Kuopiosta kuuluu kummia

*Teksti on edelleen kirjoitettu sillä ajatuksella, että blogin lukijoilla ei ole tarvetta tietää mihin kaupunkiin hain. Siksi kommentoin sisäänpääsyäni/sisäänpääsemättömyyttäni vasta, kun kaikki tulokset ovat tulleet. Tämä on vain yleistä pohdintaa.*

Eilen oli monella jännittävä päivä, koska Kuopion tulokset pamahtivat julkisiksi tänään. Osaan kuvitella kuinka sadat ja sadat sormet ovat hakanneet F5:sta yöllä kellon h-i-t-a-a-s-t-i siirtyessä yli puolen yön. Sitten se viimein lukee ruudulla. Viimeinen tuomio.

Kävi siinä kuinka päin vaan niin veikkaisin, että unettomia öitä on vietetty joko ilosta tai surusta itkien. Osa on jäänyt aivan rajalle ja se harmittaa varmasti kaikkein eniten, sillä tunnetusti lääkikseen harva varasijalta pääsee. 

Kummallisin osuus kaikessa Kuopiosta kuuluneessa on mielestäni pisterajat. Eipäs vaan hilautuneetkaan rajat niin korkeiksi, kuin monet pelkäsivät. Koe ei ollutkaan niin helppo, kuin miltä aluksi tuntui. Tämä vähän antaisi vihjettä siihen suuntaan, että hakijat ovat (muutkin kuin minä) ihmisiä, jotka tekevät paineen alla virheitä. Se on itse kunkin syytä muistaa.

Palatkaamme aiheeseen loppujen tulosten tultua.

ONNEA KAIKILLE SISÄÄNPÄÄSSEILLE!

Mini vapaa minivapaa

Tulipa täytettyä tuossa vuosia sekä minun, että Minin isän. Ihanat ystävät ilmoittivat ottavansa Minin yökylään, jotta voimme käydä kahdestaan drinkeillä ja illallisella. Juuri kun ehdin varata pöydän, tuli kännykkääni viesti, jossa ilmoitettiin, että ystävämme lapsi oli alkanut oksentamaan. Aikaa toipua tästä karmivasta taudista oli puolitoista päivää, kunnes meidän oli määrä viedä Mini heille hoitoon. Suurella jännityksellä kämmenet hikoillen odotimme tuomiota, kunnes lauantaiaamuna saapui viesti: "Kaikki ok! Minille tervetuloa :)"

Drinkeillä on hyvä aloittaa

Suuntasimme siis ystäviemme luo iltapäivällä ja jätimme Minin elämänsä ensimmäiseen yökylään. Kyseessä on samainen perhe, jonka lapsi on antanut Minille aivan oman lempinimen. Sinne Mini jäi iloisesti leikkimään ja suuntasimme keskustaan. Kaksin. Aika harvinaista herkkua, kun sitä kuuluisaa tukiverkkoa ei täällä ole.

Kaikki meni oikein hyvin sekä meillä, että Minillä. Illan raportointi oli lähinnä tasoa: Nyt Mini syö. Nyt Mini leikkii. Nyt Mini jo nukkuu. Jotenkin sain sellaisen kuvan, että Mini oli enemmän kuin innoissaan yövierailusta, vaikka hymy olikin vuosisadan levein, kun kävimme hänet seuraavana aamuna noutamassa.

Kun käsillä ei tarvitse työnnellä rattaita

Ihana Mini, ihana Minin isä. Olen onnekas.

Älä vanno mitään

"Älä vanno mitään
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään"

-Kotiteollisuus

Kuulen usein kysymyksen, joka alkaa sanoilla "Mitäs te sitten teette, kun...". Älkää hyvät ihmiset vastatko tähän kysymykseen "En tiedä, sen näkee sitten", koska jatkokysymysten vyöry on sen jälkeen on taattu.

Ihmisille ei kelpaa vastaukseksi se, että minä en tiedä. Olen pistänyt tämän vahvasti merkille, joten olen päätynyt siihen, että kysymykseen vastauksena annan noin kolmen tunnin monologin eri vaihtoehdoista. Silloin kysyjä tuntee saaneensa vastauksen, vaikka oikeastaan hän on saanut vain eri version vastauksesta "En tiedä, sen näkee sitten". Siitäs sai. 

Mistä tämä tuli mieleeni? Ei niin pienintäkään aavistusta. Ehkä tämä tulevaisuuden pohdinta on saanut minut mietteliääksi, ehkä satuin vain kuuntelemaan Kotiteollisuuden biisejä ja kaipaamaan Suomea, ehkä Jouni Hynynen on kuuminta hottia ja sekoitti pääni, ehkä uuvuin päivän helteissä ja hourailen, ehkä... *insert here: kolmen tunnin monologi vaihtoehdoista*

Palava käpy

Yli vuosi siinä meni ennenkuin komensin itseni hetkeksi jäähylle. Flunssainen ulkoilukiellossa oleva Mini, jolla on liikaa energiaa yhdistettynä ruokanirsoiluun, jossa kanat ja pinaatit lentävät pitkin seiniä, saivat tämän äidin näkemään punaista. Kun kiellotkaan eivät saaneet aikaan muuta kuin ruuansyljeksintää, oli aika vaihtaa hetkeksi maisemaa. Menin minuutiksi keittiöön hokemaan itselleni: "Sinä olet tässä se aikuinen. Mini ei tee tuota kiusallaan vaan se on leikkiä. Rauhoitu."

Minulla on Minin kanssa hämmästyttävän pitkä pinna kaikessa muussa paitsi ruokailussa. Kertaakaan en ole vielä joutunut korottamaan ääntäni, vaikka äänensävy on saattanut hieman tiukentua. Tänään oli kyllä aivan hilkulla, ettei äänihuulista irronnut sellaista karjaisua, että naapuritkin kuulisivat, kun Mini viskasi ruokaa suoraan päälleni.

Mikähän siinä mahtaa olla, että ruokailutilanteet ovat minulle niin vaikeita, että toisinaan joudun pyytämään Minin isän sijaistamaan, kun huomaan että pinna alkaa kiristyä. Kaikenlisäksi tuo pieni otuksemme on vielä yleensä niin hyvä syömään, että näitä hankalia tilanteita tulee todella harvoin. Silti äidillä nousee savu korvista siihen tahtiin, että voisi kuvitella olevan kyse isommastakin ongelmasta. Mistähän sitä kärsivällisyyttä keräisi siinä vaiheessa, kun lattialla voisi kahlata ruuanjätteissä ja kanatkin osaavat lentää?

Ajatussolmu

*Varoitus: seuraa diippiä ja vähän vähemmän diippiä pohdintaa tulevaisuudesta.*

Minulla on ongelma. Se, että viihdyn. Minun ei pitänyt viihtyä täällä uudessa kotimaassamme näin hyvin, vaan tarkoituksena oli käydä vähän  vilkaisemassa elämää kotikulmien ulkopuolella ja palata parin vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Nyt, kun olen asunut täällä vuoden, huomaan usein toivovani, että tämä ei päättyisi vielä. Yhä enenevissä määrin kuulen itseni myös sanovan sen ääneen: kunpa tämä ei vielä päättyisi. Eikä sen ole mikään pakko päättyä. Voimme näillä näkymin olla täällä halutessamme vuosikausia.

Minulla oli kuitenkin aivan selvä suunnitelma vielä vuosi sitten. Haen lääkikseen, pääsen lääkikseen ja sen jälkeen muutamme Suomeen. Tähän meni laskelmieni mukaan muutama vuosi. Joko siellä ymmärretään mikä se ongelma tässä on? Lääkikseen pääseminen tarkoittaisi muuttoa takaisin Suomeen ja sitä minä en halua. Nyt siis tasapainoilen tässä lääkishaaveen ja nykyisen elämän välillä.

Alan pikkuhiljaa kallistua siihen suuntaan, että nykyinen elämä voittaa. Toistaiseksi. Tajusin nimittäin tässä vähän aikaa sitten sen, että olen siitä onnellisessa asemassa, että voisin tällä hetkellä tehdä aivan mitä haluan. Perustaa ehkä yrityksen tai olla kotona Minin kanssa, matkustella, treenata. Ihan mitä vaan haluan. Kuinka usein elämässä tulee tällaisia mahdollisuuksia? Oikeastaan kaikki on mahdollista paitsi se lääkiksessä opiskelu, koska kielitaitoni ei riitä siihen, että opiskelisin täällä saksaksi.

Kielitaitoni kuitenkin riittäisi opiskeluun englanniksi. Englanninkielisiä lääkiksiä on Eurooppa pullollaan. Jos rahalla saa ja lentokoneella pääsee, niin mikä minua estäisi parin vuoden päästä hakemasta johonkin "lähi"lääkikseen? Ei oikeastaan mikään.

Elämme tällä hetkellä yhtä unelmistani: asumme ulkomailla. Nyt aion siis nauttia tästä ja pistää muut haaveet hetkeksi taustalle. Niiden aika on sitten myöhemmin, kun saamme tarpeeksemme nykyisestä tilanteestamme.

Nyt koko kevään mieltäni kaihertanut ajatussolmu on viimein kirjoitettu auki. Miltä nyt tuntuu?

Huojentuneelta ja onnelliselta. 

Ei se kai väärin ole?

"I just felt like running" - Forrest Gumb/Laalaa Dobbel

Kotikylä

Eilen se viimein tapahtui.

Ihme.


Olen odottanut tätä hetkeä pitkään. Sitä hetkeä, kun tuntuu siltä, että minä haluan juosta.

En ole koskaan ollut mikään juoksuihminen. Olen yrittänyt itsestäni sellaista tehdä vaikka kuinka pitkään, mutta aina meno on ollut jotenkin puuduttavan tylsää. Kunnes keksin alkaa kuunnella musiikkia.

Täällä sitä hölkötellään

En oikeasti tiedä miten en sitä aikaisemmin keksinyt. Minä rakastan musiikkia, mutta jostain syystä olin saanut päähäni, että lenkkeily tehdään hartaan hiljaisuuden ympäröimänä, omaa puuskutusta kuunnellen. Luonto ja minä olemme yhtä ja muuta älytöntä.

Kaikkea sitä ihmislapsi keksii.

Eilen pistin korviini kuulokkeet. Tavoitteenani oli käydä rauhallisella iltakävelyllä, vain minä ja ajatukseni. Astuessani ovesta ulos korviini kajahti Ultra Bran "Hei kuule suomi" ja hetken mielijohteesta kokeilin jaksaisinkohan juosta koko kappaleen. Seuraavan kappaleen kohdalla pohdin, että josko sitä vielä tämän jaksaisi? Kolmannen biisin kohdalla päätin juosta koko Kalifornia levyn läpi.

Niin tein. Noin 45 minuuttia silkkaa juoksua (no joo, hölkkää se oli). Minä, joka en ole koskaan juossut 25 minuuttia pidempää aikaa, hölkkäilin pitkin poikin lähimaastoja. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A.

Nyt nopeimmat jo siellä guuglaavat ja sormet näppäimistöä syyhyten alkavat kirjoittaa palautetta: "Ei Kalifornia levy ala tuosta biisistä!!!". Voi, kyllä minä tiedän. Siksi levyn päätyttyä laitoin sen soimaan alusta, jotta kaksi puuttuvaa biisiä tulisi myös rämmittyä läpi.

Yes, I can!

Täällä sitä kelpaa jolkotella

Hulluutta ilmassa

Siis häähulluutta. En olisi itsestäni tätä millään uskonut, mutta tässähän alkaa ihan innostua tulevista kemuista. Vielä enemmän sitä innostuu siitä, että pääsee sanomaan: "Nämä eivät ole sinun häät vaan meidän". On nimittäin niin, että olen huomannut, että kahteen asiaan ihmisillä on paljon mielipiteitä: imetys ja häät. Ensimmäisestä olenkin jo kirjoittanut muutamaan postaukseen, mutta tästä päivän kuumottavasta hääteemasta en.

Hääjärjestelyistämme on kyseenalaistettu ainakin seuraavia asioita: häiden lapsellisuutta, juomatarjoiluja, pukuani (pitäisi olla olkaimellinen, pitkä ja valkoinen. Itse piruuttani hankin kohta lyhyen, olkaimettoman ja neonvihreän, jos ei kommentointi lopu.), häävalssia (niitä tulee kaksi), kuvaajattomuutta, lihatonta menua, bändittömyyttä, kirkottomuutta, sitä että lapset ovat samassa tilassa aikuisten kanssa (ehdoton häämielipidesuosikkini), seremonian paikkaa jne.

Mielipiteitä siis satelee. Toisinaan kommentit ovat ihan oikeasti erinomaisia. Vinkkejä käytännönjärjestelyistä tai oivaltavia kysymyksiä siitä, olenko muistanut miettiä jotain tiettyä asiaa (usein en ole). Näiden hyvien kommenttien lisäksi joukossa on näitä "minun häissäni ei kyllä olisi..." kommentteja. No, minun häissäni on. Siitä sitten vaan järkkäämään niitä omia juhlia omalla tyylillä.

Minulle tärkeintä on hyvät juhlat. Siis sellaiset juhlat, jotka ovat hyvät minun ja Minin isän mielestä. Tämä on edelleenkin fiksattavissa ihan niinkin haastavilla asioilla kuin hyvä ruoka, hyvät juomat ja hyvät tyypit. Hyvä ruoka on jo tulossa, hyvää juomaa varten täytynee tehdä visiitti Tallinnaan ja hyviä tyyppejä varten lähti eilen pyyntö osoitteista.

Siinähän se hyvien kemujen resepti onkin jo valmiina. Enää puuttuu se neonvihreä mekko.