Tahtojen taistelu

Mikä huutaa selkä kaarella naama punaisena jos ei saa syödä sähköjohtoa tai kiivetä kiikkerään hyllyyn? Oikein vastanneiden kesken arvomme raivoisat aplodit.

Vaikka tietoni pikkulapsista ovat olemattomat olleet aina, tiedän kyllä että on olemassa uhmaikä. Se alkaa noin 2 vuoden iässä. Tässä pitäisi olla vielä yli vuosi pelivaraa, joten en odottanut joutuvani omaa tahtoa uhkuvan mukulan kynsiin aivan vielä.

Mikä kumma siinä on, että ne kaikkein vaarallisimmat kohteet kodissamme ovat juuri niitä mitä pitää mennä räpeltämään? Minin hammaskalustolla kun naarmutetaan jopa oranssia lasia (oikeasti) niin kyllähän se sähköjohdonkin popsii, jos lähelle pääsee. Pois siirtämisestä seuraa rimpuilua ja sumutorven voimakkuuteen kohoavaa laulantaa, jota seuraa uusi johdon lähestymisyritys (jos äiti vaikka ei huomaisi).

Jos lapsi on jäärä, niin on kyllä äitinsäkin, joten tätä Kissa ja hiiri - leikkiä voidaan jatkaa vaikka loputtomiin. Tämä kissa ei väsy (mutta odottaa kauhulla sitä oikeaa uhmaa).

Vääristynyttä kimppakivaa fysiikan kanssa

Olen viimeiset pari viikkoa tahkonnut iltaisin suuresti rakastamaani fysiikkaa. Usein saamme fysiikan kanssa Minin isän mukaamme helliin hetkiimme, koska minä en osaa ja hän osaa. Tästä pääsemmekin siihen miksi minulla on vääristynyt kuva ihmisten fysiikan taidoista.

Usein luen tehtävän, mietin sitä hetken ja sitten kajautan ensin ilmoille ärräpään (eilen kirosin sitä, että fysiikan yo-kokeen tekijät olettavat minun tietävän mikä on vanhanaikainen kalavaaka...), jonka jälkeen karjaisen Minin isän nimen epätoivoisella äänensävyllä. Minin isä saapuu paikalle, katsoo tehtävää hetken ja sen jälkeen alkaa selostaa minulle mistä minun kannattaisi lähteä liikkeelle tai vaihtoehtoisesti kuuntelee ehdotukseni tehtävän tekotavasta ja korjaa sitä.

Tämä toistuu jokaikinen kerta, kun tarvitsen apua. Ei ole tullut vielä vastaan tehtävää, jota hän ei osaisi. Hyvä vaan minulle tietysti, että minulla on osaava yksityisopettaja. Tällainen yksityisopettaja saa kuitenkin minut välillä tuntemaan itseni TODELLA tyhmäksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että suurin osa yo-kokeiden tehtävistä sujuu ihan soolonakin, vaikka ratkaisu olisi työn ja tuskan takana. Äärimmäisen harvassa ovat ne tehtävät, joita en saa edes alkuun. Kuitenkin aina välillä mietin, onko fysiikka kaikille muille niin helppoa, kuin se on Minin isälle.  Olenko minä ainoa, jolla on ongelmia sen kanssa?

Todennäköisesti en ole.

Enhän?

Järjen äänen puhuttelussa

Mitä minä näen: 92,2 kiloa.

Mitä minä ajattelen: Mitä helvettiä! Missä välissä olen muka ehtinyt syödä itseeni melkein kaksi kiloa lisää?

Mitä pieni järjen ääni kuiskaa: kävit eilen kahdessa jumpassa, sitä edellisenä päivänä salirääkillä. Olisiko kyseessä kuitenkin turvotus? Varsinkin, kun viniset kokoajan siitä, että sinulla on lihakset ihan törkeän kipeinä ja et ole syönyt mitenkään poikkeavasti.

Tämä pieni järjen ääni on Minin isä, jonka olen ohjeistanut toimimaan muistuttajana, kun salipäivien jälkeinen painonnousu vituttaa. Vituttaa muuten paljon vähemmän sen jälkeen, kun joku muistuttaa kroppani realiteeteistä eli siitä, että kerään todella helposti nestettä.

Silti... Tule jo 80's! Sinua odotetaan.

Kuningasajatuksia - kuinka tapetaan kymmenen kärpästä yhdellä iskulla

Toisinaan sitä vaan välähtää ja seuraava ajatus onkin sitten, että miksi en tätä aikaisemmin keksinyt. Viime viikolla välähti.

Olin tylsistynyt. Istuin sohvalla Minin päiväunien aikana ja mietin mitä voisin päivän aikana tehdä. Kaipasin jotain sellaista tekemistä, josta sekä Mini että minä pitäisimme. Hiekkalaatikon reunalla istuminen ei oikein tyydytä minun tekemisen tarvettani, vaikka se Minille onkin mieluisaa. Ajatukseni lähti harhailemaan blogiini ja erityisesti erääseen sen projekteista. Projekti, joka etenee hitaasti, mutta varmasti ja jonka tavoitteena on tuoda minulle hyvä olo. Kyseessä on tietysti "The Body".

Olen saanut ruokailutottumuksiani muokattua parempaan suuntaan, mutta kuntoilu on hieman onnettomalla tolalla. Siinä sohvalla istuessani mietin, että kunpa voisin käyttää tämän ajan jotenkin järkevästi liikuntaa lisäten (kotijumppa on tylsää). Ja TSÄDÄÄM, sitten se iski.

Olen kuullut kuntokeskuksista Suomessa, joissa on lapsiparkki. Sinne dumpataan mukula siksi aikaa, kun itse kuntoillaan. Ratkaisua tehdessäni mietin ensin Minin luonnetta.

Viihtyisikö hän tällaisessa lapsiparkissa muiden lasten kanssa? Todellakin.
Olisinko minä valmis viemään hänet sellaiseen? Todellakin.
Olisiko tässä ratkaisu siihen, että Minin olisi hyvä kuulla paikallista kieltä välillä? Todellakin.
Olisiko tässä ratkaisu Minin tutkimisen tarpeeseen, kun koti on jo koluttu läpikotaisin? Todellakin.
Olisiko tässä puuhaa ja sosiaalisuutta Minille sen verran, että häntä ei tarvitsisi laittaa jumalattoman kalliiseen päiväkotiin (jonka aikana olisin itse vielä tylsistyneempi)? Todellakin.
Sitten seurasi  vielä se kaikkein kriittisin kohta. Olisinko minä valmis käymään kuntoilemassa 3-4 kertaa viikossa? Todellakin.

Otin yhteyttä paikallisiin suomalaisiin ja pyysin suosituksia kuntokeskuksista. Erityisen paljon painotin sitä, että lapsiparkin on oltava ihana paikka.

Vastauksissa nousi yksi paikka selkeästi ylitse muiden ja kävin tutustumassa siihen avointen ovien päivänä. Kun näin lastenhuoneen tiesin, että nyt olen oikeassa paikassa. Tila oli iso, se oli täynnä kiinnostavia leluja ja kaiken lisäksi heillä on kesällä auki lapsille oma terassialue. Paikalla on aina 1-2 hoitajaa. Kuntokeskus sijaitsee ulkouimalan sisätiloissa ja minulla on oikeus käyttää ulkouimalaa Minin kanssa kesäisin vaikka joka päivä ilman lisäveloituksia, joten omien treenieni jälkeen Mini pääsee vielä kahlailemaan lastenaltaaseen halutessaan.

On kaiketi sanomattakin selvää, että ostin jäsenyyden välittömästi. Jäsenyyteen kuuluu uinnin ja jumppien lisäksi myös henkilökohtainen kuntosaliohjelma (olin vähän täpsyissä tästä), jota kävimme ensimmäisellä kerralla läpi ohjaajan kanssa.

Parasta ensimmäisellä kerralla oli kuitenkin se, kun menin katsomaan treenin jälkeen miten Minin ensimmäinen kerta lastenhuoneessa sujuu. Tuijottelin hetken touhua oviaukosta ja hymyilin. Mini istui pöydän päässä hoitajan vieressä kuin kuningas vilkutellen ja hymyillen muille lapsille. Kokeilukerran ensimmäinen itku tuli vasta, kun äiti tuli keskeyttämään kivat leikit.

Voiko olla parempaa syytä mennä treenaamaan?

Projekti 3: DONE

Eräs vähiten huomiota saaneista projekteistani on ne surullisen kuuluisat villasukat. Villasukat, joiden oli määrä olla valmiit vuonna 2020, koska en uskonut kykeneväni niitä aikaisemmin tekemään. Mutta kas! Niin vaan oli blogista hyötyä tässäkin asiassa. Aina tänne naputellessani kirosin mielessäni tuota pikkuprojektia ja omaa saamattomuuttani. Kunnes sitten eräänä päivänä...

Tadaa! Tein vielä kaupan päälle samasta langasta pipon. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että lankaa jäi sukkien jäljiltä niin paljon, että mietin mitä hemmettiä minä tälle glitterlangalle oikein teen ja päädyn sitten pipoon. Koska minusta ei saa valokuvaajaa näköjään edes hienon järkkärikameran toimesta, olivat kaikki loput kuvat aivan suttuisia, eikä tästäkään näy, että lanka todella sisältää "hienoa" glittermatskua myös.

Pipo ja villasukat valmistuivat jo ennen joulua. Koska lahjan saaja lukee tätä blogia ja joutui odottamaan pakettiaan kolmisen (!) viikkoa, uskaltauduin kirjoittamaan projektin päättymisestä vasta nyt. Saamani palaute oli aivan murskaavan hienoa. Kiitos siitä! Ilmeisesti glitterpipo oli aivan erityisen mieluisa. Jos siis pääkaupunkiseudulla vastaan talsii kimaltava superpinkki pipo, on se minun käsialaani.

Tässähän loppuu projektit kohta kesken!

Valintatalossa

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka ennen joulua hehkuttelin sitä, että kohta ollaan "Back to the 80's". No eihän se nyt ihan niin sitten mennyt.

Koska minulla on menossa elämätapamuutos, on minun tehtävä pysyviä muutoksia. Siksi olen kehittänyt itselleni suunnitelman hankalia tilanteita ajatellen. Suunnitelma kuuluu seuraavasti: mietin jokaista päätöstä tehdessäni vastauksen seuraavaan kysymykseen: "Millä tavalla aion tulevaisuudessa toimia tämän asian kanssa?".

Jouluna ja uutena vuotena kysyin itseltäni "Aionko tulevaisuudessa olla nauttimatta jouluruokia, vetämättä suklaata ja juomatta viiniä?" Vastaus tähän oli, että en todellakaan, joten vedin sitten kaikkea hyvillä mielin. Paljon. Luonnollisestikaan suklaata viinilasi kourassa syömällä ei laihdu, joten painonpudotus otti hieman takapakkia.

Vasta nyt olen jälleen lähellä Back to the 80's- rajaa. Eikä rehellisesti sanoen oikeasti harmita ollenkaan, että "takapakkia" tuli. Kyseessä ei ollut minkäänlainen repsahdus (sana, jota en ymmärrä miksi elämäntapamuutoksessa edes käytetään. Ylipäänsä aivan idioottimainen sana ja sitä ei blogissani enää käytetä.). Kyseessä oli valinta.  Minä valitsin, että jouluruuat kuuluvat elämääni myös tulevaisuudessa. Sen sijaan olen tehnyt myös valinnan, että herkut eivät kuulu jokapäiväiseen elämääni. Ne kuuluvat siihen enää harvoin, kuten esimerkiksi huomenna, kun suuntaamme IKEA:an ostoksille.

Periaatteessa ideana on ostaa muutama elämää helpottava laatikko kotiimme ja Minille oma muovimuki juomisen treenaamista varten. Oikeasti menen siihen ostoshelvettiin, koska sieltä saa SALMIAKKIA! Siis  SALMIAKKIA!

Minä valitsen, että salmiakki kuuluu elämääni myös tulevaisuudessa. Kuulen päässäni tulevaisuuden minäni äänen:

"Good choice my friend, good choice."

Kaikusanoja

Olemme pidemmän aikaa saaneet Minin isän kanssa nauttia Minin "puheesta". Jokeltelu on muuttunut muistuttamaan sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Ainoa sana mistä olemme saaneet jotain tolkkua on käskevä lyhyt "Ä", joka tarkoittaa sitä, että minun pitää mennä paikalle.

Eräänä iltana olin lukemassa, kun Mini tuli hymyilemään isin sylissä ovensuuhun. Sanoin Minille iloisesti "Terve!" ja välittömästi sain kaikuna takaisin aivan samanlaisella äänenpainolla ja innostuneisuudella sanan "eeve". Piti oikein tarkistaa Minin isältä, että kuulihan hän saman kuin minä - kaikusanoja.

Tänä aamuna ei ollut enää epäilystäkään. Mini osoitti vaipan vaihdon yhteydessä selkäni taakse ja sanoi: "Ishi". Siellähän se "Ishi" oli.

Taisi mennä roska silmään sekä "Ishille" että minulle.