Tahtoa täynnä

Kenellekään tätä blogia lukeneelle tuskin tulee yllätyksenä, että minä tahdoin. Tahdoin saada Suomeen sukupuolineutraalin avioliittolain. Miksi, saattaisi joku kysyä, istuin tänään töllöttämässä elämäni ensimmäistä kertaa eduskunnan täyistuntoa, sormet syyhyten, kädet täristen ja mielessäni huutaen: "PAINAKAA SITÄ NAPPIA! PAINAKAA!". Miksi ihmeessä? Eihän tämä kosketa minua mitenkään.

Ja juuri siksi minä jännitin niin kovasti. Siksi, että tämä ei kosketa minua henkilökohtaisesti mitenkään. Ei mitenkään. Minun avioliittoni ja elämäni jatkuu aivan entisellään. Sen sijaan monia ystäviäni asia koskettaa ja heidän puolestaan tärisin jännityksestä. Onneksi nyt (tai vuonna 2017, kun laki tulee voimaan) he ovat lain edessä samanarvoisia avioliitossaan kuin minä olen. Se jos mikä on tärkeää.

Hieman kyllä huijasin. Kyllä tämä minuakin koskettaa. Saan nimittäin todennäköisesti tulevaisuudessa kutsun yhteen jos toiseenkin häätilaisuuteen, jossa kaksi ihmistä sanoo toisilleen tahdon. Sukupuolesta riippumatta.

Onnea teille rakkaille jo nyt!

Todennäköisyyksiä

Todennäköisyys on epävarmuuden kuvaamista tarkasti. 

Toisinaan elämä yllättää. Ensin on häät, ihanaa elämää, unelmia, suunnitelmia ja tulevaisuutta. Sitten jysähtää ja yhtäkkiä tulevaisuus näyttääkin tyhjältä, pelottavalta ja arvaamattomalta. Unelmat tuntuvat lipuvan sormien välistä karkuun ja kaikki on pysähtynyt. Kaikki on pysähtynyt.

Todennäköisyys sille, että  ihminen sairastuu syöpään alle kolmekymppisenä on pieni. Todennäköisyys, että lähipiiristäni kaksi ihmistä saa syövän alle kolmekymppisenä on naurettavan pieni. Tällä kertaa todennäköisyydet olivat puolellamme. Yksi sairastui, mutta parani jo pari vuotta sitten. Toisella ei kaikista tutkimuksista huolimatta sittenkään diagnosoitu syöpää. Asia, jonka sain tietää eilen.

Viikon ajan elämä oli vain tässä ja nyt. Ilman unelmia.

Tuuli uinahtaa

On hetki jolloin tuuli uinahtaa
On hetki jolloin tuuli valvoo
On hetki ystävien
On hetki rakkauden
On hetki yksinäisen pienen ihmisen

Häät on juhlittu, Suomesta selvitty, ystäviä nähty ja appivanhempien kanssa riidelty. Nyt on aika käpertyä viimeinkin kotiin pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi viikoksi.

Arki. 

Mikä ihana syy olla vaan.

Somebody that I used to know

Häät lähestyvät ja polttarit olivat ja menivät. Sekös harmittaa, koska vietin elämäni hauskimmat perjantain ja lauantain Suomessa. Sunnuntaina tein hetken kuolemaa, kunnes maanantaina palasin kotiin, jossa juna-asemalla oli vastassa kaksi leveintä hymyä ja tiukinta halia, jotka olen koskaan saanut.

Polttarini olivat enemmän kuin odotin. Täysin minun näköiseni sisältäen juuri sitä itsensä nolaamista, jota harrastan muutenkin jatkuvasti, saunomista, uimista jäätävässä vedessä henki salpautuen, syömistä, juomista, ohjelmaa, mutta ennen kaikkea: ystäviä. Sain nähdä valtavasti rakkaita ystäviäni ja nauroin enemmän kuin koskaan. Nostalgisoin menneitä sellaisten ihanien ihmisten seurassa, joita en ollut nähnyt viiteen vuoteen, mutta jälleen kerran huomasin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on aina samalla aaltopituudella vaikka tapaamisten välissä olisi vuosia.

Sitten on niitä toisia, jotka ovat syystä entisiä.

Heille sanoin hyvästit juosten puun ympäri ruisleivät kainaloissa huutaen heidän nimiään. Entiset heilat saivat jäädä menneeseen (vaikka yhden kanssa olenkin pysynyt ihan rehellisesti ainakin kavereina).

Toivotaan, ettei tämän nykyisen herran nimeä tarvitse huudella tulevaisuudessa puun ympäri juosten. Se tässä ainakin olisi tavoitteena. Pysyä yhdessä niin kauan kun hyvältä tuntuu. 

It's going down, I'm yelling timber! TIMBER!

On ollut vähän hiljaista. Ei sillä etteikö tästä moottoriturvasta irtoaisi tarinaa, mutta täällä on hieman pohdittu. On pohdittu yleisesti tulevaisuutta, on pohdittu blogin tulevaisuutta, on pohdittu ylipäänsä kaikkea mitä ihmiselämään mahtuu. On taas pohdittu niin paljon, että en tiedä mitä siitä kirjoittaisin?

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Siitä lähtien kun päätin luopua ensi kevään hausta on mieli ollut kevyt (kirjoitin aluksi kevät mikä toki olisi sekin ollut varsin kuvaavaa). Samalla mieltä painaa se, että tämä on ollut vahvasti hakuun liittyvä blogi. Eniten lukijoita on kaikilla hakusanoilla, jotka liittyvät hakemiseen. "Lääkis", "fysiikka vaikea", "kalavaaka" (for real: muutkin kamppailevat sen tehtävän kanssa!), "motivaatio lääkis" jne. Nämä sanat toistuvat jatkuvasti blogin hakusanoissa. Mutta kun minä en enää kirjoita niistä aiheista. Lääkis aihe alkaa olla kaluttuna osaltani niin kauan kunnes parin vuoden kuluttua suuntaan sinne Riikaan. Siihen asti minulla ei ole aiheeseen enää mitään annettavaa, joten ajattelin muokata blogilistan hakusanoja siten, että tätä blogia ei sieltä enää "lääkis" hakusanalla löydä.

Blogi tuskin katoaa kokonaan, mutta keskityn entistä enemmän muihin arkipäivän asioihin. Edelleen pidän tätä lähinnä päiväkirjana itselleni ja läheisilleni.

Läheisenikin voivat vihdoin huokaista helpotuksesta, kun tuo suuri lääkispuu viimein kaadetaan: ei enää tarvitse kuunnella sitä jatkuvaa papatusta aiheesta.

TIMBER!


https://www.youtube.com/watch?v=hHUbLv4ThOo&index=4&list=RD0KSOMA3QBU0

Mitä ajattelin tänään? Osa 1

Miksi Muumipeikko käyttää uimahousuja vaikka se on muuten aina alasti?

Kiitos flunssa.

Kun sanat eivät riitä

Mini ymmärtää minua. Minä en ymmärrä Miniä. Eihän sillä rukalla ole kuin muutama hassu sana ja niidenkin käyttäminen on välillä hyvin luovaa. Kaikki isot eläimet sanovat joko "murrrr" tai "ihhahhaa", kaikki ruoka on "puuoa" ja kavereita kysellään hokemalla omaa nimeä. Viimeisin varmaankin sen takia, että Minin paras ystävä huutaa Minin nimeä aina innoissaan hänet nähdessään.

Toisinaan tämä kommunikaation puute ei aiheuta suurta ongelmaa. Usein arvaan lahjakkaasti, että mitähän nyt ollaan vailla tai mikä nyt harmittaa. Toisinaan voin kuitenkin aistia Minin turhautumisen ja havahdun edessä häämöttävän raivarin uhkaan. Näitä tilanteita, joissa kommunikaation ongelmat aiheuttavat silkkaa turhautumista haluaisin oppia välttämään.

Siksi keksin viittoa.

Muistan nähneeni vuosia sitten ravintolassa viittomakielisen perheen. Perheen pienin oli varmasti vasta vuoden ikäinen ja osasi kommunikoida vanhempiensa kanssa hienosti viittoen. Sellainen aivan älyttömän pieni tyyppi viittomassa oli mahtava näky.

Itse en hirveästi viittoa osaa, mutta olenkin keksinyt aivan omia apuviittomia Minille. Alussa huomasin, että Mini kopioi "Hämä-hämähäkki" biisin viittomia omalla tavallaan. Sen jälkeen opetin Minille eri eläinten viittomia ja hämmästyin miten nopeasti pieni ne oppi. Kissa, koira, kärpänen ja hyttynen (supertärkeitä!) omaavat nyt omat viittomansa höystettynä joko eläimen äänellä tai tulkinnalla sen nimestä (kärpänen= läpsy pöytään ja sana "baaba").

Eläinten nimillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nyt ajattelin laajentaa viittomia abstraktimpaan suuntaan. Tässä viime päivinä olen opettanut Minille viittomaa "lisää" ja kas kummaa: tänään pyörittäessäni Miniä lampunvarjostimen (!) päällä Mini irroitti kätensä sen reunasta ja viittoi aivan selvästi pyynnön "lisää". Seuraavaksi vuorossa on viittoma "katso", jotta Mini voi ilmaista hänellä olevan jotain tärkeää näytettävää. Tähän mennessä tämä on ilmaistu epämääräisellä ölinällä.

Kuuluisa lampunvarjostin. Olin heittämässä tätä pois, kunnes siitä tulikin paras lelu ikinä.

Nämä viittomat paitsi kiinnittävät paremmin Minin huomion kuin pelkkä sana, myös antavat hänelle välineitä kiinnittää meidän huomiomme sinne mihin hän sen haluaa. "Katso äiti" - sormi kohti lampunvarjostinta - "lisää".  

Win-win!