Puolet yksinhuoltajana olostani on takana, joten on hyvä hetki pohdiskella miltä nyt tuntuu. Edellisenä aihetta sivuavassa tekstissäni koin etukäteen kovaa ahdistusta tästä viikon mittaisesta rupeamasta. Ajattelin, että kuolen tylsyyteen ja ahdistun neljän seinän sisällä ilman aikuiskontakteja. Kuolinko tylsyyteen? En, vaikka tylsää on välillä ollutkin. Ahdistaako? Ei. Hämmentävää kyllä, ei ahdista.
Jos kumpaakaan pahimmista kauhuskenaarioistani ei tapahtunut, niin miksi ylipäätään etukäteen pelkäsin näin tapahtuvan? Ehkä siksi, että tilanne on minulle täysin uusi. Tajusin ennen Minin isän matkaa, että minä olen aina ollut se, joka on lähtenyt. Minä olen lähtenyt ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi, Lappiin kahdeksi. Minä olen se, jonka työ on vienyt minut pois pariksi viikoksi kerrallaan kahden vuoden ajan. Minä olen aina ollut se, joka lähtee.
Nyt minä jäin, mutta en yksin. Meillä on Minin kanssa ollut varsin mukavaa. Emme päässeet eläintarhaan emmekä oikeastaan kauheasti minnekään muuallekaan. Syynä on yksinkertaisesti ollut sää. Täällä on ollut niin kuuma, ettei ulos kannata lähteä ja tänään on satanut kaatamalla koko päivän. Yritin käydä lauantaina ulkona kävelyllä Minin kanssa, mutta ei siitä mitään tullut. Paikalliset tuijottivat meitä kummastuneen näköisinä ilmastoiduista autoistaan ja yhtään elävää sielua ei näkynyt missään kävelemässä. Siitä huolimatta päätin kävellä lähikahvilaan ja tilasin ison kuuman kahvin. Mihinkäs sitä tavoistaan pääsisi.. Kahvia on saatava. Takaisin en kyllä enää kävellyt vaan otin suosiolla bussin. Muina päivinä olen edistänyt projektejani. Toinen villasukka on melkein valmis (se oli jo valmis, kunnes huomasin, että luetunymmärtämisessäni on vikaa ja olen tehnyt puolet sukasta väärin mukamas ohjeita noudattaen. Kannattaisi varmaan lukea ne ohjeet kerran loppuun saakka ennen kuin alkaa tekemään). Lisäksi sain yhdet byysat tehtyä, jotka ovat odottaneet korjausta jo kuukauden. Meinasin tehdä niistä projekti numero seiskan, kunnes tajusin, etät niiden valmiiksi saattaminen on todennäköisesti nopeampaa kuin aiheesta kirjoittaminen. Menihän niiden fiksaamiseen sitten kokonaiset kolme minuuttia.
Kuten tekstistä voi päätellä, olen todella möllöttänyt neljän seinän sisällä jo monta päivää. Siltikään ei ahdista. Ehkä syynä on myös se, että tiedän voivani soittaa muille ihmisille. En ole totaalisen nurkkaan ahdistettuna. Minä pääsen tilanteesta pois jos haluan. Vielä en ole halunnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!