Olen tässä viimeisen syksyn aikana miettinyt paljon tulevaisuuttani. Mitä tulevaisuudeltani haluan, missä olen, kenen kanssa ja millä aikataululla? Syy näihin pohdintoihin löytyy siitä, että en halua olla kotiäitinä koko loppuelämääni.
Olen kovin itsekkäästi puurtanut eteenpäin haavettani lääketieteen opiskelusta. Kun pääsen sisään, se tarkoittaa meille perheenä suurta muutosta. Jääkö Minin isä asumaan ulkomaille? Minne Mini menee? Muutammeko koko perhe takaisin Suomeen? Voisinko mahdollisesti asua ulkomailla ja opiskella Suomessa? Näitä kysymyksiä olen jauhanut ja jauhanut ääneen ja mielessäni. Koska aivoni menevät pian aivan solmuun, päätin purkaa ajatuksiani tänne. Eräs syy tämän blogin kirjoittamiseen onkin se, että saisin pohdintani pois päästäni kiertämästä.
Sen verran olemme päässeet pohdinnoissamme eteenpäin, että olemme päättäneet, että perhettä ei tämän vuoksi rikota. Mitä ikinä tapahtuukaan, niin koko perhe on samassa paikassa. Lääkis ei ole sen arvoinen, että Minillä olisi sen vuoksi toinen vanhempi vuorollaan "viikonloppuvanhempana". Muutto takaisin Suomeen tarkoittaisi Minin isän uralle takapakkia, mutta myöskään hänen uransa ei ole sen väärtti, että asuisimme eri maissa.
Kun lähdimme tänne asumaan, puhuimme parista vuodesta. Nyt olen huomannut, että viihdyn täällä erittäin hyvin. Jopa vähän liiankin hyvin. Minulla ei ole mitään muuta hinkua takaisin Suomeen kuin lääkis. Yhdessä vaiheessa mietin jopa, että en tänä vuonna hakisi ollenkaan, koska en halua syksyllä tulla Suomeen. Sitten totesin asian kyllä järjestyvän, jos tämä vuosi sattuisi olemaan sisäänpääsyvuoteni, ja päätin hakea sittenkin. Sitäpaitsi nyt lukiessani huomaan, että puoli vuotta aivoni ovat kyllä pitäneet viime vuoden opit sisällään, mutta mitä kävisi jos pitäisin hausta välivuoden? Unohtaisinko kaiken ja joutuisin aloittamaan alusta? Sitä minä en halua.
Inhottavinta tässä kaikessa on se, että minä en tiedä. En tiedä milloin haaveeni toteutuu. Tämä vaikeuttaa suunnittelua paljon ja voinkin vain spekuloida tulevaisuuttani. Niin monta tulevaisuuden suunnitelmaa olen jo analysoinut läpi, että joka tilanteeseen löytyy varmasti sopiva sitten kun sen aika tulee.
Välillä sitä toivoisi olevansa kuin Mini. Hänellä on elämässä aivan selvä suunnitelma:
Päämäärä: Vaipparoskis
Aikataulu: Heti
Keinot: Lähde liikkeelle heti, kun äidin silmä välttää.
Ongelmat: Jonkun pitäisi kertoa Minille, ettei kannata hihkua matkalla niin paljon. Äiti saattaa kuulla ja tulla estämään.
Ongelmien ratkaisu: Yritä uudestaan, kunnes saavutat päämääräsi esteistä (äidistä) huolimatta. Kyllä se joskus vielä onnistuu.
Olisipa se meillä aikuisillakin näin helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!