"The only thing I could eat in the beginning of my pregnancy was lollipops. And at the end, chocolate."
"So that's why Mini is so sweet."
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
maanantai 29. heinäkuuta 2013
"Yksinhuoltajan" arkea - väliaika. (Kahvia ja pullaa.)
Puolet yksinhuoltajana olostani on takana, joten on hyvä hetki pohdiskella miltä nyt tuntuu. Edellisenä aihetta sivuavassa tekstissäni koin etukäteen kovaa ahdistusta tästä viikon mittaisesta rupeamasta. Ajattelin, että kuolen tylsyyteen ja ahdistun neljän seinän sisällä ilman aikuiskontakteja. Kuolinko tylsyyteen? En, vaikka tylsää on välillä ollutkin. Ahdistaako? Ei. Hämmentävää kyllä, ei ahdista.
Jos kumpaakaan pahimmista kauhuskenaarioistani ei tapahtunut, niin miksi ylipäätään etukäteen pelkäsin näin tapahtuvan? Ehkä siksi, että tilanne on minulle täysin uusi. Tajusin ennen Minin isän matkaa, että minä olen aina ollut se, joka on lähtenyt. Minä olen lähtenyt ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi, Lappiin kahdeksi. Minä olen se, jonka työ on vienyt minut pois pariksi viikoksi kerrallaan kahden vuoden ajan. Minä olen aina ollut se, joka lähtee.
Nyt minä jäin, mutta en yksin. Meillä on Minin kanssa ollut varsin mukavaa. Emme päässeet eläintarhaan emmekä oikeastaan kauheasti minnekään muuallekaan. Syynä on yksinkertaisesti ollut sää. Täällä on ollut niin kuuma, ettei ulos kannata lähteä ja tänään on satanut kaatamalla koko päivän. Yritin käydä lauantaina ulkona kävelyllä Minin kanssa, mutta ei siitä mitään tullut. Paikalliset tuijottivat meitä kummastuneen näköisinä ilmastoiduista autoistaan ja yhtään elävää sielua ei näkynyt missään kävelemässä. Siitä huolimatta päätin kävellä lähikahvilaan ja tilasin ison kuuman kahvin. Mihinkäs sitä tavoistaan pääsisi.. Kahvia on saatava. Takaisin en kyllä enää kävellyt vaan otin suosiolla bussin. Muina päivinä olen edistänyt projektejani. Toinen villasukka on melkein valmis (se oli jo valmis, kunnes huomasin, että luetunymmärtämisessäni on vikaa ja olen tehnyt puolet sukasta väärin mukamas ohjeita noudattaen. Kannattaisi varmaan lukea ne ohjeet kerran loppuun saakka ennen kuin alkaa tekemään). Lisäksi sain yhdet byysat tehtyä, jotka ovat odottaneet korjausta jo kuukauden. Meinasin tehdä niistä projekti numero seiskan, kunnes tajusin, etät niiden valmiiksi saattaminen on todennäköisesti nopeampaa kuin aiheesta kirjoittaminen. Menihän niiden fiksaamiseen sitten kokonaiset kolme minuuttia.
Kuten tekstistä voi päätellä, olen todella möllöttänyt neljän seinän sisällä jo monta päivää. Siltikään ei ahdista. Ehkä syynä on myös se, että tiedän voivani soittaa muille ihmisille. En ole totaalisen nurkkaan ahdistettuna. Minä pääsen tilanteesta pois jos haluan. Vielä en ole halunnut.
Jos kumpaakaan pahimmista kauhuskenaarioistani ei tapahtunut, niin miksi ylipäätään etukäteen pelkäsin näin tapahtuvan? Ehkä siksi, että tilanne on minulle täysin uusi. Tajusin ennen Minin isän matkaa, että minä olen aina ollut se, joka on lähtenyt. Minä olen lähtenyt ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi, Lappiin kahdeksi. Minä olen se, jonka työ on vienyt minut pois pariksi viikoksi kerrallaan kahden vuoden ajan. Minä olen aina ollut se, joka lähtee.
Nyt minä jäin, mutta en yksin. Meillä on Minin kanssa ollut varsin mukavaa. Emme päässeet eläintarhaan emmekä oikeastaan kauheasti minnekään muuallekaan. Syynä on yksinkertaisesti ollut sää. Täällä on ollut niin kuuma, ettei ulos kannata lähteä ja tänään on satanut kaatamalla koko päivän. Yritin käydä lauantaina ulkona kävelyllä Minin kanssa, mutta ei siitä mitään tullut. Paikalliset tuijottivat meitä kummastuneen näköisinä ilmastoiduista autoistaan ja yhtään elävää sielua ei näkynyt missään kävelemässä. Siitä huolimatta päätin kävellä lähikahvilaan ja tilasin ison kuuman kahvin. Mihinkäs sitä tavoistaan pääsisi.. Kahvia on saatava. Takaisin en kyllä enää kävellyt vaan otin suosiolla bussin. Muina päivinä olen edistänyt projektejani. Toinen villasukka on melkein valmis (se oli jo valmis, kunnes huomasin, että luetunymmärtämisessäni on vikaa ja olen tehnyt puolet sukasta väärin mukamas ohjeita noudattaen. Kannattaisi varmaan lukea ne ohjeet kerran loppuun saakka ennen kuin alkaa tekemään). Lisäksi sain yhdet byysat tehtyä, jotka ovat odottaneet korjausta jo kuukauden. Meinasin tehdä niistä projekti numero seiskan, kunnes tajusin, etät niiden valmiiksi saattaminen on todennäköisesti nopeampaa kuin aiheesta kirjoittaminen. Menihän niiden fiksaamiseen sitten kokonaiset kolme minuuttia.
Kuten tekstistä voi päätellä, olen todella möllöttänyt neljän seinän sisällä jo monta päivää. Siltikään ei ahdista. Ehkä syynä on myös se, että tiedän voivani soittaa muille ihmisille. En ole totaalisen nurkkaan ahdistettuna. Minä pääsen tilanteesta pois jos haluan. Vielä en ole halunnut.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Elämäni mitat
Olen joskus kuullut, että ei pitäisi liikaa tuijotella sitä vaa'an lukemaa vaan mitata itsensä. Koska minua ei niinkään kiinnosta mitä yläkropassani (päätä lukuunottamatta) tapahtuu, mittasin alavartaloni. Tässä tämän aamun mitat (lukuunottamatta painoa, joka taas heilahti vähän ylöspäin).
Pituus: 176 cm
Pysynyt samana vuodesta 2000 saakka. Mielelläni parisenttiä ottaisin lisää.
Paino: 92,9 kg
Paino heiluu ees taas, mutta tuo on alin ja se on tavallisen ylipainon puolella. -1,1 kg blogin alusta. BMI 30.
Vyötärö kapeimmalta kohdalta: 91 cm
Tämä oli jotain 125 cm raskauden lopussa ja 94 cm pari viikkoa synnytyksen jälkeen, joten jippii alaspäin on menty. Ennen raskautta 84 cm.
EDIT: Tämähän oli aamupalan syömisen jälkeen... Mittaan huomenna tyhjällä vatsalla uudestaan ja raportoin tähän.
Edit vol 2: oikea lukema on 89 cm.
Vyötärö navan kohdalta: 104 cm
Pitäisi varmaan tehdä enemmän alavatsaliikkeitä.
Pohkeet leveimmästä kohtaa: oikea 41 cm, vasen 42 cm
Olen hämmentynyt! Odotin suurempaa eroa, koska oikea jalka on leikattu ja heikommassa kunnossa.
Reidet leveimmästä kohdasta (eli aivan ylhäältä missä pirulaiset hinkkaavat yhteen): oikea 75 cm, vasen 73 cm.
Rinnan alta: 88 cm
Rinnan päältä: liikaa.
Viimeisimpänä, mutta ei ainakaan vähäisimpänä
Perse leveimmästä kohtaa: 131 cm.
Siis 131 cm jos joku luuli, että tuli näppäilyvirhe. Sanoinhan olevan pyllyisä ;)
Koska jotkut teistä kuitenkin kaivavat omat mittanauhansa esiin vertaillakseen, niin muistakaa, että vertailu ei ihan hirveästi kannata. Vartalot ovat niin erimallisia. Minä olen niin selkeä päärynä kuin olla ja voi ja joku muu on omena. Osa minun perseeni senteistä on toisilla vatsassa.
Osa varmaan miettii miltä tällainen näillä mitoilla varustettu vartalo mahtaa näyttää. Lupaan laittaa kuvia edestä takaa ja sivuilta heti kun saan uuden läppärin. Tämä pöytätietokone on jotain ihan ihme hifistelyä, joten en osaa kuvia tänne laittaa. Sen voin taata, että kuvat näyttävät siltä, kuin perseeni olisi photoshopattu. Oli se aikamoinen järkytys.
Pituus: 176 cm
Pysynyt samana vuodesta 2000 saakka. Mielelläni parisenttiä ottaisin lisää.
Paino: 92,9 kg
Paino heiluu ees taas, mutta tuo on alin ja se on tavallisen ylipainon puolella. -1,1 kg blogin alusta. BMI 30.
Vyötärö kapeimmalta kohdalta: 91 cm
Tämä oli jotain 125 cm raskauden lopussa ja 94 cm pari viikkoa synnytyksen jälkeen, joten jippii alaspäin on menty. Ennen raskautta 84 cm.
EDIT: Tämähän oli aamupalan syömisen jälkeen... Mittaan huomenna tyhjällä vatsalla uudestaan ja raportoin tähän.
Edit vol 2: oikea lukema on 89 cm.
Vyötärö navan kohdalta: 104 cm
Pitäisi varmaan tehdä enemmän alavatsaliikkeitä.
Pohkeet leveimmästä kohtaa: oikea 41 cm, vasen 42 cm
Olen hämmentynyt! Odotin suurempaa eroa, koska oikea jalka on leikattu ja heikommassa kunnossa.
Reidet leveimmästä kohdasta (eli aivan ylhäältä missä pirulaiset hinkkaavat yhteen): oikea 75 cm, vasen 73 cm.
Rinnan alta: 88 cm
Rinnan päältä: liikaa.
Viimeisimpänä, mutta ei ainakaan vähäisimpänä
Perse leveimmästä kohtaa: 131 cm.
Siis 131 cm jos joku luuli, että tuli näppäilyvirhe. Sanoinhan olevan pyllyisä ;)
Koska jotkut teistä kuitenkin kaivavat omat mittanauhansa esiin vertaillakseen, niin muistakaa, että vertailu ei ihan hirveästi kannata. Vartalot ovat niin erimallisia. Minä olen niin selkeä päärynä kuin olla ja voi ja joku muu on omena. Osa minun perseeni senteistä on toisilla vatsassa.
Osa varmaan miettii miltä tällainen näillä mitoilla varustettu vartalo mahtaa näyttää. Lupaan laittaa kuvia edestä takaa ja sivuilta heti kun saan uuden läppärin. Tämä pöytätietokone on jotain ihan ihme hifistelyä, joten en osaa kuvia tänne laittaa. Sen voin taata, että kuvat näyttävät siltä, kuin perseeni olisi photoshopattu. Oli se aikamoinen järkytys.
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Viikkoraportti 4
Projekti 1: Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, olen viikon ajan "yksinhuoltajana". Oikeastihan en siis ole kokonaan yksin. Muut äidit täältä ovat olleet kovin kannustavia ja sovimme, että jos ahdistus tai jokin muu hätä yllättää, saan soittaa heille.
Olen kerennyt kokeilla tätä yksinolemista nyt KOKONAISEN illan! Jo tuon yhden ainokaisen illan aikana ehdin pähkäillä tuhatta eri asiaa: mitä laitan Minille yöksi päälle? Laitanko mitään, kun on näin kuuma? Paleltuuko Mini sitten yön aikana? (Välihuomautus: täällä on yölämpötila varmaankin lähempänä kolmeakymmentä) Pitäisikö minun laittaa herätyskello yöllä soittamaan, että voin tarkistaa Minin lämpötilan? Tuskallisinta tässä kaikessa oli se, että en voinut varmistaa keneltäkään. Kukaan ei ollut sanomassa, että älä nyt ole ääliö, ei se lapsi näillä helteillä kylmyyteen kuole. Huomasin illan aikana, että olisin kaivannut niin moneen asiaan toisen ihmisen näkökulman, että taidan olla kumppanina kohtuullisen rasittava. Tai sitten vaan epävarma äiti. Tuskin Minin isäkään on yhtään sen varmempi näissä asioissa kun minä, mutta ainakin olisi sitten kaksi tolloa miettimässä voiko lapsi paleltua tässä saunassa.
Lopputulemana: Minin nukkui yön pelkissä vaipoissa ja peiton alla. Aamulla tyyppi oli edelleen peiton alla ja kohtuullisen hikisenä. Olisi varmaan pitänyt vielä vähän höllentää peittoa. Minä en laittanut herätystä soimaan ja Mini oli aamulla hengissä eikä paleltuneena jääkalikkana. Jippii! Luonnistuuhan tämä.
Projekti 2: Olin tässä aikaisemmin pähkäillyt sitä, miten on mahdollista, että painoni ei näillä kalorivajeilla putoa. No putoaahan se. Tosin tuskastuttavan hitaasti. Minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itselleni, että olen tässä tekemässä elämäntaparemonttia enkä laihdutuskuuria. Olisi niin helppoa lähteä kutistamaan kalorimäärää entisestään, mutta silloin tästä tulisi nimenomaan se laihdutuskuuri, jota en halua. Uskon, että opettelemalla syömään normaalien ihmisten tavoin (ei sitä saatanan pullaa joka päivä) minä laihdun siihen painoon mikä vartalolleni sopii. Tällä hetkellä se vaan valitettavasti tarkoittaa sitä, että minun on kirjattava KAIKKI ruokani ylös. Yli kymmenen vuoden ajan väärillä ruokailutottumuksilla elellyt kroppani tuskin tunnistaa mikä on oikeaa nälkää ja mikä esimerkiksi lohtusyömistä vaativaa nälkää. Aion opettaa tämän eron aivoilleni. Välillä tuntuu kuin päässäni olisi tappelu kolmen eri tyypin välillä:
Tyyppi nro 1 kannustaa minua ylläpitämään vanhoja tapojani. "Ei se haittaa, jos vedät sitä tutun tekemään suklaakakkua kolmannenkin palan. Anna mennä, kerranhan täällä vaan eletään" ja seuraavana päivänä uuden suklaakakun äärellä sama homma.
Tyyppi nro 2 on äärimmäisen mukava. Hän on joustava, mutta jämäkkä, pitää minut hyvin aisoissa. "Vedä vaan se suklaakakun palanen, mutta jos toi tyyppi 1 alkaa täällä urpoilemaan niin vedän sitä lättyyn. Sinä et vedä kolmea, etkä edes kahta palaa, vaan nautit kunnolla siitä yhdestä palastasi."
Tyyppi nro 3 on ihan mulkku. Se on sitä mieltä, että minä en saa syödä suklaakakkua. Minun on mentävä lenkille. Se vaatii laihtumaan. Tämä tyyppi on joskus aikoinaan teini-iässä ollut kovinkin vahvoilla. Onneksi ei ole enää. Nyt se on pieni ryppyinen heppu aivojeni taimmassa nurkassa. Silloin tällöin se heristelee sieltä nyrkkiään, mutta tyyppi 2 näyttää sille keskaria. Helposti nujerrettavissa.
Minun onnekseni tyyppi nro 2 on tällä hetkellä voitolla. Se rökittää aika vahvasti kaksi muuta ja käskee niiden pitää turpansa kiinni. Tyyppi nro 1 oli vallalla alkuviikosta. Se esti minua lähtemästä lenkille ja aiheutti minulle paskan fiiliksen. En sitten tiedä miksi, mutta tällä kertaa (aiemmin tyyppi 1 olis jatkanut rellestystään) tyyppi nro 2 pääsi jälleen valtaan. On ne pirun kummalliset nämä ihmisen aivot.
Projekti 3: Jepajee. En ole yhtään oikeaa enkä nurjaa silmukkaa saanut neulottua :) sujuu siis varsin minulle tyypilliseen tapaan.
Projekti 4: Lähetin äitiliinille listan kirjoista, jotka haluan tänne. Kirjoja on niin monta, että piti laittaa asiat prioriteettijärjestykseen. Ensi viikolla tänne saapuu siis Galle ja muutamat vanhat valmennuskurssin matskut. Totesin, että ei minun ole mitään järkeä tahkota niitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan lukion oppikirjoista, koska minä osaan ne jo. Sen sijaan luen paljon syventävää tietoa ja hankalia asioita uudelta kantilta. Joku toinen bloggari mainitsi hyvin, että ihminen lukee 90% ajastaan niitä asioita, jotka hän osaa jo ja loput 10% niitä vaikeita. Minä taidan kääntää omat lukemani toisinpäin. (Väitän, että omat prossani oli oikeastaan aika 50/50, mutta turha niitä helppoja asioita on noinkaan paljon lukea). Hitaamminhan se silloin etenee, mutta on varmasti monta kertaa hyödyllisempää.
Nyt ihan vinkkinä teille rakkahat lukijat! Jos koet, että fysiikan 8 kurssi on ihan silkkaa hepreaa (minun mielestäni se on yksi fysiikan helpoimmista kursseista, mutta olen kuullut monen valittelevan sen vaikeutta) lue kirja: AJAN LYHYT HISTORIA! Kirjoitan tästä aiheesta varmaankin ihan oman postauksen myöhemmin, koska en ole kirjaa vielä saanut rämmittyä loppuun. Se kuitenkin käsittelee kohtuullisen selkeästi monia kurssin asioita. Lisäksi se toimii erinomaisena uneensaattajana, jos sitä lukee ääneen Minille.
Projekti 5: Kuulkaas immeiset. Olen löytänyt itsestäni pienen bridezillan. Hyvin pikkuruisen vasta. Olen jopa huomannut innostuvani häiden suunnittelusta ja erityisesti siitä, että häistä tulee kliseisesti meidän näköiset. Kampaajaa on kyselty tekemään minulle ja kaasoille kampaukset ja meikkaajakin on (toisen kaason sanoin) buukattu. Kaikki tämä yli vuosi ennen häitä. Huhhuh, aika hämmentävää saada jotain aikaiseksi.
Projekti 6: En ole varma osoitteesta. Siitä se edelleen kiikastaa. Täytynee ottaa tämä ensi viiko TODO listan kärkeen. Olisihan se siistiä saada vetää edes yksi projekti pois listalta.
Olen kerennyt kokeilla tätä yksinolemista nyt KOKONAISEN illan! Jo tuon yhden ainokaisen illan aikana ehdin pähkäillä tuhatta eri asiaa: mitä laitan Minille yöksi päälle? Laitanko mitään, kun on näin kuuma? Paleltuuko Mini sitten yön aikana? (Välihuomautus: täällä on yölämpötila varmaankin lähempänä kolmeakymmentä) Pitäisikö minun laittaa herätyskello yöllä soittamaan, että voin tarkistaa Minin lämpötilan? Tuskallisinta tässä kaikessa oli se, että en voinut varmistaa keneltäkään. Kukaan ei ollut sanomassa, että älä nyt ole ääliö, ei se lapsi näillä helteillä kylmyyteen kuole. Huomasin illan aikana, että olisin kaivannut niin moneen asiaan toisen ihmisen näkökulman, että taidan olla kumppanina kohtuullisen rasittava. Tai sitten vaan epävarma äiti. Tuskin Minin isäkään on yhtään sen varmempi näissä asioissa kun minä, mutta ainakin olisi sitten kaksi tolloa miettimässä voiko lapsi paleltua tässä saunassa.
Lopputulemana: Minin nukkui yön pelkissä vaipoissa ja peiton alla. Aamulla tyyppi oli edelleen peiton alla ja kohtuullisen hikisenä. Olisi varmaan pitänyt vielä vähän höllentää peittoa. Minä en laittanut herätystä soimaan ja Mini oli aamulla hengissä eikä paleltuneena jääkalikkana. Jippii! Luonnistuuhan tämä.
Projekti 2: Olin tässä aikaisemmin pähkäillyt sitä, miten on mahdollista, että painoni ei näillä kalorivajeilla putoa. No putoaahan se. Tosin tuskastuttavan hitaasti. Minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itselleni, että olen tässä tekemässä elämäntaparemonttia enkä laihdutuskuuria. Olisi niin helppoa lähteä kutistamaan kalorimäärää entisestään, mutta silloin tästä tulisi nimenomaan se laihdutuskuuri, jota en halua. Uskon, että opettelemalla syömään normaalien ihmisten tavoin (ei sitä saatanan pullaa joka päivä) minä laihdun siihen painoon mikä vartalolleni sopii. Tällä hetkellä se vaan valitettavasti tarkoittaa sitä, että minun on kirjattava KAIKKI ruokani ylös. Yli kymmenen vuoden ajan väärillä ruokailutottumuksilla elellyt kroppani tuskin tunnistaa mikä on oikeaa nälkää ja mikä esimerkiksi lohtusyömistä vaativaa nälkää. Aion opettaa tämän eron aivoilleni. Välillä tuntuu kuin päässäni olisi tappelu kolmen eri tyypin välillä:
Tyyppi nro 1 kannustaa minua ylläpitämään vanhoja tapojani. "Ei se haittaa, jos vedät sitä tutun tekemään suklaakakkua kolmannenkin palan. Anna mennä, kerranhan täällä vaan eletään" ja seuraavana päivänä uuden suklaakakun äärellä sama homma.
Tyyppi nro 2 on äärimmäisen mukava. Hän on joustava, mutta jämäkkä, pitää minut hyvin aisoissa. "Vedä vaan se suklaakakun palanen, mutta jos toi tyyppi 1 alkaa täällä urpoilemaan niin vedän sitä lättyyn. Sinä et vedä kolmea, etkä edes kahta palaa, vaan nautit kunnolla siitä yhdestä palastasi."
Tyyppi nro 3 on ihan mulkku. Se on sitä mieltä, että minä en saa syödä suklaakakkua. Minun on mentävä lenkille. Se vaatii laihtumaan. Tämä tyyppi on joskus aikoinaan teini-iässä ollut kovinkin vahvoilla. Onneksi ei ole enää. Nyt se on pieni ryppyinen heppu aivojeni taimmassa nurkassa. Silloin tällöin se heristelee sieltä nyrkkiään, mutta tyyppi 2 näyttää sille keskaria. Helposti nujerrettavissa.
Minun onnekseni tyyppi nro 2 on tällä hetkellä voitolla. Se rökittää aika vahvasti kaksi muuta ja käskee niiden pitää turpansa kiinni. Tyyppi nro 1 oli vallalla alkuviikosta. Se esti minua lähtemästä lenkille ja aiheutti minulle paskan fiiliksen. En sitten tiedä miksi, mutta tällä kertaa (aiemmin tyyppi 1 olis jatkanut rellestystään) tyyppi nro 2 pääsi jälleen valtaan. On ne pirun kummalliset nämä ihmisen aivot.
Projekti 3: Jepajee. En ole yhtään oikeaa enkä nurjaa silmukkaa saanut neulottua :) sujuu siis varsin minulle tyypilliseen tapaan.
Projekti 4: Lähetin äitiliinille listan kirjoista, jotka haluan tänne. Kirjoja on niin monta, että piti laittaa asiat prioriteettijärjestykseen. Ensi viikolla tänne saapuu siis Galle ja muutamat vanhat valmennuskurssin matskut. Totesin, että ei minun ole mitään järkeä tahkota niitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan lukion oppikirjoista, koska minä osaan ne jo. Sen sijaan luen paljon syventävää tietoa ja hankalia asioita uudelta kantilta. Joku toinen bloggari mainitsi hyvin, että ihminen lukee 90% ajastaan niitä asioita, jotka hän osaa jo ja loput 10% niitä vaikeita. Minä taidan kääntää omat lukemani toisinpäin. (Väitän, että omat prossani oli oikeastaan aika 50/50, mutta turha niitä helppoja asioita on noinkaan paljon lukea). Hitaamminhan se silloin etenee, mutta on varmasti monta kertaa hyödyllisempää.
Nyt ihan vinkkinä teille rakkahat lukijat! Jos koet, että fysiikan 8 kurssi on ihan silkkaa hepreaa (minun mielestäni se on yksi fysiikan helpoimmista kursseista, mutta olen kuullut monen valittelevan sen vaikeutta) lue kirja: AJAN LYHYT HISTORIA! Kirjoitan tästä aiheesta varmaankin ihan oman postauksen myöhemmin, koska en ole kirjaa vielä saanut rämmittyä loppuun. Se kuitenkin käsittelee kohtuullisen selkeästi monia kurssin asioita. Lisäksi se toimii erinomaisena uneensaattajana, jos sitä lukee ääneen Minille.
Projekti 5: Kuulkaas immeiset. Olen löytänyt itsestäni pienen bridezillan. Hyvin pikkuruisen vasta. Olen jopa huomannut innostuvani häiden suunnittelusta ja erityisesti siitä, että häistä tulee kliseisesti meidän näköiset. Kampaajaa on kyselty tekemään minulle ja kaasoille kampaukset ja meikkaajakin on (toisen kaason sanoin) buukattu. Kaikki tämä yli vuosi ennen häitä. Huhhuh, aika hämmentävää saada jotain aikaiseksi.
Projekti 6: En ole varma osoitteesta. Siitä se edelleen kiikastaa. Täytynee ottaa tämä ensi viiko TODO listan kärkeen. Olisihan se siistiä saada vetää edes yksi projekti pois listalta.
torstai 25. heinäkuuta 2013
Jäähyväiset
RIP
Merkittävä ylipaino
Huhtikuu 2013 - Heinäkuu 2013
Rakkaat kanssasurijat
Älkää olko surullisia, sillä minäkään en ole. En kaipaa vainajaa. Se teki oloni epämukavaksi, vaikka kulkikin mukanani ilman, että huomasin mitään. Se hiipi vartalooni pyytämättä ja yllättäen. Sitä ei ollut paljon, mutta silti terveysviranomaisten asettamien rajojen mukaan se oli merkittävä. Nyt tilalle on saapunut ylipaino ilman etuliitettä. Sen kanssa pystyn vielä elämään.
Rakas vainaja. Sinun hautajaisissasi ei ole kermakakkua. Ei pullaa. Ei viinereitä. Eikä ainakaan suklaata, jolla sinut synnytettiin. Sinun hautajaisissasi ei ole kipeitä polvia, vaan vartalo, joka pyrkii kohti terveellisyyttä. Sinun hautajaisissasi ei itketä kyyneliä vaan iloitaan siitä, että sinä olet poissa.
Lepää rauhassa, pysy poissa.
tiistai 23. heinäkuuta 2013
"Yksinhuoltajan" arkea - ennakkonäytös
Juoni: Minin isä lähtee matkalle, päähenkilö kokeilee yksinhuoltajan elämää.
Torstai:
Tänään on SE päivä! Päähenkilön ajatukset ovat yli viikon kestävässä yksinolossa. Ei kun hetkinen... Kaksinolossa. Päähenkilö tajuaa, että hän ei ole seuraavaan epämääräiseen määrään vuosia koskaan täysin yksin. ---tana. No, tänään kuitenkin on SE päivä. Mitä kaikkea sitä voikaan tehdä! Ensin päähenkilö käy fysioterapiassa, sitten päähenkilö rynnistää mammatapaamiseen (yägh, mikä nimitys), jonka jälkeen päähenkilö päättää nauttia illasta kotona kaksin Minin kanssa. Päähenkilön olo on kuitenkin yllättäen kovin yksinäinen. Kukaan ei vastaa sanoin, kun päähenkilö juttelee. Vastaus on epämääräistä hihkuntaa, toisinaan jopa naurua. On se hyvä, että maailmassa on joku, jonka mielestä päähenkilöllä on ihmeellisen mahtava huumorintaju.
Perjantai:
Päähenkilö herää ja tajuaa, että ei eilen lähtenyt lenkille. Miten hän voisi, kun Miniä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Juoksurattaitakaan ei ole tullut hankittua. Päähenkilö ei ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan ei ole vahtimassa Miniä lenkkien aikana. Juoksulle voi siis heittää hyvästit. Päähenkilö päättää harjoittaa kotijumppaa sen sijaan. Päähenkilö ei pääse ulos koko päivänä eikä puhu yhdenkään aikuisen kanssa koko perjantaina.
Lauantai:
Päähenkilö on kuolla tylsyyteen ja päättää lähteä ulos. Suuntana on eläintarha. Ehkä Mini tykkäisi katsella jo eläimiä. Ainakin päähenkilö tykkää. Eläintarhan jälkeen suunnataan kahvilaan. Yllättäen saksankielinen tarjoilija on maailman parasta juttuseuraa.
Sunnuntai:
Perkeleen maa, kun mikään paikka ei ole sunnuntaisin auki. Päähenkilö kulkee koomassa koko päivän. Kuinka mones vaippa tämä nyt oikein olikaan?
Maanantai:
AAAAAAAAAARGH! Päähenkilö miettii, miten ei ole arvostanut tarpeeksi sitä, että illalla on joku joka ottaa vastuun hetkeksi pois harteilta. Miten ihanaa on käydä yksin edes jossain.
Tiistai:
Päähenkilö hakkaa päätä seinään. S-O-S tekstiviesti lähtee tutulle mammalle. Onneksi mamma ymmärtää yskän ja tulee kahville. Jutteleminen toiselle aikuiselle, onko mitään parempaa?
Keskiviikko:
Maata näkyvissä! Äiti saapuu Iso G kainalossaan. "Kiva kun tulit", päähenkilö sanoo ja jatkaa: "Tossa on Mini, mä lähden 20 minuutin lenkille". Päähenkilö hölkkää kuin henkensä hädässä. Yksinäinen hetki! JESH! Takaraivossa Herra Motivaatio alkaa kolkuttaa. Iso G on täällä!
Torstai:
Päähenkilö on taivaassa. Läsnä on toinen aikuinen. Se puhuu sanoja, se kävelee itse, sitä ei tarvitse kanniskella, se osaa tehdä itse ruokansa, se on ihan täpinöissään Ministä!
Perjantai:
Minin isä saapuu. Päähenkilön arvostus häntä kohtaan on kasvanut viikon aikana valtavasti. On olemassa ihminen, jonka kanssa voi jakaa iloisia ja surullisia asioita. Ihminen, jonka kanssa voi jakaa arjen. Täydellistä!
Torstai:
Tänään on SE päivä! Päähenkilön ajatukset ovat yli viikon kestävässä yksinolossa. Ei kun hetkinen... Kaksinolossa. Päähenkilö tajuaa, että hän ei ole seuraavaan epämääräiseen määrään vuosia koskaan täysin yksin. ---tana. No, tänään kuitenkin on SE päivä. Mitä kaikkea sitä voikaan tehdä! Ensin päähenkilö käy fysioterapiassa, sitten päähenkilö rynnistää mammatapaamiseen (yägh, mikä nimitys), jonka jälkeen päähenkilö päättää nauttia illasta kotona kaksin Minin kanssa. Päähenkilön olo on kuitenkin yllättäen kovin yksinäinen. Kukaan ei vastaa sanoin, kun päähenkilö juttelee. Vastaus on epämääräistä hihkuntaa, toisinaan jopa naurua. On se hyvä, että maailmassa on joku, jonka mielestä päähenkilöllä on ihmeellisen mahtava huumorintaju.
Perjantai:
Päähenkilö herää ja tajuaa, että ei eilen lähtenyt lenkille. Miten hän voisi, kun Miniä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Juoksurattaitakaan ei ole tullut hankittua. Päähenkilö ei ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan ei ole vahtimassa Miniä lenkkien aikana. Juoksulle voi siis heittää hyvästit. Päähenkilö päättää harjoittaa kotijumppaa sen sijaan. Päähenkilö ei pääse ulos koko päivänä eikä puhu yhdenkään aikuisen kanssa koko perjantaina.
Lauantai:
Päähenkilö on kuolla tylsyyteen ja päättää lähteä ulos. Suuntana on eläintarha. Ehkä Mini tykkäisi katsella jo eläimiä. Ainakin päähenkilö tykkää. Eläintarhan jälkeen suunnataan kahvilaan. Yllättäen saksankielinen tarjoilija on maailman parasta juttuseuraa.
Sunnuntai:
Perkeleen maa, kun mikään paikka ei ole sunnuntaisin auki. Päähenkilö kulkee koomassa koko päivän. Kuinka mones vaippa tämä nyt oikein olikaan?
Maanantai:
AAAAAAAAAARGH! Päähenkilö miettii, miten ei ole arvostanut tarpeeksi sitä, että illalla on joku joka ottaa vastuun hetkeksi pois harteilta. Miten ihanaa on käydä yksin edes jossain.
Tiistai:
Päähenkilö hakkaa päätä seinään. S-O-S tekstiviesti lähtee tutulle mammalle. Onneksi mamma ymmärtää yskän ja tulee kahville. Jutteleminen toiselle aikuiselle, onko mitään parempaa?
Keskiviikko:
Maata näkyvissä! Äiti saapuu Iso G kainalossaan. "Kiva kun tulit", päähenkilö sanoo ja jatkaa: "Tossa on Mini, mä lähden 20 minuutin lenkille". Päähenkilö hölkkää kuin henkensä hädässä. Yksinäinen hetki! JESH! Takaraivossa Herra Motivaatio alkaa kolkuttaa. Iso G on täällä!
Torstai:
Päähenkilö on taivaassa. Läsnä on toinen aikuinen. Se puhuu sanoja, se kävelee itse, sitä ei tarvitse kanniskella, se osaa tehdä itse ruokansa, se on ihan täpinöissään Ministä!
Perjantai:
Minin isä saapuu. Päähenkilön arvostus häntä kohtaan on kasvanut viikon aikana valtavasti. On olemassa ihminen, jonka kanssa voi jakaa iloisia ja surullisia asioita. Ihminen, jonka kanssa voi jakaa arjen. Täydellistä!
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Uneton blogimaassa
Heräsin viideltä. Näin mahtavilla unenlahjoilla varustettu ihminen ei koskaan herää ennenkuin on pakko, joten lievästi hämmästyin kun tajusin mitä kello on. Mitään hyvää syytä tähän ei ole, mutta ainakin olen pirteä kuin pikkulintu, joten kaipa tässä on sitten nukuttu tarpeeksi.
Eilen oli aivan huippu päivä. Alkuun kävin fysioterapeutilla, sitten erään toisen suomalaisen mamman kanssa syömässä ja napattiin vielä kahvit messiin matkalle seuraavaan paikkaan. Melkein teki mieli ottaa potretti tänne julkaistavaksi, kun muistutin sellaista klassista julkkismutsia valtavat aurinkolasit päässä (täällä aurinko tuntuu paistavan AINA), hellemekko päällä (täällä on ihan helvetinmoinen helle) ja kuuma kahvi kourassa (vain ääliöt vetävät tällä helteellä kofeiininsa muuna kuin tabletteina). Ei ole ihan helppoa leikkiä julkkista: rattaiden tyrkkiminen yhdellä kädellä on melkein mahdotonta. Mitä sitä ei kahvinsa eteen tekisi.
Lounastelun jälkeen hilppaisin vielä Minin kanssa kemuihin. Ilmaista ruokaa ja juomaa: kuka muka jättäisi välistä? Minä en ainakaan, joten kotiin pääsimmekin sitten kymmenen pintaan. Sopivasti Minin nukkumaanmenoaikaan.
Törmäsin eilen muihin suomalaisiin ja seurauksena tästä lähdemme tänään Minin kanssa tsekkaamaan maan pääkaupungin heidän kanssaan. Kiva yllärireissu näin lauantain kunniaksi. Olimme ajatelleet, että tämä olisi Minin isän "vapaapäivä" (= ei vaimoketta eikä mukulaa lähimain), joten kivana yllärinä lähicityssä hengailun sijaan lähdemmekin Minin kanssa hieman pidemmälle.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Eilen oli aivan huippu päivä. Alkuun kävin fysioterapeutilla, sitten erään toisen suomalaisen mamman kanssa syömässä ja napattiin vielä kahvit messiin matkalle seuraavaan paikkaan. Melkein teki mieli ottaa potretti tänne julkaistavaksi, kun muistutin sellaista klassista julkkismutsia valtavat aurinkolasit päässä (täällä aurinko tuntuu paistavan AINA), hellemekko päällä (täällä on ihan helvetinmoinen helle) ja kuuma kahvi kourassa (vain ääliöt vetävät tällä helteellä kofeiininsa muuna kuin tabletteina). Ei ole ihan helppoa leikkiä julkkista: rattaiden tyrkkiminen yhdellä kädellä on melkein mahdotonta. Mitä sitä ei kahvinsa eteen tekisi.
Lounastelun jälkeen hilppaisin vielä Minin kanssa kemuihin. Ilmaista ruokaa ja juomaa: kuka muka jättäisi välistä? Minä en ainakaan, joten kotiin pääsimmekin sitten kymmenen pintaan. Sopivasti Minin nukkumaanmenoaikaan.
Törmäsin eilen muihin suomalaisiin ja seurauksena tästä lähdemme tänään Minin kanssa tsekkaamaan maan pääkaupungin heidän kanssaan. Kiva yllärireissu näin lauantain kunniaksi. Olimme ajatelleet, että tämä olisi Minin isän "vapaapäivä" (= ei vaimoketta eikä mukulaa lähimain), joten kivana yllärinä lähicityssä hengailun sijaan lähdemmekin Minin kanssa hieman pidemmälle.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)