Postailin eilen tarinaa siitä, kuinka olen tässä viime aikoina ollut parin daamin käännytystyön kohteena. Yritys on ollut hyvä ja en keksinyt mitään järkevää syytä miksi en voisi lukaista heidän tuomaansa esitettä kannesta kanteen, joten eilen iltalukemisena koitin keskittyä lukemaan asiaa, joka minua ei kiinnosta pätkääkään. Kliseisesti voisin todeta, että tämä toimi erinomaisena unilääkkeenä, mutta koska olen viimeaikoina kärsinyt nukahtamisvaikeuksista, en voi näin todeta. Sen sijaan huomasin, että minun keskittymiskyvyssäni olisi todellakin parantamisen varaa. Ajatukset lähtivät harhailemaan niin usein, että lukemiseen meni tuhat kertaa enemmän aikaa, kuin olisi ollut tarvis. Enkä valitettavasti voi sanoa ajatelleeni mitään aiheeseen liittyvää.
On melkein surullista todeta, että ei minua saatu käännytettyä. Surullista siksi, että uskon vilpittömästi, että luonani vierailevat daamit uskovat asiaansa ja heidän uskoonsa kuuluu viestin vieminen eteenpäin. Minun kohdallani kuitenkaan pelkkä lehtinen täynnä sellaista, jota minä kutsuisin viihdyttäväksi saduksi ei ihan riitä. Tarvitsisin paljon todisteita, jotta voisin uskoa yhtään mihinkään. Usko on kuitenkin uskon asia, joten todisteita ei taida olla luvassa.
Läpyskän rakenne oli ovelasti mietitty. Alkuun sopivasti annettiin vinkeitä tarinoita siitä, miten usko on muuttanut ihmisten elämää. Valitettavasti minä olen kuullut ja lukenut nuo stoorit tuhat kertaa aikaisemminkin. Onhan se kiva, jos huumeista, viinasta tai miehensä hakkaamisesta pääsee eroon ihan vaan lukaisemalla jonkun puhuttelevan raamatun pätkän. Minä kuitenkin toivoisin, että puolisonsa hakkaamatta jättämiseen riittäisi ihan vaan se, että tajuttaisiin toisen ihmisen koskemattomuus ja arvostettaisiin sitä. Huumeettomaan ja viinattomaan elämään voisi riittää se, että elämä selvänä on paljon siistimpää. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että jos näistä pääsee uskon avulla eroon, niin ei usko silloin pahasta ole.
Alun jälkeen esiteltiin itse päähenkilö eli Jumala sekä vähän enkelimatskua. Lisäksi esiteltiin se itse ydinajatus, joka ilmeisesti on, että uskon avulla ja sitä oikein toteuttamalla pääsee paratiisiin, jossa saa elää iänkaikkisesti. Paratiisissa on kuulemma hyvää ruokaa (vähän saivat käännytettyä tuon avulla), ei sotia, ei vanhuutta (mikäs vika vanhuudessa on), kivat kodit (täh?), mukavaa duunia (siis paratiisissa duunia vai?) ja kuolleet palaavat (zombeina!). Nyt seuraakin sitten kysymys: Miksi minä haluaisin elää iänkaikkisesti? Tähän ei prujusta vastausta löytynyt, mutta ilmeisesti se on oletusarvona jokaisen ihmisen toiveissa.
Kun Jumalasta ja paratiisista päästiin, esiteltiin Jesse alias Jeesus. Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa ajatukset olivat jossain aivan muualla ja en millään jaksanut lukea koko tekstiä uudestaan, joten jäi tämä osuus vähän epäselväksi. Olen kuitenkin käynyt aikoinaan uskonnontunneilla (jos nyt saisin valita ottaisin elämänkatsomustietoa), joten tiedän kuka Jeesus tarinoiden mukaan oli.
Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä peloteltiin vielä vähän saatanalla. Vääräuskoiset, kuten minä, on saatanan toimesta harhautettu. Ovela pikku piru on saanut minut uskomaan, että minun elämäni tällaisenaan on hyvää ja onnellista. Ilmeisesti olen väärässä. Sopivasti esiteltiin vielä, että maailman nykyiset ongelmat ovat pyhien
tekstien ennustamia ennusmerkkejä siitä, että loppu on lähellä ja
deadline paratiisin luomiselle on ihan nurkan takana.
Jokaisen osion jälkeen oli kysymyksiä. Ajattelin aluksi, että kyssärit pitää heittää omasta päästä ja omilla aivoilla mietittyinä lauseina. Pian kävi kuitenkin ilmi, että oikeastaan "oikea" vastaus löytyy tekstistä, jonka mukaan on vastattava. Erittäin haastavaa eikö?
Kyseinen läpyskä, joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Vartiotorni, ei oikeastaan vastannut yhteenkään kysymykseen, joita mietiskelin tekstiä lukiessani. En saanut vastausta seuraaviin kyssäreihini:
Miksi haluaisin elää ikuisesti? Miten usko toisi enemmän onnellisuutta elämääni (kuten lehtisen kansi lupasi)? Miksi paratiisia ei voitaisi luoda jo nyt? Miksi pitää odotella, että ensin tulee tarpeeksi ongelmia maailmaan? (Minulla on tästä aavistus: Jumala tarvitsee aika tsiigaillakseen, että kuka on oikeasti uskossa. Sillä taitaa olla vähän huono itsetunto?) Ehkä saan näihin kysymyksiin vastauksen, kunhan daamit tulevat kahvittelemaan.
Koska minua ärsytti, että lehtinen oli täynnä avoimia kysymyksiä, päätin tähän loppuun vastata itse erääseen lehtisen kysymyksistä:
The Kingdom will establish Paradise earth wide and reward God's servants with everlasting life. Is that not the best of news?
Todellakin on! Uskovat pääsevät paratiisiin, jonne haluavat ja minä saan rauhassa maatua (tai jos nyt vaikka polttaisitte). Eipähän tarvitse olla ahdistuneena siitä, että pitäisi elää samojen naamojen keskellä loputtomiin. Johan siinä puheenaiheetkin kävisivät vähiin.
Eiköhän tämä käännytys saanut päätöksensä nyt.
Ps. olen järkyttynyt siitä, että kukaan ei ole hermostunut edellisestä tekstistäni niin paljon, että olisi laittanut vähintäänkin haukkumakirjeen. Keksin tähän kolme syytä a) kaikki vaan salaisesti rukoilevat sieluni puolesta b) ihmiset ovat jenkkejä, eivätkä ymmärrä mitä tänne naputtelen c) minusta on tehty rikosilmoitus Jumalanpilkasta (hähää, sepä pykälä onkin poistunut Suomen rikoslaista jo ajat sitten. Lisäksi olen maanpaossa ulkomailla. Hah!)
tiistai 13. elokuuta 2013
maanantai 12. elokuuta 2013
Tervehdys maanmatosille Atlantin toiselle puolen
Edellisen postaukseni jälkeen blogiini rynnisti populaa Atlantin toiselta puolelta. Koska todennäköisesti ette ymmärrä hölkäsenpöläystä edeltävästä tekstistäni (vaikka käyttäisitte Google translatoria) niin kirjoitan tämän seuraavan englanniksi: Welcome!
Real faith - your key to a happy life
Minua yritetään käännyttää. Aikaisemmin kesällä oven takana kävi kaksi naista. Koska en ollut salamannopea ja ymmärtänyt millä asialla he ovat (kieliongelman vuoksi), he vierailivat tänään toisenkin kerran. Ensimmäisellä kerralla he pahoittelivat kovasti, koska heillä ei ollut antaa minulle englanninkielistä esitettä, mutta tänään he palasivat tuodakseen minulle tiedon siitä, miten saavuttaa onnellinen elämä. Ensi kerralla kutsun heidät kahville ihan vaan jutellakseni. Kotiäidin elämä voi joskus olla hieman tylsää.
Vakaumuksellisena ateistina minua hieman häiritsee käännytystyö. Minua ei häiritse ollenkaan ihmisten usko, mutta en pidä siitä että omaa totuutta tuputetaan muille. Nämä daamit kuitenkin ovat olleet hyvin asiallisia ja tuoneet ainoastaan lehtisen tarkoituksena varmaankin herättää ajatuksia. Ajatuksiahan siitä tietysti heräsi, joten päätin vastata lehtisen takana oleviin kysymyksiin ennenkuin luen opuksen ja lukemisen jälkeen. Tämä postaus on ennen lukemista kirjoitettu ja jos minulla heräsi jotain uusia ajatuksia tai minut saatiin käännytettyä, niin kirjoitan uuden postauksen kunhan ehdin analysoida syvimmät tuntoni.
Kysymyksiin:
Have you ever wondered?
No kyllä olen ja aika paljonkin asioita. Mutta koska ilmeisesti tämä ei ollut virallinen kysymys vaan johdanto seuraaviin kysymyksiin, jätetään tämä asia sikseen.
What is the truth about God?
Minun totuuteni on se, että Jumalaa ei ole. Teillä on ilmeisesti jokin toinen totuus?
How can you make your family life happy?
Tässäpä tämä minun ongelmani käännytystyön kanssa tuleekin. Oletusarvona kysymyksenasettelussa on se, että minun perhe-elämäni ei ole onnellista. Kyllä se on. Ehkä jopa onnellisinta mitä se on koskaan elämäni aikana ollut. Mutta vastauksena kysymykseen: tekemällä perhe-elämästä sellaista, joka sopii sinulle ja muille perheenjäsenillesi. Keskustelemalla, kuuntelemalla ja toteuttamalla ja vielä kerran keskustelemalla.
Why are there so many problems in the world?
Koska ihmiset ovat pällejä ja lyhytkatseisia.
Why does God allow suffering?
Minun mielestäni ei ole mitään Jumalaa sallimassa mitään, joten tähän on aika vaikea vastata.
What is God's purpose for the earth?
Kysyisin ehkä mielummin, että mikä on Jumalan tarkoitus ihmisille. Kai se on tuki ja turva maailmassa, jota ei ymmärretä. Selitys asioille, joita ei osata selittää.
Where are the dead?
Tähän voisin kirjoittaa tiivistelmän hiilenkierrosta maapallolla. Samoin monien muiden aineiden kierrosta maapallolla, mutta koska näitä aineita on monia suosittelen kiinnostuneita kääntymään ympäristöbiologian puoleen. Monissa sen perusopuksista selitetään nämä asiat.
How do angels affect us?
En lukenut kysymyslistaa etukäteen, joten meinasin äsken tippua penkiltä. En kyllä todella tiedä vastausta tähän. En osaa edes aavistaa.
How can you draw close to God?
Minun englanninkieleni ei ole täydellinen, mutta en valitettavasti tiedä miten Jumalan lähelle pääsee piirtämään. Tähän toivon löytäväni vastauksen luettuani läpyskän kannesta kanteen.
Tiedän tällä postauksella sohaisevani ampparipesää. Politiikka ja uskontohan ovat tunnetusti asioita, joista ei kannata puhua. Puhun silti. Jos nyt joku kokee, että minä omia näkemyksiäni esittelemällä loukkaan heidän uskoaan tai yritän käännyttää jotakuta pois uskosta niin lue ylläoleva teksti vielä uudestaan. Jos vieläkin ahdistaa niin rukoile rauhassa sieluni puolesta tai manaa minut alimpaan helvettiin jumalanpilkasta. Whatever suits you!
Vakaumuksellisena ateistina minua hieman häiritsee käännytystyö. Minua ei häiritse ollenkaan ihmisten usko, mutta en pidä siitä että omaa totuutta tuputetaan muille. Nämä daamit kuitenkin ovat olleet hyvin asiallisia ja tuoneet ainoastaan lehtisen tarkoituksena varmaankin herättää ajatuksia. Ajatuksiahan siitä tietysti heräsi, joten päätin vastata lehtisen takana oleviin kysymyksiin ennenkuin luen opuksen ja lukemisen jälkeen. Tämä postaus on ennen lukemista kirjoitettu ja jos minulla heräsi jotain uusia ajatuksia tai minut saatiin käännytettyä, niin kirjoitan uuden postauksen kunhan ehdin analysoida syvimmät tuntoni.
 |
| Tässä saamani opus. huomatkaa Minin tekemät hienot rypytykset. |
Kysymyksiin:
Have you ever wondered?
No kyllä olen ja aika paljonkin asioita. Mutta koska ilmeisesti tämä ei ollut virallinen kysymys vaan johdanto seuraaviin kysymyksiin, jätetään tämä asia sikseen.
What is the truth about God?
Minun totuuteni on se, että Jumalaa ei ole. Teillä on ilmeisesti jokin toinen totuus?
How can you make your family life happy?
Tässäpä tämä minun ongelmani käännytystyön kanssa tuleekin. Oletusarvona kysymyksenasettelussa on se, että minun perhe-elämäni ei ole onnellista. Kyllä se on. Ehkä jopa onnellisinta mitä se on koskaan elämäni aikana ollut. Mutta vastauksena kysymykseen: tekemällä perhe-elämästä sellaista, joka sopii sinulle ja muille perheenjäsenillesi. Keskustelemalla, kuuntelemalla ja toteuttamalla ja vielä kerran keskustelemalla.
Why are there so many problems in the world?
Koska ihmiset ovat pällejä ja lyhytkatseisia.
Why does God allow suffering?
Minun mielestäni ei ole mitään Jumalaa sallimassa mitään, joten tähän on aika vaikea vastata.
What is God's purpose for the earth?
Kysyisin ehkä mielummin, että mikä on Jumalan tarkoitus ihmisille. Kai se on tuki ja turva maailmassa, jota ei ymmärretä. Selitys asioille, joita ei osata selittää.
Where are the dead?
Tähän voisin kirjoittaa tiivistelmän hiilenkierrosta maapallolla. Samoin monien muiden aineiden kierrosta maapallolla, mutta koska näitä aineita on monia suosittelen kiinnostuneita kääntymään ympäristöbiologian puoleen. Monissa sen perusopuksista selitetään nämä asiat.
How do angels affect us?
En lukenut kysymyslistaa etukäteen, joten meinasin äsken tippua penkiltä. En kyllä todella tiedä vastausta tähän. En osaa edes aavistaa.
How can you draw close to God?
Minun englanninkieleni ei ole täydellinen, mutta en valitettavasti tiedä miten Jumalan lähelle pääsee piirtämään. Tähän toivon löytäväni vastauksen luettuani läpyskän kannesta kanteen.
Tiedän tällä postauksella sohaisevani ampparipesää. Politiikka ja uskontohan ovat tunnetusti asioita, joista ei kannata puhua. Puhun silti. Jos nyt joku kokee, että minä omia näkemyksiäni esittelemällä loukkaan heidän uskoaan tai yritän käännyttää jotakuta pois uskosta niin lue ylläoleva teksti vielä uudestaan. Jos vieläkin ahdistaa niin rukoile rauhassa sieluni puolesta tai manaa minut alimpaan helvettiin jumalanpilkasta. Whatever suits you!
torstai 8. elokuuta 2013
Laiska, tyhmä ja saamaton?
Monet lukijoista ovat varmaan miettineet, että miksi tuo laiskiainen ei vaan yksinkertaisesti tee niitä sukkia valmiiksi tai lähetä sitä korttia. Olen itsekin miettinyt samaa, mutta onneksi joku muu muutti ajatukseni sanoiksi. Hesarista löytyy. Lukekaa. Olen liian laiska tekemään tiivistelmää itse. Sen verran kuitenkin pistän ryhtiä tähän touhuun, että yhtään uutta projektia ei esitellä eikä edistetä ennenkuin ainakin yksi pikkuproggis on purkissa. Siis joko sukat tai se kortti.
Ps. Yksi parhaista ystävistäni on kolumnin kuvailema tyyppi, joka tekee kokoajan jotain. Se on ihailtavaa. Kunhan minulta ei odoteta samaa.
Ps. Yksi parhaista ystävistäni on kolumnin kuvailema tyyppi, joka tekee kokoajan jotain. Se on ihailtavaa. Kunhan minulta ei odoteta samaa.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Diagnoosi: Horror partus
Yksikään äitiyteen liittyvä blogi ei ole täydellinen, ellei siellä ole kauhutarinaa synnytyksestä. Toivoisin voivani aloittaa omani sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö...", mutta koska ei ollut synkkää, ei myrskyistä eikä yö niin aloitan omani sanoilla: On se kuulkaa kumma tunne kun kuusi ihmistä pitää torikokousta sinun alapäätäsi tuijottaen.
Olimme päätyneet viikoilla 41+3 käynnistykseen sikiön takykardian vuoksi (ja osittain siksi, että itse virtahepo oli vähän kärsimätön kun mitään synnytykseen viittaavaa ei ollut tapahtunut). Siinä sitä sitten oltiin parin lääkärin ja muutaman hoitsun ihmeteltävänä. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tapahtuu. Ainoa asia minkä tiesin oli se, että nyt se muksu olisi pukattava ulos.
Näin jälkikäteen on kauhean kiva katsella videopätkiä joissa hihittelen, että tässä sitä nyt ollaan, kohta on muksu täällä. Pitkäänpä ei naurattanut. Oli meinaan ihan saatanasta koko kokemus. En nyt ala tässä koko synnytyksen kulkua raportoimaan sentteineen ja kellonaikoineen, mutta ei, siinä ei ollut mitään kivaa. Ei edes sininen ryppyinen lopputulos saa asiaa mielestäni katoamaan.
Olin ennen synnytystä käynyt vähän jutsbaamassa kätilöiden kanssa, koska, kuten otsikosta voi lukea, kärsin synnytyspelosta. En uhrannut koko synnytykselle ajatustakaan koko raskauden aikana (tai jos uhrasin, niin purskahdin itkuun). (Toinen asia mille en uhrannut ajatustakaan oli Minin ruokavalio (lue: imetys) syntymän jälkeen. Tällainen vanha kunnon ateisti, kun kuvitteli lapsen elävän pyhällä hengellä. Tästä toinen postaus myöhemmin.) Pelkäsin pyörtyväni synnytyksessä, koska olen aikaisemminkin pyörtynyt kivusta. Kaikki vakuuttelivat minulle, että ei niin käy, paitsi neuvolatyyppi, joka kertoi olleensa synnytyksessä, jossa synnyttäjä on menettänyt tajuntansa. Tajunnan menettämiseen varmaankin liittyy tunne kontrollin menettämisestä. Lisäksi kammosin ajatusta kivusta, joka synnytykseen todennäköisesti liittyisi. Niinpä olin synnytystoivepaperiin kirjannut, että heittäkää KAIKKI tropit mitä osastolta löytyy ja niinpaljon kun laillisesti saa.
Synnytyksen käynnistys kesti ihan kohtuu pitkään. Tämä kroppa kun ei suostu mitään tekemään vauhdilla. Ensimmäisten supistusten tultua mietin, että jos ne on oikeasti tällaisia koko ajan niin mähän kuolen tähän. Little did I know. Minin isä lähti jossain välissä kotiin koisimaan, mutta sai aika pikaisesti hätäkutsun takaisin. Näytti nimittäin hetken siltä, että vauhdilla sieltä ollaan tulossa (VÄÄRIN). Osastolla kärvistellessäni anelin lääkkeitä ja meinasin saada itkupotkuraivarit, kun kätilö totesi, että ei heillä täällä mitään vahvempaa ole tarjota. AI MITEN NIIN EI OLE, MULLE ON LUVATTU KAIKKEA KIVAA!! Onneksi kätilö tarkoitti vaan, että jos vahvempia troppeja tahtoo niin kannattaisi varmaan hilppasta tuonne synnytysosaston puolelle.
Synnytysosastolla oli aivan mahtava meininki. Jumantsuikula että se ilokaasu on kaveri. Vetelin sitä välillä siihen malliin, ettei kätilöt tienneet itkinkö vai nauroinko (nauroin). Kipua se ei poistanut, mutta sitä oli niin pöllyssä, ettei paljon kiinnostanut. Jonkinnäköistä piikkiä sun muuta sitä tuikattiin myös reiteen. Oksitosiinia virtasi kokoajan enemmän, koska synnytys ei näyttänyt etenevän mihinkään. Siinä vaiheessa kun epiduraalia alettiin fiksaamaan olin ollut synnyttämässä 24 tuntia.
Henkilökunta oli aivan huippua. Vaikka synnytyksen aikana ehti tulla aika monta vuoronvaihtoa en kertaakaan törmännyt epämukavaan kätilöön. Lääkäreistä en kerennyt nähdä kuin vilauksen, kun kävivät asettelemassa epiduraalia (se kun näpsäkästi laitetaan tuonne selkään niin ei lääkärin tarvitse ilmeisesti edes pärstäänsä näyttää).
Olin kuvitellut, että epiduraali poistaisi kivun, mutta ei. Se poisti supistuskivun, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa, että synnytyksessä on muunkinlaista kipua. Tuntui jatkuvasti siltä, kun joku iskisi puukolla peräsuoleen. Kun tästä puukottamisesta oltiin päästy niin alkoi vielä kolmannenlainen kipu. Pahin kaikista: ponnistaminen. Siis ei jumalauta. Aivan kamalaa. Olin kuulemma luontainen ponnistaja. Kätilöt sanoivat aluksi, että ponnistele sinä vaan aluksi niin he sitten neuvovat, kuinka ponnistetaan oikein. Mitään muuta neuvoa en sitten saanut (kun olivat todenneet, että hyvinhän tuo sujuu), kun että jos tuon huutamiseen menevän energian laittaisit vaikka tähän operaatioon. Mutta pakko siinä oli huutaa niin, että varmasti kuului viereisessä salissakin. Sattui niin julmetusti, että rutistin toisella kädellä ilokaasumaskia ja toisella Minin isän peukaloa. Ilokaasu ei kuulemma tehoa jos sitä yrittää laittaa silmän kautta ja Minin isän peukalossa ei meinannut veri enää kiertää (sattui kuulemma vähän, mutta onneksi ei alkanut sitä siinä sanomaan, olisi varmaan saanut nyrkistä, vaikka en väkivaltaa kannatakaan).
Kaiken kivan lisäksi Mini päätti vielä vähän osallistua. Ollessaan jo melkein ulkona se pikkupirulainen monotti vielä jäähyväiset yksilölleen. Oli harvinaisen kummallinen tunne.
Minulla jäi päällimmäisenä mieleen synnytyksestä, että se oli kyllä kaamein kohtaamani kokemus. Siinä ei ollut mitään ihanaa tai kaunista. Se sattui aivan saamaristi koko toimituksen ajan ja vaikka kaikki ovat sanoneet, että sinä unohdat kyllä miltä se tuntui niin minä en ole unohtanut. Vieläkin muljahtaa ikävästi vatsassa, kun ajattelen koko asiaa. Sanotaan aina, että jos jotain pelkää niin se pitäisi kohdata, jotta pelko katoaa. Minun kohdallani Horror partus diagnoosi on vain vahvistunut kohdatessani pelkoni. Niin paljon, että todennäköisesti en koskaan halua toista lasta. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en saanut synnytyksessä repeämiä, olin erinomaisessa kunnossa jo seuraavana päivänä ja Mini on aivan ihana. Miksi sen pitää olla niin kamalaa?
Olimme päätyneet viikoilla 41+3 käynnistykseen sikiön takykardian vuoksi (ja osittain siksi, että itse virtahepo oli vähän kärsimätön kun mitään synnytykseen viittaavaa ei ollut tapahtunut). Siinä sitä sitten oltiin parin lääkärin ja muutaman hoitsun ihmeteltävänä. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tapahtuu. Ainoa asia minkä tiesin oli se, että nyt se muksu olisi pukattava ulos.
Näin jälkikäteen on kauhean kiva katsella videopätkiä joissa hihittelen, että tässä sitä nyt ollaan, kohta on muksu täällä. Pitkäänpä ei naurattanut. Oli meinaan ihan saatanasta koko kokemus. En nyt ala tässä koko synnytyksen kulkua raportoimaan sentteineen ja kellonaikoineen, mutta ei, siinä ei ollut mitään kivaa. Ei edes sininen ryppyinen lopputulos saa asiaa mielestäni katoamaan.
Olin ennen synnytystä käynyt vähän jutsbaamassa kätilöiden kanssa, koska, kuten otsikosta voi lukea, kärsin synnytyspelosta. En uhrannut koko synnytykselle ajatustakaan koko raskauden aikana (tai jos uhrasin, niin purskahdin itkuun). (Toinen asia mille en uhrannut ajatustakaan oli Minin ruokavalio (lue: imetys) syntymän jälkeen. Tällainen vanha kunnon ateisti, kun kuvitteli lapsen elävän pyhällä hengellä. Tästä toinen postaus myöhemmin.) Pelkäsin pyörtyväni synnytyksessä, koska olen aikaisemminkin pyörtynyt kivusta. Kaikki vakuuttelivat minulle, että ei niin käy, paitsi neuvolatyyppi, joka kertoi olleensa synnytyksessä, jossa synnyttäjä on menettänyt tajuntansa. Tajunnan menettämiseen varmaankin liittyy tunne kontrollin menettämisestä. Lisäksi kammosin ajatusta kivusta, joka synnytykseen todennäköisesti liittyisi. Niinpä olin synnytystoivepaperiin kirjannut, että heittäkää KAIKKI tropit mitä osastolta löytyy ja niinpaljon kun laillisesti saa.
Synnytyksen käynnistys kesti ihan kohtuu pitkään. Tämä kroppa kun ei suostu mitään tekemään vauhdilla. Ensimmäisten supistusten tultua mietin, että jos ne on oikeasti tällaisia koko ajan niin mähän kuolen tähän. Little did I know. Minin isä lähti jossain välissä kotiin koisimaan, mutta sai aika pikaisesti hätäkutsun takaisin. Näytti nimittäin hetken siltä, että vauhdilla sieltä ollaan tulossa (VÄÄRIN). Osastolla kärvistellessäni anelin lääkkeitä ja meinasin saada itkupotkuraivarit, kun kätilö totesi, että ei heillä täällä mitään vahvempaa ole tarjota. AI MITEN NIIN EI OLE, MULLE ON LUVATTU KAIKKEA KIVAA!! Onneksi kätilö tarkoitti vaan, että jos vahvempia troppeja tahtoo niin kannattaisi varmaan hilppasta tuonne synnytysosaston puolelle.
Synnytysosastolla oli aivan mahtava meininki. Jumantsuikula että se ilokaasu on kaveri. Vetelin sitä välillä siihen malliin, ettei kätilöt tienneet itkinkö vai nauroinko (nauroin). Kipua se ei poistanut, mutta sitä oli niin pöllyssä, ettei paljon kiinnostanut. Jonkinnäköistä piikkiä sun muuta sitä tuikattiin myös reiteen. Oksitosiinia virtasi kokoajan enemmän, koska synnytys ei näyttänyt etenevän mihinkään. Siinä vaiheessa kun epiduraalia alettiin fiksaamaan olin ollut synnyttämässä 24 tuntia.
Henkilökunta oli aivan huippua. Vaikka synnytyksen aikana ehti tulla aika monta vuoronvaihtoa en kertaakaan törmännyt epämukavaan kätilöön. Lääkäreistä en kerennyt nähdä kuin vilauksen, kun kävivät asettelemassa epiduraalia (se kun näpsäkästi laitetaan tuonne selkään niin ei lääkärin tarvitse ilmeisesti edes pärstäänsä näyttää).
Olin kuvitellut, että epiduraali poistaisi kivun, mutta ei. Se poisti supistuskivun, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa, että synnytyksessä on muunkinlaista kipua. Tuntui jatkuvasti siltä, kun joku iskisi puukolla peräsuoleen. Kun tästä puukottamisesta oltiin päästy niin alkoi vielä kolmannenlainen kipu. Pahin kaikista: ponnistaminen. Siis ei jumalauta. Aivan kamalaa. Olin kuulemma luontainen ponnistaja. Kätilöt sanoivat aluksi, että ponnistele sinä vaan aluksi niin he sitten neuvovat, kuinka ponnistetaan oikein. Mitään muuta neuvoa en sitten saanut (kun olivat todenneet, että hyvinhän tuo sujuu), kun että jos tuon huutamiseen menevän energian laittaisit vaikka tähän operaatioon. Mutta pakko siinä oli huutaa niin, että varmasti kuului viereisessä salissakin. Sattui niin julmetusti, että rutistin toisella kädellä ilokaasumaskia ja toisella Minin isän peukaloa. Ilokaasu ei kuulemma tehoa jos sitä yrittää laittaa silmän kautta ja Minin isän peukalossa ei meinannut veri enää kiertää (sattui kuulemma vähän, mutta onneksi ei alkanut sitä siinä sanomaan, olisi varmaan saanut nyrkistä, vaikka en väkivaltaa kannatakaan).
Kaiken kivan lisäksi Mini päätti vielä vähän osallistua. Ollessaan jo melkein ulkona se pikkupirulainen monotti vielä jäähyväiset yksilölleen. Oli harvinaisen kummallinen tunne.
Minulla jäi päällimmäisenä mieleen synnytyksestä, että se oli kyllä kaamein kohtaamani kokemus. Siinä ei ollut mitään ihanaa tai kaunista. Se sattui aivan saamaristi koko toimituksen ajan ja vaikka kaikki ovat sanoneet, että sinä unohdat kyllä miltä se tuntui niin minä en ole unohtanut. Vieläkin muljahtaa ikävästi vatsassa, kun ajattelen koko asiaa. Sanotaan aina, että jos jotain pelkää niin se pitäisi kohdata, jotta pelko katoaa. Minun kohdallani Horror partus diagnoosi on vain vahvistunut kohdatessani pelkoni. Niin paljon, että todennäköisesti en koskaan halua toista lasta. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en saanut synnytyksessä repeämiä, olin erinomaisessa kunnossa jo seuraavana päivänä ja Mini on aivan ihana. Miksi sen pitää olla niin kamalaa?
tiistai 6. elokuuta 2013
Luulotautisen turinointia
Hopsansaa! Tulipas pienoinen blogitauko taas kun oli vieraita. Jotenkin en sillon viitsi istuksia naputtelemaan ajatuksia "paperille".
Eniten on tässä viimeaikoina mietityttänyt The Body. Kukaan ei nimittäin oikein tunnu tietävän miksi polveni ovat kipeät. Fysioterapeuttini lähti lomille ja hänen tuuraajansa on ollut sitä mieltä, että vian alkuperäinen syy taitaa olla sittenkin lantiossa. Ilmeisesti synnytyksessä falskanneet lantionkiinnikkeet aiheuttavat kivun sekä lantioon että polviin. Alaselkäni (lantion kohta) on erittäin kosketusherkkä, joten sen hoitaminen fysioterapian keinoin on hankalaa ja aika uhkaa loppua kesken. Tulimmekin siihen tulokseen, että menen lääkärille kertomaan mitä olemme pohtineet ja pyydän lisää terapiakertoja.
Tästä polviongelmasta johtuen olen laittanunt juoksuharrastuksen hetkeksi jäihin. Fysioterapeutilta tuli myös alakropan treenaamiskielto (ainakin niin intensiivisesti mitä olen tehnyt) ihan vaan sen takia, että en saisi aikaan mitään suurempaa vahinkoa. Sen sijaan yläselkää kuulemma kannattaa treenata, jotta jaksan kanniskella Miniä ympäriinsä. Haba siis kasvaa.
Ketuttaako tämä sitten minua? No kyllä ketuttaa. Nuo polvet kun ovat todella kipeät eikä mikään tunnu auttavan. Fyssarikin sanoi, ettei ole tällaiseen vaivaan (siis että nimenomaan lihakset (eikä nivelet) ovat näin kipeät synnytyksen jälkeen) aikaisemmalla urallaan törmännyt. Jotenkin tuntuu, että aina kun minun kropassani on jotain häikkää niin joko A) kukaan ei ole törmännyt vastaavaan aikaisemmin tai B) mitään vikaa ei löydy.
Luulotautinenko minä sitten olen? Ainakin luulotautisen lumevaikutuksella saa näköjään hyvät kivut aikaiseksi.
PS. 92,4 kg on alin eteen tullut paino (-1,6 kg)
Eniten on tässä viimeaikoina mietityttänyt The Body. Kukaan ei nimittäin oikein tunnu tietävän miksi polveni ovat kipeät. Fysioterapeuttini lähti lomille ja hänen tuuraajansa on ollut sitä mieltä, että vian alkuperäinen syy taitaa olla sittenkin lantiossa. Ilmeisesti synnytyksessä falskanneet lantionkiinnikkeet aiheuttavat kivun sekä lantioon että polviin. Alaselkäni (lantion kohta) on erittäin kosketusherkkä, joten sen hoitaminen fysioterapian keinoin on hankalaa ja aika uhkaa loppua kesken. Tulimmekin siihen tulokseen, että menen lääkärille kertomaan mitä olemme pohtineet ja pyydän lisää terapiakertoja.
Tästä polviongelmasta johtuen olen laittanunt juoksuharrastuksen hetkeksi jäihin. Fysioterapeutilta tuli myös alakropan treenaamiskielto (ainakin niin intensiivisesti mitä olen tehnyt) ihan vaan sen takia, että en saisi aikaan mitään suurempaa vahinkoa. Sen sijaan yläselkää kuulemma kannattaa treenata, jotta jaksan kanniskella Miniä ympäriinsä. Haba siis kasvaa.
Ketuttaako tämä sitten minua? No kyllä ketuttaa. Nuo polvet kun ovat todella kipeät eikä mikään tunnu auttavan. Fyssarikin sanoi, ettei ole tällaiseen vaivaan (siis että nimenomaan lihakset (eikä nivelet) ovat näin kipeät synnytyksen jälkeen) aikaisemmalla urallaan törmännyt. Jotenkin tuntuu, että aina kun minun kropassani on jotain häikkää niin joko A) kukaan ei ole törmännyt vastaavaan aikaisemmin tai B) mitään vikaa ei löydy.
Luulotautinenko minä sitten olen? Ainakin luulotautisen lumevaikutuksella saa näköjään hyvät kivut aikaiseksi.
PS. 92,4 kg on alin eteen tullut paino (-1,6 kg)
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Sweet Child O' Mine
"The only thing I could eat in the beginning of my pregnancy was lollipops. And at the end, chocolate."
"So that's why Mini is so sweet."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)