Tuuli uinahtaa

On hetki jolloin tuuli uinahtaa
On hetki jolloin tuuli valvoo
On hetki ystävien
On hetki rakkauden
On hetki yksinäisen pienen ihmisen

Häät on juhlittu, Suomesta selvitty, ystäviä nähty ja appivanhempien kanssa riidelty. Nyt on aika käpertyä viimeinkin kotiin pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi viikoksi.

Arki. 

Mikä ihana syy olla vaan.

Somebody that I used to know

Häät lähestyvät ja polttarit olivat ja menivät. Sekös harmittaa, koska vietin elämäni hauskimmat perjantain ja lauantain Suomessa. Sunnuntaina tein hetken kuolemaa, kunnes maanantaina palasin kotiin, jossa juna-asemalla oli vastassa kaksi leveintä hymyä ja tiukinta halia, jotka olen koskaan saanut.

Polttarini olivat enemmän kuin odotin. Täysin minun näköiseni sisältäen juuri sitä itsensä nolaamista, jota harrastan muutenkin jatkuvasti, saunomista, uimista jäätävässä vedessä henki salpautuen, syömistä, juomista, ohjelmaa, mutta ennen kaikkea: ystäviä. Sain nähdä valtavasti rakkaita ystäviäni ja nauroin enemmän kuin koskaan. Nostalgisoin menneitä sellaisten ihanien ihmisten seurassa, joita en ollut nähnyt viiteen vuoteen, mutta jälleen kerran huomasin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on aina samalla aaltopituudella vaikka tapaamisten välissä olisi vuosia.

Sitten on niitä toisia, jotka ovat syystä entisiä.

Heille sanoin hyvästit juosten puun ympäri ruisleivät kainaloissa huutaen heidän nimiään. Entiset heilat saivat jäädä menneeseen (vaikka yhden kanssa olenkin pysynyt ihan rehellisesti ainakin kavereina).

Toivotaan, ettei tämän nykyisen herran nimeä tarvitse huudella tulevaisuudessa puun ympäri juosten. Se tässä ainakin olisi tavoitteena. Pysyä yhdessä niin kauan kun hyvältä tuntuu. 

It's going down, I'm yelling timber! TIMBER!

On ollut vähän hiljaista. Ei sillä etteikö tästä moottoriturvasta irtoaisi tarinaa, mutta täällä on hieman pohdittu. On pohdittu yleisesti tulevaisuutta, on pohdittu blogin tulevaisuutta, on pohdittu ylipäänsä kaikkea mitä ihmiselämään mahtuu. On taas pohdittu niin paljon, että en tiedä mitä siitä kirjoittaisin?

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Siitä lähtien kun päätin luopua ensi kevään hausta on mieli ollut kevyt (kirjoitin aluksi kevät mikä toki olisi sekin ollut varsin kuvaavaa). Samalla mieltä painaa se, että tämä on ollut vahvasti hakuun liittyvä blogi. Eniten lukijoita on kaikilla hakusanoilla, jotka liittyvät hakemiseen. "Lääkis", "fysiikka vaikea", "kalavaaka" (for real: muutkin kamppailevat sen tehtävän kanssa!), "motivaatio lääkis" jne. Nämä sanat toistuvat jatkuvasti blogin hakusanoissa. Mutta kun minä en enää kirjoita niistä aiheista. Lääkis aihe alkaa olla kaluttuna osaltani niin kauan kunnes parin vuoden kuluttua suuntaan sinne Riikaan. Siihen asti minulla ei ole aiheeseen enää mitään annettavaa, joten ajattelin muokata blogilistan hakusanoja siten, että tätä blogia ei sieltä enää "lääkis" hakusanalla löydä.

Blogi tuskin katoaa kokonaan, mutta keskityn entistä enemmän muihin arkipäivän asioihin. Edelleen pidän tätä lähinnä päiväkirjana itselleni ja läheisilleni.

Läheisenikin voivat vihdoin huokaista helpotuksesta, kun tuo suuri lääkispuu viimein kaadetaan: ei enää tarvitse kuunnella sitä jatkuvaa papatusta aiheesta.

TIMBER!


https://www.youtube.com/watch?v=hHUbLv4ThOo&index=4&list=RD0KSOMA3QBU0

Mitä ajattelin tänään? Osa 1

Miksi Muumipeikko käyttää uimahousuja vaikka se on muuten aina alasti?

Kiitos flunssa.

Kun sanat eivät riitä

Mini ymmärtää minua. Minä en ymmärrä Miniä. Eihän sillä rukalla ole kuin muutama hassu sana ja niidenkin käyttäminen on välillä hyvin luovaa. Kaikki isot eläimet sanovat joko "murrrr" tai "ihhahhaa", kaikki ruoka on "puuoa" ja kavereita kysellään hokemalla omaa nimeä. Viimeisin varmaankin sen takia, että Minin paras ystävä huutaa Minin nimeä aina innoissaan hänet nähdessään.

Toisinaan tämä kommunikaation puute ei aiheuta suurta ongelmaa. Usein arvaan lahjakkaasti, että mitähän nyt ollaan vailla tai mikä nyt harmittaa. Toisinaan voin kuitenkin aistia Minin turhautumisen ja havahdun edessä häämöttävän raivarin uhkaan. Näitä tilanteita, joissa kommunikaation ongelmat aiheuttavat silkkaa turhautumista haluaisin oppia välttämään.

Siksi keksin viittoa.

Muistan nähneeni vuosia sitten ravintolassa viittomakielisen perheen. Perheen pienin oli varmasti vasta vuoden ikäinen ja osasi kommunikoida vanhempiensa kanssa hienosti viittoen. Sellainen aivan älyttömän pieni tyyppi viittomassa oli mahtava näky.

Itse en hirveästi viittoa osaa, mutta olenkin keksinyt aivan omia apuviittomia Minille. Alussa huomasin, että Mini kopioi "Hämä-hämähäkki" biisin viittomia omalla tavallaan. Sen jälkeen opetin Minille eri eläinten viittomia ja hämmästyin miten nopeasti pieni ne oppi. Kissa, koira, kärpänen ja hyttynen (supertärkeitä!) omaavat nyt omat viittomansa höystettynä joko eläimen äänellä tai tulkinnalla sen nimestä (kärpänen= läpsy pöytään ja sana "baaba").

Eläinten nimillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nyt ajattelin laajentaa viittomia abstraktimpaan suuntaan. Tässä viime päivinä olen opettanut Minille viittomaa "lisää" ja kas kummaa: tänään pyörittäessäni Miniä lampunvarjostimen (!) päällä Mini irroitti kätensä sen reunasta ja viittoi aivan selvästi pyynnön "lisää". Seuraavaksi vuorossa on viittoma "katso", jotta Mini voi ilmaista hänellä olevan jotain tärkeää näytettävää. Tähän mennessä tämä on ilmaistu epämääräisellä ölinällä.

Kuuluisa lampunvarjostin. Olin heittämässä tätä pois, kunnes siitä tulikin paras lelu ikinä.

Nämä viittomat paitsi kiinnittävät paremmin Minin huomion kuin pelkkä sana, myös antavat hänelle välineitä kiinnittää meidän huomiomme sinne mihin hän sen haluaa. "Katso äiti" - sormi kohti lampunvarjostinta - "lisää".  

Win-win!

Kuole paska!

Olen kohtuullisen tarkka kiroilemisestani Minin kuullen. Kerrat, jolloin ärräpäät ovat lentäneet, on laskettavissa yhden käden sormilla. Viimeisin ennen tätä päivää sattui, kun onnistuin jättämään sormeni oven väliin. V***u, kuului silloin niin kovaa, että aivan satavarmasti naapurit oppivat tuon suomen kielen viljellyimmän sanan.

Olen käynyt kotonamme pientä taistelua. Itse asiassa tämän tekstin nimeksi oli alunperin tulossa "Taisteluni", kunnes hiffasin miten mauton ja äärettömän typerä tuo otsikko olisi. (Jos sinä et tajua niin googleta.)

Käyn taistelua koisia vastaan.

Arvon koisa. Painu helvettiin. (Kuva: internetin kuvahaku)

Huomasin kyseisiä otuksia lentelemässä kodissamme ensimmäisen kerran, kun saavuin tänne puolisentoista vuotta sitten. Tiesin heti mistä ällötyksistä on kyse, koska olen aikaisemminkin taistellut näitä vastaan. Ne saapuvat kotiin mm. elintarvikkeiden joukossa, syövät lähes kaikkia ruoka-aineita ja pilaavat ne munimalla munia, joista kuoriutuu toukkia, jotka muodostavat seittiä.

Kun tajusin minkä kanssa olen tekemisissä heitin heti kaikki pilaantuneet ruoat pois. Selvitin koisan elinkaaren ja totesin, että jos kaikki ruuat ovat jääkaapissa yli kuusi viikkoa, pitäisi kaikkien koisien sen aikana päästä lentovaiheeseen ja kuolla nälkään. Tsädääm! Koisat katosivat ja jauhot pysyivät jääkaapissa. Kunnes koitti kevät ja samat paskat ilmestyivät jälleen.

En varmaan vihaisi näitä öttiäisiä niin paljon, elleivät ne olisi välillisesti syyllisiä kahteen vaaratilanteeseen, joihin Mini on joutunut. Nimittäin kun ensimmäiset koisat keväällä ilmestyivät sain mielipuolisen kohtauksen ja jahtasin niitä ympäri keittiötä käsipyyhettä heiluttaen. Lopulta sain yhden ahdistettua nurkkaan ja heilautin pyyhettä. Siitä alkoi kuin hidastettu filmi, jossa tajusin huitaisseeni kristallilasejamme, jotka alkoivat pudota hyllyltä suoraan lattialle, jossa Mini seisoi. Onneksi tuolla kerralla ei käynyt kuinkaan, mutta jotenkin onnistuin toistamaan saman tempun tänään. En tosin tiennyt, että maustehylly, jonka alapuolella koisa loikoili, on irti ja siten lennättää kaikki maustepurkit suoraan lattialla, kun yritän koisaa siitä listiä. Jälleen Minin ympärillä oli läjäpäin lasinsiruja, mutta kuin ihmeen kaupalla taaskaan ei sattunut mitään sen ihmeellisempää.

Sen verran kuitenkin lipsautin, että kun aloin koisaa listiä, karjaisin kovaan ääneen "KUOLE PASKA!!!". Harmi vaan, että Mini osaa tätä nykyä aika näppärästi napata kaikki hienot sanat puheestani. Ehkäpä Minin isä saa tänään aivan uudenlaisen tervehdyksen tullessaan töistä kotiin.

Ja minä lupaan, että kiroilu saa nyt loppua ja jatkan koisien kanssa taistelua ihan vaan pitämällä ne jauhot jääkaapissa.

Muistatko miksi?

Tänä aamuna vaaka näytti 89 kiloa. Kesän aikana olen siis kerännyt n. 1,5 kiloa lisäpainoa. Toki tiedän, että sanoin painoni käyneen 87 kilossa, mutta koska uskon sen johtuneen kropan nestevaihteluista, sanoisin että todennäköisemmin oikea paino on ollut noin 87,5 kiloa.

Koska painoa ei ole kertynyt tuon enempää väitän, että olen hyvällä mallilla uusien elämäntapojen opettelussa ja niiden omaksumisessa. Ei ole ihmekään, että painoa on kertynyt, kun olen reissaillessa herkutellut esimerkiksi Suomessa irtokarkeilla, jäätelöillä, korvapuusteilla, kakuilla ja viinillä. Lisäksi kuntoilu on jäänyt kävelyä lukuunottamatta, koska emme ole olleet kotosalla ja lähellä saliani. Erinomaista on se, että painoa ei ole kertynyt tuon enempää. Ennenmuinoin olisin onnistunut kasvattamaan massaani varmasti vieläkin enemmän, sillä aivan perusruokailut tuppasivat olemaan pielessä: annoskoot valtavia, jatkuvaa napostelua, biletystä iltaisin ja superrasvaisia darramättöjä. Nämä kaikki ovat jo jääneet historiaan.

Vähän meinasi kuitenkin jäädä päälle taas tuo Suomessa aloitettu sokerikoukku, sillä täällä kotona ostin pari päivää sitten pakastimeemme vieraita varten jäätelöä. Ja söin sen. Kokonaan. Yksin. Vanhat tavat tuntuvat istuvan tiukassa. Ongelmani on myös se, että tunnen oloni varsin hyväksi ja kotoisaksi tässäkin painossa. Siksi oli hyvä, että aloin tänään miettiä mikä se syy alunperin oli tämän elämäntapamuutoksen aloittamiseksi.  

Muistanko vielä miksi?

Terveys

Vuosi sitten polveni reistailivat, selkä hajoili, olo oli turpea. Nyt polvet ovat kunnossa, selkä on alkanut hajoilla jälleen salitreenin puutteessa, mutta olo ei ole enää turpea. Sormus ei purista aamuisin, eikä peilistä vastaan tuijota nesteenkertymisestä levinnyt naama kuin niinä aamuina kun olen edellisenä iltana vetänyt läjän karkkia tai pitsan. Syyllinen turpeaan olooni on tiedossa (sokeri), mutta satunnaisista herkutteluista en aio edelleenkään luopua. It is worth it.

Esimerkki

Ennen olin vastuussa vain itsestäni. Nyt olen vastuussa myös pienestä ihmisestä. Haluan opettaa Minille jo pienestä pitäen terveelliset elämäntavat, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä itse aikuisena. Se tarkoittaa meidän molempien osalta järkevää syömistä, tarpeeksi liikuntaa ja sitä, että minä en voi olla ylipainoinen. Se ei ole terveellistä. Jostain todennäköisesti varsin tieteellisestä syystä painoraja, jonka alapuolella meno on paljon terveellisempää, on vedetty pituisellani ihmisellä 77 kiloon. Sinne siis tähdätään jälleen, kunhan arki tästä tasoittuu. Kiire minulla ei ole.

Se minkä erityisesti haluaisin Minin oppivan on se, että ruoka ei saa olla lohtu. Minä olen ehdottomasti tunnesyöjä. Tosin sellainen tunnesyöjä, joka syö kun on kivaa, tylsää, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, you name it. Tästä tavasta, jota on harjoitettu lähes 30 vuotta on aivan tuhottoman vaikea päästä eroon. Vuosien aikana omaksuttuja tapoja tuskin onnistuu kerralla karistamaan, joten annetaan tällekin aikaa.

Housut

Ainoa ulkonäöllinen syy miksi haluan elämäntapamuutosta jatkaa ja sen myötä painoa pudottaa, on housut. Ai saakeli, kun niitä on vaikea löytää, kun tuota arsea joutuu hilaamaan perässään. Takamukseni ei ole mikään pieni, mutta vyötäröni sen sijaan takamuksen kokoon nähden on. Istuvien housujen löytäminen on sellainen lottovoitto, että leijun pilvissä viikkoja, jos näin tapahtuu.


Siinä ne olivat. Tuon kummoisempia syitä minulla ei ole. Kaksi isoa ja yksi pienempi syy. Löytyykö noista tarpeeksi motivaatiota? Leviääkö Laalaa syksyn aikana? Houkutteleeko suklaakakku liikaa? Onko salille raahautuminen liian vaikeaa? Kaikki tämä ja vähän muuta selviää syksyn aikana!

Stay tuned!