Yllättäviä kompromisseja

Jos joku minut pääsee päivittäin yllättämään, niin se on tuo rakas nelivuotiaani. 

Jumalattoman ärsyttävä nelivuotiaani. 

Raivostuttava nelivuotiaani. 

Hermoja koetteleva nelivuotiaani.

Maailman kovaäänisin nelivuotiaani.

Maailman suloisin nelivuotiaani. 

Maailman hauskin nelivuotiaani. 

Maailman rakkain nelivuotiaani.

Minin isin lehmänhermotkin joskus katkeavat tuon nelivuotiaan toilailuista, joten ei ole mikään ihme, että minä ja Mini otamme päivittäin yhteen. Minun hermoni kun ovat tätä nykyä seitinohuet (jaa, mistähän lie Mini perinyt temperamenttinsa). Erityisesti asiat, joista on väännetty jo yli kaksi vuotta (voi hyvä luoja...), kuten syöminen ja vaatteiden pukeminen, saavat minut nykyään rähjäämään alta aikayksikön. Onko se nyt jumalauta niin vaikeaa vaan pukea ne vaatteet päälle?

Tässä eräänä aamuna otin uuden asenteen. Päätin, että nyt en rähise, en riehu, en huuda. Pyydän kerran ja se on sillä selvä. No eihän se nyt tietenkään mennyt niin. Mini aloitti joka-aamuisen venkoilunsa ja oikein yllytti minua hermostumaan. Sitten kävimme seuraavan keskustelun:

Laalaa (L): "Onko meidän oikeasti pakko tapella tästä asiasta jok'ikinen aamu? Mä en millään jaksaisi, kun se lopputulema on se, että sulla menee hermo, mulla menee hermo, kaikkia ärsyttää ja lopulta kuitenkin joudut pukemaan ne vaatteet. Mitä jos nyt vaan ei tapeltaisi tällä kertaa?"

Mini (M): "No mitäs jos tapeltaisiin ihan vähän vaan?"

L: "Ja sitten vaatteet päälle?"

M: "Joo"

L: "Ilman kitinöitä?"

M: "Joo"

L: "No se sopii... *Minä huutaen* NYT NE VAATTEET PÄÄLLE!!!!!"

M *huutaen*: EI!!!!!!

---> Mini alkaa pukea vaatteita päälle kitisemättä, narisematta ja naureskellen.

Kyllä äitiys on vaan loputon sarja "WTF"- hetkiä.

Epäsopivasti lihava

"Raskaus ei ole syy syödä kahden edestä"

No entäs kolmen? Tai viiden?

Oli nälkä. Oli huono-olo. Oli huono-olo jos ei syönyt ja laatta lensi vielä viikolla 30 jos en syönyt PALJON ja mielellään tietysti suklaata ja muuta herkkua. Niistä tämä vauva tykkäsi. Liikuntaa en pystynyt harrastamaan kiitos jatkuvan huonovointisuuden ja oksentelun. Yhdessä vaiheessa en pystynyt edes pariin viikkoon kävelemään lantion alueen tulehduksen takia. Tässäpä nämä tekosyyt joiden seurauksena tuli kerättyä huimat määrät raskauskiloja. 

Yli sadan kilon keijukainen täällä terve.

Noooooh, eipä hätiä! Imetys kuluttaa. Näin ne kaikki sanoivat. Olet entisissä mitoissa alta aikayksikön. Ne sanoivat. Vähän vaunukävelyjä ja ruokavalio siistiksi niin sillä lähtee. Sanoivat.

Pyh. Sanon minä.

Imetys kuluttaa noin 300-500 kilokaloria vuorokaudessa. Syön aamupuuron ja iltapuuron omenasoseella ja raejuustolla. Välipalaksi rahkaa mangososeella. Toisinaan sekaan muutama pähkinä. Lounaaksi puolet lautasesta lämmintä ruokaa (mitä nyt ikinä olenkaan sattunut tekemään) ja puolet lautasesta kasviksia. Päivällistä syömme harvoin. Perjantaisin juon bissen tai kaksi tai joskus harvoin punkkua ja juustoja. Herkkuja en ole syönyt yli kuukauteen missään muodossa. En ole ikinä syönyt näin terveellisesti ja mitä tekee paino? Pysyy samana tai jopa nousee välillä. Siis jumalauta ihan tavallisella ruualla, jossa ei piilokaloreita ole.

Kysyin lääkäriltäni, että saisiko tässä imettäessä alkaa laihdutuskuurille. Vastaus oli myöntävä, mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että toiset pudottavat raskauskilot helposti imetyksellä, mutta osalla on vaikeampaa ja kroppa pitää tiukasti kiinni jok'ikisestä sisään tungetusta kalorista, kunnes imetys päättyy. Arvatkaapa kumpaan joukkoon minä kuulun?

Argh.

Muita vaikuttavia tekijöitä, joilla saa painonsa junnaamaan ovat:

Stressi. Ei ole.

Univelka. Ei ole. Mini2 vetää 8-9h yöunia heräämättä.

Siispä olen tullut siihen tulokseen, että minua riivaa hidastunut aineenvaihdunta. Osalla imettävistä aineenvaihdunta hidastuu, jotta kaikki mahdollinen ravinto saadaan talteen. Check. Tämän puolesta puhuu ainakin se, että jouluna keräsin viikossa 3 kiloa painoa lisää. Ajattelin, että nestettähän se, kyllä se siitä lähtee. No ei lähtenyt. Niitä joulukiloja kannan vieläkin.

Hidastunutta aineenvaihduntaa voi buustata esimerkiksi liikunnalla ja siksi olenkin nyt nostanut arseni sohvasta ja aloittanut raskauden alussa kesken jääneen puolimaratonohjelman. Katsotaan mitä liikunnan lisääminen tekee painolle. Alas se on joka tapauksessa saatava: en aio olla "merkittävästi ylipainoinen" pitkään. 

Onhan se toisaalta kiva tietää, että autiolle saarelle haaksirikkoutuessani Mini2:lla ei olisi hätäpäivää: kroppani nimittäin todennäköisesti oppisi yhteyttämään energian tuottamiseksi. Niin tehokas se on tässä energian varastoinnissa.

Äitiys on pesti hulluuteen

"Meni turvallinen tiistaipäivä,
Tuikitavallinen keskiviikko,
Tuttu torstaikin taisi mennä

koko viikko sitä samaa taas
Rauha maas'.

Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan,
Minä saan sinut kiehumaan,

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen.
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen.

Menee toraillessa tiistaipäivä,
Mykkäkoulussa keskiviikko.
Torstai on epätoivoa täynnä
Ja perjantaikin kovin pitkä.

Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen.
Minne katsonkin aina punaista nään.
Mun pää paisuu.
Mä hakkaan sitä seinään.

Nään mustaa verkalleen. 

Kunnes taas ymmärretään toisiamme,
Kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa,
Ja ymmärrystä niille joilla on vain niiden
Tasainen kelkkamäki hautaan.

Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan,
Minä saan sinut luopumaan,
Leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on."

(Sanat valikoiden yhdistelty YUP:n kappaleesta "Rakkaus on pesti hulluuteen")

Nyt niitä on kaksi. Lapsia siis. Marraskuun alussa saimme seuraamme Mini-kakkosen niin pikaisena toimituksena, että edes isukki ei ehtinyt saliin mukaan (eikä muuten kivunlievityskään). Siinä vaiheessa kun minä jo ponnistin, laittoi Isimies viestiä, että onpa täällä jännä ajella pimeitä teitä ihan yksin. Siinä vaiheessa kun soitin ilmoittaakseni, että täällä tämä pötkylä nyt olisi, oli Isimies parkkeeraamassa autoa. Hetken hiljaisuuden ja "Oho!" lausahduksen jälkeen hän totesi, että no minäpä tulen sinne ihan kohta. Ja sitten hän saapui. 15 minuuttia tyttärensä syntymän jälkeen.

Tälläkin kertaa päädyin käynnistykseen, kuten Minin syntymän aikaan. Tosin tämä kakkoskierros vaati kaksi käynnistystä, joista ensimmäinen ei tehnyt mitään ja toinen sitten sinkautti mukulan maailmaan. Ehdin aktiivisesti synnyttää 20 minuuttia. 20 fucking minuuttia!!! (Minin synnytys kesti käynnistyksineen 28 tuntia. 28 fucking TUNTIA!!!) Olin jälleen lähtenyt synnyttämään sillä asenteella, että kaikki dropit mitä sairaala laillisesti saa antaa. Ehdin ruinata kätilöltä ilokaasua, koska kivut alkoivat heti sietämättöminä. "Ei taida vielä olla sen aika", oli vastaus. Minuutin päästä kätilö muutti mielensä, kun itkin kivusta ja haki ilokaasun. Sitä iloa ehdin vetäistä kolme kertaa, kun mukelo jo päättikin, että täältä tullaan. Menin ihan kohtalaiseen paniikkiin siinä pää punaisena huutaessani, että ei se saatana vielä voi tulla, kun ei ole lääkäri eikä Isimies paikalla (täällä lääkäri on aina synnytyksessä mukana). Tarrauduin kahta kauheammin ilokaasuun (dejavu 3,5 vuoden takaa) jolloin kätilö kiskaisi maskin pois, soitti pikaisesti lääkärin ja sanoi: "Das baby geboren". 

No shit Scherlock. 

Lääkäri ehti tulla ovesta sisään, nyökätä kätilölle (ihan kuin siinä kohtaa kyseltäisiin lupaa synnyttää) ja siinä hän sitten oli. Vauva. Ja minä silmät selällään, että mitä helvettiä tässä justiinsa tapahtui. Järkytyksestä toivuttuani hihkaisin, että "I'm never doing this shit again!". Enkä todella aio synnyttää enää ikinä. En ikinä.

Mini2 on kohta kolme kuukautta vanha ja osoittautunut hämmästyttävän samantyyppiseksi kuin Mini aikoinaan:

Nukkuu hyvin ja paljon (X)

Ei turhia itke (X)

Kaamea uhmaikä siis: HERE WE COME! (Minin viimeaikaisiin toilailuihin osuu hyvin tuo alun biisi. Otti nimittäin isoveli vähän nokkiinsa uudesta tulokkaasta. Olemme saaneet tuta nelivuotiaan raivon.)

Raindrops on roses and whiskers on kittens

No nyt on päästy asiaan tässä lapsimaailmassa! Istuimme parvekkeella ihmettelemässä ukonilmaa Minin kanssa, kun hän yhtäkkiä kysyi: "Miksi salamoi? Miksi jyrisee?" Koin hetkeni tulleen. Nyt vihdoin ja viimein pääsen selittämään tieteen saloja lapselle.

Aloitin siis siitä tärkeimmästä: "Salama sanoo jotain jyrinälle ja jyrinä vastaa takaisin..." Voi kyllä, oli ihan pakko. Kyseessähän on siis tietysti klassikkokohtaus elokuvasta Sound of music.

Tämän jälkeen puhkesin lauluun:

"Raindrops on roses and whiskers on kittens,
bright copper kettles and warm woolen mittens,
brown paper packages tied up with strings,
these are a few of my favorite things.

Cream colored ponies and crisp apple strudels,
door bells and sleigh bells and schnitzel with noodles.
Wild geese that fly with the moon on their wings.
these are a few of my favorite things.

Girls in white dresses with blue satin sashes,
snowflakes that stay on my nose and eyelashes,
silver white winters that melt into springs,
these are a few of my favorite things.

When the dog bites, when the bee stings,
when I'm feeling sad,
I simply remember my favorite things,
and then I don't feel so bad."

Olkaapa hyvä naapurit, jotka myös mahdollisesti nautitte komeasta ukonilmasta.

Ps. Tämän kohtausrekonstruktion jälkeen toki selitin mitä oikeasti tapahtuu ukonilmalla, mutta Miniä kiinnosti lähinnä, että mitä se salama oikein sanoo ja miksi jyrähdys jyrähtää. I just failed.

Hän puhuu

Mini on ollut pienestä pitäen varsin verbaalinen tyyppi. Ensimmäinen sana "ishi" kuultiin kymmenen kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen tuo suupaltti ei ole turpaansa sulkenut. Enkä kyllä pistä pahitteeksi: niin mainiota settiä hän suustaan päästelee, että naurulihakset ovat koetuksella meillä vanhemmilla.

Minin verbaalisuus on ehdottomasti yksi hänen hienoimpia piirteitään ja suuri osa hänen persoonaansa. Siksi onkin ollut niin sääli nähdä miten hiljaiseksi pieni lapsi voi mennä, kun hänen kykynsä kommunikoida riistetään. Nyt puhun tietysti siitä, että asumme maassa, jossa ei pääse paljon suomeksi haastelemaan. Mini on kuitenkin tähän asti onnistunut kiertämään ongelmia valoisalla persoonallaan ja ihan suoranaisesti viittomalla. Pienet lapset eivät välitä siitä, mitä kieltä kukakin puhuu vaan pelkkä hymy ja käsi viittoma "tule" riittää. Kuluu pari minuuttia ja vasta tavanneet lapset ovat yhtäkkiä riippumassa yhdessä ties missä ja hihittelevät nurkassa omille sanattomille jutuilleen.

Tänään tapahtui kuitenkin jotain uutta: Mini puhui ensimmäistä kertaa kuulteni paikallista saksan murretta. Ilmeisesti päivä viikossa päiväkodissa on kuitenkin jo iskostanut kieltä Minin päähän sen verran, että hän jo uskaltautuu sitä puhumaankin. Kohteena oli saksalainen ystäväni, jolta meni ihan totaalisen ohi, että Mini ei puhunutkaan enää suomea vaan saksaa ja että hänen olisi pitänyt Miniä ymmärtää. Ystäväni selitti, että hän on niin tottunut siihen, että hänelle puhutaan suomea, että kielen vaihtaminen lennosta tuli täytenä yllätyksenä. Lisäksi kun kyseessä on pienen lapsen sopottama saksan vahva murre, ei ole ihmekään että aikamme jouduimme miettimään mitä tärkeää Minillä oli kerrottavana.

Ja tärkeää asiaa olikin:

Paikallisella murteella: "Ig tu assen" ja "das is mini"
Saksaksi: "Ich esse" ja "das ist meine"
Suomeksi: "Minä syön" ja "tämä on minun"

Kyllä äiti on taas ylpeä!

Lapseni ensimmäiset sanat vol. 2.

Kummitäti

Minusta tuli elämäni ensimmäistä kertaa kummitäti. Lasta en koskaan ehtinyt pitää elävänä sylissä, mutta sain sentään käydä hänen ruumistaan katsomassa sairaalassa. Hän nukkui unta, josta ei koskaan herää.

Mini halusi seistä avoimen haudan vieressä monta minuuttia pienet aivot raksuttaen. Kävimme seuraavan keskustelun noin kolmesti:

"Meneekö F tuonne nukkumaan? Hyppääkö hän sinne? Voiko hän sitten tulla meille leikkimään?"
"Ei kulta. F nukkuu arkussa, joka lasketaan tuonne. Hän nukkuu sellaista unta, josta ei voi koskaan herätä. F oli syntyessään todella sairas eikä hän voinut parantua. Me emme koskaan saa F:a meille kylään, mutta D (hänen veljensä) voi tulla meille edelleen."

Hautajaisissa kaikki itkivät, kun maailman pienin arkku laskettiin haudan lepoon. Puhalsimme kummipoikani muistoksi saippuakuplia ja Mini kävi heittämässä ruusun F:n arkun päälle.

"Tomorrow we will have to let him go"

Ystäväni lapsen kohtalo on kirjoitettu hänen äitinsä sanoin otsikkoon. Saman lapsen, josta kirjoitin edellisessä viestissäni. 

Mitään ei ole enää tehtävissä.

En osaa edes kuvitella vanhempien tuskaa enkä osaa sanoa heille mitään järkevää. Sanat ovat kadonneet. Ainoa mitä voin tehdä, on kuunnella, mutta tällä hetkellä vastassa on vain hiljaisuutta ja surua.

Sen täytyy sattua niin paljon.