntia. 

Amerikan kansallislaulu pärähti soimaan päähäni välittömästi astuessani koneeseen. Ensimmäiset jenkkiaksentit saivat aikaan tuskan parahduksen: olin unohtanut miten raivostuttavalta se mielestäni kuulostaa. Muistin elävästi päässäni reissuni Boliviaan joitain vuosia sitten, jolloin sain ensikosketukseni amerikkalaisuuteen. Matkalla olin joutunut ensin viettämään 17 tuntia Heathrown lentokentällä, jossa intialaismies rupesi ehdottelemaan härskiyksiä, sitten olin lentänyt 12 tuntia koneella Miamiin, jossa vietin vielä seitsemän tuntia ennen Bolivian koneen lähtöä. Miamiin saapuessani olin lievästi sanottuna väsynyt. Ja sehän ei kuulkaa Amerikassa käy päinsä. Lentokenttävirkailija huikkasi jo jonossa seistessäni minulle, että hymyile vähän ja sai vastaukseksi minulta jäätävän mulkaisun. Kun ei hymyilytä niin sitten ei hymyilytä. How are you - vakiokysymykseen taisin vastata etiketin vastaisesti totuudella - todella väsynyt.

Toinen kosketukseni amerikkalaisuuteen oli samaisella Miamin lentokentällä. Minut pyydettiin kahville. Ilmeisesti tämä kyseinen herra näki, että minä olin väsynyt ja halusi tarjota kaffet. Minä tietysti ajattelin, että se yrittää pölliä minulta rahat tai muuta yhtä mukavaa... Loppujenlopuksi kuitenkin taisimme hengailla kentällä noin kolme tuntia yhdessä mikä oli oikeastaan ihan mukavaa, koska lentooni oli vielä tuhottoman pitkä aika. Herra ilmoitti odottavansa yhteydenottoani ja jos sitä ei ala kuulumaan, hän tulee etsimään minut Boliviasta. Siellä se taitaa edelleenkin rymytä pitkin Bolivian sademetsiä.

Tässä oli kaikki kokemukseni Amerikasta tähän mennessä. "Lievästi" ennakkoluuloisena lähdin tälle reissullemme San Franciscoon. Ennakkoluuloista ensimmäisenä on karissut se, että ihmiset ovat ärsyttävän ylipirteitä. Kyllähän näiltä irtoaa tätä ihmeellistä höpöhöpöä, joka myös small talkina tunnetaan, mutta on siellä joukossa ihan asiaakin. Harmittavaa kyllä suunnitelmani olla täällä mahdollisimman seinäruusu ei ihan toiminut ja se on ihan täysin Minin vika. Mini hymyilee kaikille ja kaikki hymyilevät Minille. Kaksi hunnutettua naista halusi jopa ottaa yhteiskuvan Minin kanssa. Olin niin ällistynyt, kun he kysyivät lupaa minulta, että en osannut sanoa asiaan oikein mitään järkevää vastalausetta ja annoin luvan. Loppujenlopuksi käänsin Minin istumaan heidän pöytäänsä ja join aamukahvini rauhassa heidän viihdyttäessään pikkutyyppiä.

San Francisco kaupunkina on älyttömän monipuolinen. Tuntuu, että kun kävelee pari korttelia johonkin suuntaan, niin voisi olla aivan eri kaupungissa kuin äsken. Chinatown, (s)Nobhill, Fishermans Wharf, Financial District... Kaikki niin erilaisia.

Se mihin olen pettynyt on se, että kaupunki ei ole niin "hieno" kuin olin kuvitellut. Kaikki näyttää hieman ränsistyneeltä ja jotenkin keskeneräiseltä. Rakastan katsella kauniita taloja ja niitä on ollut täältä todella vaikea löytää. Lisäksi olen surullisena katsonut ympärillä lojuvia kodittomia. Heitä on ihan kaikkialla. Osa heistä höpöttelee itsekseen ja juo roskiksista löytämiään Starbucks kahvien jämiä, osa nukkuu kadunkulmissa ja puistonpenkeillä, osa roudaa tavaraa mukanaan kauppakärryissä. Missä on se kaikki amerikkalaisten vauraus?

Amerikkalaisista omaavani ennakkokäsitykset eivät ole pettäneet minua kaikilta osin. Tiesin, että tämä on kertakäyttökulttuuri, mutta en ymmärtänyt että tässä mittakaavassa. KAIKKI ruoka tarjoillaan kertakäyttöastioista hotellin aamupalasta lähtien. Kahvilassa ei ole väliä juoko kahvinsa salissa vai ottaako mukaansa: kuppi on silti kertakäyttöinen. Lounasaikaan ihmiset kulkevat take away- pakkaukset kainaloissaan. Olin ensimmäisellä aamupalalla aivan paskahalvauksen saanut, kun näin miten paljon roskaa pelkästään minä ja Minin isä saamme aikaan. Kerroin sen määrän mielessäni noin viidelläkymmenellä, joka on suurinpiirtein hotellin asiakasmäärä per päivä. Mikä vuori roskaa siitä kertyykään vuodessa... 

Tiesin myös etukäteen, että ruoka täällä on pääasiassa huonoa (roskaruokaa), mutta se että ihan peruskaupan löytäminen on työn ja tuskan takana oli yllätys. Roskaruokapaikkoja sen sijaan on yhdellä silmäyksellä nähtävissä hotelliltammekin viisi kappaletta. Ei ole ollut helppoa syödä terveellisesti. Lisäksi, koska onnistuin saamaan pahan noidannuolen selkääni en kyennyt pariin päivään kävelemään "lähi"kauppaan hakemaan lounasta (kokkausmahdollisuutta ei ole), joten jouduin tyytymään lähitarjontaan eli McDonalds ruokaan. Yäk.

Yksi asia vielä. Kukaan muu ei kävele minnekään paitsi me. Ensimmäisenä aamuna kysyimme miten julkisilla pääsee keskustaan ja hotellin virkailija kertoi, että ei sinne mene julkisia. Eikö teillä ole autoa? Kävi ilmi, että meneehän sinne juna puolen mailin eli 800 metrin päästä, mutta virkailija piti junalle mentävää matkaa niin pitkänä, että junalle kannattaisi mennä autolla. Olimmekin sitten ainoat ihmiset kävelyllä.

Tulipas kirjoitettua vuosisadan pituinen romaani, kun sattui selkäkipuisena olemaan aikaa. Huomenna suuntaamme Sausalitoon lautalla lounaalle ja sitten en tiedä minne. Ehkä johonkin San Franciscon monista minikaupungeista. 

Hyvää viikonloppua! God bless America!