Yksikään äitiyteen liittyvä blogi ei ole täydellinen, ellei siellä ole kauhutarinaa synnytyksestä. Toivoisin voivani aloittaa omani sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö...", mutta koska ei ollut synkkää, ei myrskyistä eikä yö niin aloitan omani sanoilla: On se kuulkaa kumma tunne kun kuusi ihmistä pitää torikokousta sinun alapäätäsi tuijottaen.
Olimme päätyneet viikoilla 41+3 käynnistykseen sikiön takykardian vuoksi (ja osittain siksi, että itse virtahepo oli vähän kärsimätön kun mitään synnytykseen viittaavaa ei ollut tapahtunut). Siinä sitä sitten oltiin parin lääkärin ja muutaman hoitsun ihmeteltävänä. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tapahtuu. Ainoa asia minkä tiesin oli se, että nyt se muksu olisi pukattava ulos.
Näin jälkikäteen on kauhean kiva katsella videopätkiä joissa hihittelen, että tässä sitä nyt ollaan, kohta on muksu täällä. Pitkäänpä ei naurattanut. Oli meinaan ihan saatanasta koko kokemus. En nyt ala tässä koko synnytyksen kulkua raportoimaan sentteineen ja kellonaikoineen, mutta ei, siinä ei ollut mitään kivaa. Ei edes sininen ryppyinen lopputulos saa asiaa mielestäni katoamaan.
Olin ennen synnytystä käynyt vähän jutsbaamassa kätilöiden kanssa, koska, kuten otsikosta voi lukea, kärsin synnytyspelosta. En uhrannut koko synnytykselle ajatustakaan koko raskauden aikana (tai jos uhrasin, niin purskahdin itkuun). (Toinen asia mille en uhrannut ajatustakaan oli Minin ruokavalio (lue: imetys) syntymän jälkeen. Tällainen vanha kunnon ateisti, kun kuvitteli lapsen elävän pyhällä hengellä. Tästä toinen postaus myöhemmin.) Pelkäsin pyörtyväni synnytyksessä, koska olen aikaisemminkin pyörtynyt kivusta. Kaikki vakuuttelivat minulle, että ei niin käy, paitsi neuvolatyyppi, joka kertoi olleensa synnytyksessä, jossa synnyttäjä on menettänyt tajuntansa. Tajunnan menettämiseen varmaankin liittyy tunne kontrollin menettämisestä. Lisäksi kammosin ajatusta kivusta, joka synnytykseen todennäköisesti liittyisi. Niinpä olin synnytystoivepaperiin kirjannut, että heittäkää KAIKKI tropit mitä osastolta löytyy ja niinpaljon kun laillisesti saa.
Synnytyksen käynnistys kesti ihan kohtuu pitkään. Tämä kroppa kun ei suostu mitään tekemään vauhdilla. Ensimmäisten supistusten tultua mietin, että jos ne on oikeasti tällaisia koko ajan niin mähän kuolen tähän. Little did I know. Minin isä lähti jossain välissä kotiin koisimaan, mutta sai aika pikaisesti hätäkutsun takaisin. Näytti nimittäin hetken siltä, että vauhdilla sieltä ollaan tulossa (VÄÄRIN). Osastolla kärvistellessäni anelin lääkkeitä ja meinasin saada itkupotkuraivarit, kun kätilö totesi, että ei heillä täällä mitään vahvempaa ole tarjota. AI MITEN NIIN EI OLE, MULLE ON LUVATTU KAIKKEA KIVAA!! Onneksi kätilö tarkoitti vaan, että jos vahvempia troppeja tahtoo niin kannattaisi varmaan hilppasta tuonne synnytysosaston puolelle.
Synnytysosastolla oli aivan mahtava meininki. Jumantsuikula että se ilokaasu on kaveri. Vetelin sitä välillä siihen malliin, ettei kätilöt tienneet itkinkö vai nauroinko (nauroin). Kipua se ei poistanut, mutta sitä oli niin pöllyssä, ettei paljon kiinnostanut. Jonkinnäköistä piikkiä sun muuta sitä tuikattiin myös reiteen. Oksitosiinia virtasi kokoajan enemmän, koska synnytys ei näyttänyt etenevän mihinkään. Siinä vaiheessa kun epiduraalia alettiin fiksaamaan olin ollut synnyttämässä 24 tuntia.
Henkilökunta oli aivan huippua. Vaikka synnytyksen aikana ehti tulla aika monta vuoronvaihtoa en kertaakaan törmännyt epämukavaan kätilöön. Lääkäreistä en kerennyt nähdä kuin vilauksen, kun kävivät asettelemassa epiduraalia (se kun näpsäkästi laitetaan tuonne selkään niin ei lääkärin tarvitse ilmeisesti edes pärstäänsä näyttää).
Olin kuvitellut, että epiduraali poistaisi kivun, mutta ei. Se poisti supistuskivun, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa, että synnytyksessä on muunkinlaista kipua. Tuntui jatkuvasti siltä, kun joku iskisi puukolla peräsuoleen. Kun tästä puukottamisesta oltiin päästy niin alkoi vielä kolmannenlainen kipu. Pahin kaikista: ponnistaminen. Siis ei jumalauta. Aivan kamalaa. Olin kuulemma luontainen ponnistaja. Kätilöt sanoivat aluksi, että ponnistele sinä vaan aluksi niin he sitten neuvovat, kuinka ponnistetaan oikein. Mitään muuta neuvoa en sitten saanut (kun olivat todenneet, että hyvinhän tuo sujuu), kun että jos tuon huutamiseen menevän energian laittaisit vaikka tähän operaatioon. Mutta pakko siinä oli huutaa niin, että varmasti kuului viereisessä salissakin. Sattui niin julmetusti, että rutistin toisella kädellä ilokaasumaskia ja toisella Minin isän peukaloa. Ilokaasu ei kuulemma tehoa jos sitä yrittää laittaa silmän kautta ja Minin isän peukalossa ei meinannut veri enää kiertää (sattui kuulemma vähän, mutta onneksi ei alkanut sitä siinä sanomaan, olisi varmaan saanut nyrkistä, vaikka en väkivaltaa kannatakaan).
Kaiken kivan lisäksi Mini päätti vielä vähän osallistua. Ollessaan jo melkein ulkona se pikkupirulainen monotti vielä jäähyväiset yksilölleen. Oli harvinaisen kummallinen tunne.
Minulla jäi päällimmäisenä mieleen synnytyksestä, että se oli kyllä kaamein kohtaamani kokemus. Siinä ei ollut mitään ihanaa tai kaunista. Se sattui aivan saamaristi koko toimituksen ajan ja vaikka kaikki ovat sanoneet, että sinä unohdat kyllä miltä se tuntui niin minä en ole unohtanut. Vieläkin muljahtaa ikävästi vatsassa, kun ajattelen koko asiaa. Sanotaan aina, että jos jotain pelkää niin se pitäisi kohdata, jotta pelko katoaa. Minun kohdallani Horror partus diagnoosi on vain vahvistunut kohdatessani pelkoni. Niin paljon, että todennäköisesti en koskaan halua toista lasta. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en saanut synnytyksessä repeämiä, olin erinomaisessa kunnossa jo seuraavana päivänä ja Mini on aivan ihana. Miksi sen pitää olla niin kamalaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!