Matkustan ympäri maailmaa...

...laukussa leipää ja piimää (nam) vaan. 

Pikaiset terveiset Suomen pääkaupungista! Huomenna lähtee kone kotia kohti ja lomailu saa lop... jatkua. Olen kokeen jälkeen ottanut koko kesän rennosti. Niin tajuttoman rennosti, että en pääse yli siitä hämmennyksestä, joka minuun iski kun tajusin, että kohta on jo elokuu. ELOKUU! On varmaan parasta kerätä vähän kesän tapahtumia pienoisena yhteenvetona tähän alle.

Viime jaksossa tapahtunnutta:

Meillä oli pitkään eräs sukulaiseni kyläilemässä. Hänen kanssaan kiertelimme kotimme lähiseutuja ja kärsimme kaksi viikkoa kestäneistä rankkasateista. Vieraasta erottuamme suuntasimme Suomen kauniille Saimaalle mökkeilemään, josta tie vei lopulta Helsinkiin, jossa vietän nyt harvinaista Mini vapaata hetkeä.

Minin sanavarasto kasvaa huimaa vauhtia. Liekö suomen vierailumme vauhdittanut sanojen oppimista, kun parin viime viikon aikana puhe on kehittynyt valtavasti. Viimeaikoina olemme saaneet kuunnella sellaisia sanoja kuin puuo (puuro), alo (valo), ihahhaa(heppa), auva (hauva), prumprum (kaikki meteliä pitävät kulkuvälineet) jne.

Eräs Minille tärkeä asia on myös viimein alkanut sujua - kävely.

It's small step for mankind, one a giant leap for Mini. 

Seuraavissa jaksoissa:

Meille saapuu jälleen vieraita, kunhan itse rönyän täältä kotiin. Sen jälkeen saapuu vähän lisää vieraita. Sitten matkustan piipahtamaan Tsekeissä, jonka jälkeen onkin minun jo aika matkustaa viikonlopuksi takaisin Suomeen. Kaaso näet lähetti viestin, että olisi parempi olla tuona viikonloppuna Suomessa. Jotain mystistä on luvassa. Oletan, että kyseessä on polttarit ja lupaan raportoida tänne miten pahasti minua oikein nöyryytetään.

Kunhan polttareista on selvitty on pian aika suunnata jälleen Suomeen, koska luvassa on viimein hääjuhlamme. Hääpukuni saapui viime viikolla kotiimme ja hieman täpinöissäni ja kauhulla odotan sen sovittamista. Olen nimittäin syönyt paljon herkkuja kesän aikana ja kerännyt todennäköisesti hieman painoa. Mutta puvun kohtalo selviää huomenna.

Menoa siis riittää edelleen ja blogi pysyy todennäköisesti melko hiljaisena. En viitsi istua koneella kirjoittamassa, jos meillä on vieraita ja reissailun lomassa on usein pitkiä pätkiä, että netti ei toimi. Siksipä toivottelen tässä kaikille vaan hyvää loppukesää. Palaan asiaan, kun asiaa on ja tekniikka pelaa.

Ovet ei aukene meille

Hakukaupunki ma 26.5.2014 aamupäivä

On aivan jumalattoman kylmä, kun astun lentokoneesta ulos. On harmaata ja ankeaa. Ensimmäinen päähäni iskostuva ajatus on "Ei. En minä tänne halua." Samoilen päivän kaupungilla palellen, kunnes päädyn kahvilaan istumaan. Viereisessä pöydässä kolme tyttöä puhuu geeniteknologiasta. Tai lähinnä yksi selittää panikoituneella kimeällä äänellä kahdelle muulle miten PCR toimii ja kaksi muuta kyselevät tyhmiä. Yritän keskittyä Ilta-Sanomiin, mutta ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti, kun viereisen pöydän tytöt pohtivat ääneen. Vaietkaa nyt hyvät ihmiset ja rauhoittukaa. Kimeällä äänellä puhuvalle tytölle tekisi mieli mennä sanomaan: "Sinä selvästi osaat nämä asiat. Rauhoitu." Koko ajan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan lääkikseen, mutta en tänne. Minne vaan muualle, mutta ei tänne. Haluan kotiin rakkaideni luo.

Heinäkuu 2014

Olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt sitä, että jollain ihmeen kaupalla saisinkin nähdä nimeni hyväksyttyjen listassa. Olen harmitellut sitä, että en uskaltanut tunnustaa itselleni jo keväällä, että tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, sisäänpääsy olisi ehkä huonoin mahdollinen lopputulos. Miksi en tajunnut tätä jo keväällä vaan jatkoin lukemista? Ne kaikki turhaan luetut illat...

Olemme jo Minin isän kanssa saaneet mietittyä tulevaisuudensuunnitelman, jonka lopputulemana on se, että minusta tulee lääkäri. Suunnitelma sisältää paluumuuton Suomeen ja minulta paljon matkustamista ulkomaille, mutta kaikenkaikkiaan suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Meille sopivalta. Ihan lähitulevaisuuden juttu se ei kuitenkaan ole, koska harkitsemme muuttoa Suomeen vasta, kun Minin on aika aloittaa koulu. Silloin suunnitelman rahoituskin on kunnossa.

Avaan nimilistan. Syke nousee. Selaan nimeni kohdalle ja huokaisen. Helpotuksesta. Nimeni ei ole siellä. Ensi keväänä minun ei enää tarvitse lukea, koska suunnitelma on selvä.

Ovet ovat edelleen kiinni.

Kuopiosta kuuluu kummia

*Teksti on edelleen kirjoitettu sillä ajatuksella, että blogin lukijoilla ei ole tarvetta tietää mihin kaupunkiin hain. Siksi kommentoin sisäänpääsyäni/sisäänpääsemättömyyttäni vasta, kun kaikki tulokset ovat tulleet. Tämä on vain yleistä pohdintaa.*

Eilen oli monella jännittävä päivä, koska Kuopion tulokset pamahtivat julkisiksi tänään. Osaan kuvitella kuinka sadat ja sadat sormet ovat hakanneet F5:sta yöllä kellon h-i-t-a-a-s-t-i siirtyessä yli puolen yön. Sitten se viimein lukee ruudulla. Viimeinen tuomio.

Kävi siinä kuinka päin vaan niin veikkaisin, että unettomia öitä on vietetty joko ilosta tai surusta itkien. Osa on jäänyt aivan rajalle ja se harmittaa varmasti kaikkein eniten, sillä tunnetusti lääkikseen harva varasijalta pääsee. 

Kummallisin osuus kaikessa Kuopiosta kuuluneessa on mielestäni pisterajat. Eipäs vaan hilautuneetkaan rajat niin korkeiksi, kuin monet pelkäsivät. Koe ei ollutkaan niin helppo, kuin miltä aluksi tuntui. Tämä vähän antaisi vihjettä siihen suuntaan, että hakijat ovat (muutkin kuin minä) ihmisiä, jotka tekevät paineen alla virheitä. Se on itse kunkin syytä muistaa.

Palatkaamme aiheeseen loppujen tulosten tultua.

ONNEA KAIKILLE SISÄÄNPÄÄSSEILLE!

Mini vapaa minivapaa

Tulipa täytettyä tuossa vuosia sekä minun, että Minin isän. Ihanat ystävät ilmoittivat ottavansa Minin yökylään, jotta voimme käydä kahdestaan drinkeillä ja illallisella. Juuri kun ehdin varata pöydän, tuli kännykkääni viesti, jossa ilmoitettiin, että ystävämme lapsi oli alkanut oksentamaan. Aikaa toipua tästä karmivasta taudista oli puolitoista päivää, kunnes meidän oli määrä viedä Mini heille hoitoon. Suurella jännityksellä kämmenet hikoillen odotimme tuomiota, kunnes lauantaiaamuna saapui viesti: "Kaikki ok! Minille tervetuloa :)"

Drinkeillä on hyvä aloittaa

Suuntasimme siis ystäviemme luo iltapäivällä ja jätimme Minin elämänsä ensimmäiseen yökylään. Kyseessä on samainen perhe, jonka lapsi on antanut Minille aivan oman lempinimen. Sinne Mini jäi iloisesti leikkimään ja suuntasimme keskustaan. Kaksin. Aika harvinaista herkkua, kun sitä kuuluisaa tukiverkkoa ei täällä ole.

Kaikki meni oikein hyvin sekä meillä, että Minillä. Illan raportointi oli lähinnä tasoa: Nyt Mini syö. Nyt Mini leikkii. Nyt Mini jo nukkuu. Jotenkin sain sellaisen kuvan, että Mini oli enemmän kuin innoissaan yövierailusta, vaikka hymy olikin vuosisadan levein, kun kävimme hänet seuraavana aamuna noutamassa.

Kun käsillä ei tarvitse työnnellä rattaita

Ihana Mini, ihana Minin isä. Olen onnekas.

Älä vanno mitään

"Älä vanno mitään
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään"

-Kotiteollisuus

Kuulen usein kysymyksen, joka alkaa sanoilla "Mitäs te sitten teette, kun...". Älkää hyvät ihmiset vastatko tähän kysymykseen "En tiedä, sen näkee sitten", koska jatkokysymysten vyöry on sen jälkeen on taattu.

Ihmisille ei kelpaa vastaukseksi se, että minä en tiedä. Olen pistänyt tämän vahvasti merkille, joten olen päätynyt siihen, että kysymykseen vastauksena annan noin kolmen tunnin monologin eri vaihtoehdoista. Silloin kysyjä tuntee saaneensa vastauksen, vaikka oikeastaan hän on saanut vain eri version vastauksesta "En tiedä, sen näkee sitten". Siitäs sai. 

Mistä tämä tuli mieleeni? Ei niin pienintäkään aavistusta. Ehkä tämä tulevaisuuden pohdinta on saanut minut mietteliääksi, ehkä satuin vain kuuntelemaan Kotiteollisuuden biisejä ja kaipaamaan Suomea, ehkä Jouni Hynynen on kuuminta hottia ja sekoitti pääni, ehkä uuvuin päivän helteissä ja hourailen, ehkä... *insert here: kolmen tunnin monologi vaihtoehdoista*

Palava käpy

Yli vuosi siinä meni ennenkuin komensin itseni hetkeksi jäähylle. Flunssainen ulkoilukiellossa oleva Mini, jolla on liikaa energiaa yhdistettynä ruokanirsoiluun, jossa kanat ja pinaatit lentävät pitkin seiniä, saivat tämän äidin näkemään punaista. Kun kiellotkaan eivät saaneet aikaan muuta kuin ruuansyljeksintää, oli aika vaihtaa hetkeksi maisemaa. Menin minuutiksi keittiöön hokemaan itselleni: "Sinä olet tässä se aikuinen. Mini ei tee tuota kiusallaan vaan se on leikkiä. Rauhoitu."

Minulla on Minin kanssa hämmästyttävän pitkä pinna kaikessa muussa paitsi ruokailussa. Kertaakaan en ole vielä joutunut korottamaan ääntäni, vaikka äänensävy on saattanut hieman tiukentua. Tänään oli kyllä aivan hilkulla, ettei äänihuulista irronnut sellaista karjaisua, että naapuritkin kuulisivat, kun Mini viskasi ruokaa suoraan päälleni.

Mikähän siinä mahtaa olla, että ruokailutilanteet ovat minulle niin vaikeita, että toisinaan joudun pyytämään Minin isän sijaistamaan, kun huomaan että pinna alkaa kiristyä. Kaikenlisäksi tuo pieni otuksemme on vielä yleensä niin hyvä syömään, että näitä hankalia tilanteita tulee todella harvoin. Silti äidillä nousee savu korvista siihen tahtiin, että voisi kuvitella olevan kyse isommastakin ongelmasta. Mistähän sitä kärsivällisyyttä keräisi siinä vaiheessa, kun lattialla voisi kahlata ruuanjätteissä ja kanatkin osaavat lentää?

Ajatussolmu

*Varoitus: seuraa diippiä ja vähän vähemmän diippiä pohdintaa tulevaisuudesta.*

Minulla on ongelma. Se, että viihdyn. Minun ei pitänyt viihtyä täällä uudessa kotimaassamme näin hyvin, vaan tarkoituksena oli käydä vähän  vilkaisemassa elämää kotikulmien ulkopuolella ja palata parin vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Nyt, kun olen asunut täällä vuoden, huomaan usein toivovani, että tämä ei päättyisi vielä. Yhä enenevissä määrin kuulen itseni myös sanovan sen ääneen: kunpa tämä ei vielä päättyisi. Eikä sen ole mikään pakko päättyä. Voimme näillä näkymin olla täällä halutessamme vuosikausia.

Minulla oli kuitenkin aivan selvä suunnitelma vielä vuosi sitten. Haen lääkikseen, pääsen lääkikseen ja sen jälkeen muutamme Suomeen. Tähän meni laskelmieni mukaan muutama vuosi. Joko siellä ymmärretään mikä se ongelma tässä on? Lääkikseen pääseminen tarkoittaisi muuttoa takaisin Suomeen ja sitä minä en halua. Nyt siis tasapainoilen tässä lääkishaaveen ja nykyisen elämän välillä.

Alan pikkuhiljaa kallistua siihen suuntaan, että nykyinen elämä voittaa. Toistaiseksi. Tajusin nimittäin tässä vähän aikaa sitten sen, että olen siitä onnellisessa asemassa, että voisin tällä hetkellä tehdä aivan mitä haluan. Perustaa ehkä yrityksen tai olla kotona Minin kanssa, matkustella, treenata. Ihan mitä vaan haluan. Kuinka usein elämässä tulee tällaisia mahdollisuuksia? Oikeastaan kaikki on mahdollista paitsi se lääkiksessä opiskelu, koska kielitaitoni ei riitä siihen, että opiskelisin täällä saksaksi.

Kielitaitoni kuitenkin riittäisi opiskeluun englanniksi. Englanninkielisiä lääkiksiä on Eurooppa pullollaan. Jos rahalla saa ja lentokoneella pääsee, niin mikä minua estäisi parin vuoden päästä hakemasta johonkin "lähi"lääkikseen? Ei oikeastaan mikään.

Elämme tällä hetkellä yhtä unelmistani: asumme ulkomailla. Nyt aion siis nauttia tästä ja pistää muut haaveet hetkeksi taustalle. Niiden aika on sitten myöhemmin, kun saamme tarpeeksemme nykyisestä tilanteestamme.

Nyt koko kevään mieltäni kaihertanut ajatussolmu on viimein kirjoitettu auki. Miltä nyt tuntuu?

Huojentuneelta ja onnelliselta. 

Ei se kai väärin ole?