Toivoin, että tätä postausta minun ei tarvitsisi kirjoittaa. Projekteista pottumaisin on edessä, koska onnistuin mokaamaan perjantaina 24.5 aikavälillä 9-14. Takana oli syyskuusta asti lukemista, laskemista, hermojen kiristelyä, tuskaisia tunteja valtavan mahan kanssa, sitten ilman mahaa vauva tississä kiinni. Edessä lukion kirjat kemiasta, fysiikasta ja bilsasta. Perseen alla puhkikulutettu penkki. Lopussa tunne, että hyvä tästä tulee. Viimeinen yö hotellissa äidin kanssa, joka lupasi valvoa Minin vahtina, että minä saan nukkua. Mitä teen minä? Hermostun. Maailman kaikista hetkistä minä hermostun juuri 24.5 klo 9 ja jatkan hermoiluani klo 14 saakka.
Ei se paljosta jäänyt kiinni. Sen verran kuitenkin, että oikaisupyyntöä on turha jäädä rustaamaan. Niin vähän rajasta silti, että ei se luku-urakka aivan hukkaan mennyt. Minä osaan ne asiat joita pääsykokeessa vaaditaan, joten en näe mitään syytä miksi en hakisi ensi vuonna uudestaan. Hermojen hallinta taitaa olla pääsykoepäivän sana. Ja tietysti sen muistaminen, että jos koe tuntuu vaikealta, se todennäköisesti on sitä. Sekä minulle, että muille. Tästä kertoo tänä vuonna romahtaneet pisterajat. Ensi vuonna minä EN hermostu vaan osaan. Piste.
maanantai 1. heinäkuuta 2013
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Valtataistelua
Eilen kävin ensimmäisen "miksi ei?" keskuseluni pitkään aikaan.
Minä: "Siellä sataa."
Limbinen järjestelmä (aivojen motivaatiokeskus): "Niin?"
M: "En mä nyt voi sinne lenkille lähteä."
L: "Niin, koska ihmisenhän on fyysisesti mahdotonta juosta vesisateessa. Eikö?"
M: "Hyvä, että ymmärsit. Tästä olisikin voinut muuten tulla ihan turha vääntö."
L: "Nyt se perse ylös siitä penkistä ja ulos."
M: "Mut mä en tahdo."
L: "Miksi et?"
M: "No kun siellä sataa."
L: "Älä viittii ajatella shaibaa. Mikä se sun oikea syy on?"
M: "No... Voisin hengata Minin kanssa."
L: "Sä hengaat Minin kanssa 23,5 tuntia vuorokaudessa."
M: "Jos sen henkinen kasvu on vaikka siitä puolesta tunnista kiinni, minkä juoksisin tuolla KAATOsateessa."
L: "A: Sä juoksisit tasan 15 minuuttia. B: Minin isä voi vaikka huolehtia siitä henkisestä kasvusta sen puolituntia. C: Kehtaatkin heittää "aion olla hyvä äiti" kortin omille aivoillesi. Kyllä täällä tiedetään sun oikeat motiivit."
M: "Onks mun pakko"
L: "ON! Tiedät, että siitä tulee hyvä fiilis."
Kuluu 25 minuuttia
M: "Ai jumantsuikula kun oli makeeta!"
L: "Mähän sanoin. Kannattiko?"
M: "Todellakin! Mikä parasta mä juoksin sen viisitoista minuuttia. No okei, tosi hitaasti, mutta jos juoksun määritelmän mukaan toinen jalka on ilmassa ja toinen maassa, niin sitten juoksin. Eikä ees vituttanut vaikka siinä lopussa sain vettä niskaan sen verran, että oisin voinut olla juoksun sijaan vaikka uimassa."
L: "Niin sitä pitää. Hyvä tyttö!"
Minä: "Siellä sataa."
Limbinen järjestelmä (aivojen motivaatiokeskus): "Niin?"
M: "En mä nyt voi sinne lenkille lähteä."
L: "Niin, koska ihmisenhän on fyysisesti mahdotonta juosta vesisateessa. Eikö?"
M: "Hyvä, että ymmärsit. Tästä olisikin voinut muuten tulla ihan turha vääntö."
L: "Nyt se perse ylös siitä penkistä ja ulos."
M: "Mut mä en tahdo."
L: "Miksi et?"
M: "No kun siellä sataa."
L: "Älä viittii ajatella shaibaa. Mikä se sun oikea syy on?"
M: "No... Voisin hengata Minin kanssa."
L: "Sä hengaat Minin kanssa 23,5 tuntia vuorokaudessa."
M: "Jos sen henkinen kasvu on vaikka siitä puolesta tunnista kiinni, minkä juoksisin tuolla KAATOsateessa."
L: "A: Sä juoksisit tasan 15 minuuttia. B: Minin isä voi vaikka huolehtia siitä henkisestä kasvusta sen puolituntia. C: Kehtaatkin heittää "aion olla hyvä äiti" kortin omille aivoillesi. Kyllä täällä tiedetään sun oikeat motiivit."
M: "Onks mun pakko"
L: "ON! Tiedät, että siitä tulee hyvä fiilis."
Kuluu 25 minuuttia
M: "Ai jumantsuikula kun oli makeeta!"
L: "Mähän sanoin. Kannattiko?"
M: "Todellakin! Mikä parasta mä juoksin sen viisitoista minuuttia. No okei, tosi hitaasti, mutta jos juoksun määritelmän mukaan toinen jalka on ilmassa ja toinen maassa, niin sitten juoksin. Eikä ees vituttanut vaikka siinä lopussa sain vettä niskaan sen verran, että oisin voinut olla juoksun sijaan vaikka uimassa."
L: "Niin sitä pitää. Hyvä tyttö!"
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Viikkoraportti 1
On aika viikkoraportin. Päätin kirjoittaa tällaiset aina perjantaisin, koska viikonloppuisin yritän vältellä tietokoneita ja tehdä ihan jotain järkevääkin. Kuten vaikka edistää projektejani. Miten siis eri proggigset ovat edenneet tällä viikolla?
Projekti 1: Mitä tähän nyt voi sanoa? Mini on hengissä, samoin minä. Hyvin menee siis kaikilla tärkeillä mitoilla mitattuna.
Projekti 2: Eniten päänvaivaa ja keskittymistä vaatinut projektini. Olen noudattanut tiukasti kiloklubin antamia kalorimääriä ja pyrkinyt syömään terveellisesti. Yhtään herkkuja en ole napsinut, vaikka en ole niitä itseltäni kieltänytkään. Liikuntaohjelmaani olen myös noudattanut orjallisesti. Terveellisiin elämäntapoihin ja elämänmuutokseenhan tässä tähdätään, joten tämä on hyvä alku. Alussa kyllä ketutti, kun paino pompsahti 95 kiloon, mutta sitten onneksi muistin että näitä ihmeheittoja tulee välillä. Tänä aamuna massaa 93,4 kiloa. Erinomainen alku, mutta missä on loppu? En ole vielä päättänyt mihin lukuihin tähtään, mutta ylipainosta pitäisi hilata itsensä terveelliseen normaalipainoon, mikä käytännössä tarkoittaisi vissiin 77 kiloa. On siinä vielä matkaa, mutta hissuksiin pysyvää tulosta tulee.
Tuohon minäkuvan luomiseen liittyen nappasin itsestäni kuvia. Silleen ennen ja jälkeen hengessä. Kun tämä projekti tästä etenee, niin julkaisen kuvia täällä. Ainakin niistä näkee tapahtuuko muutosta ja missä. Kuvista myös todella näkee sen pyllyisyyden, josta mainitsin aikaisemmassa postauksessani. On siinä arsea kerrakseen :)
Projekti 3: Edistystä on tapahtunut: olen ajatellut projektia muutaman kerran. Ehkä jo ensiviikolla palaan aiheeseen ihan käytännön tasolla.
Projekti 1: Mitä tähän nyt voi sanoa? Mini on hengissä, samoin minä. Hyvin menee siis kaikilla tärkeillä mitoilla mitattuna.
Projekti 2: Eniten päänvaivaa ja keskittymistä vaatinut projektini. Olen noudattanut tiukasti kiloklubin antamia kalorimääriä ja pyrkinyt syömään terveellisesti. Yhtään herkkuja en ole napsinut, vaikka en ole niitä itseltäni kieltänytkään. Liikuntaohjelmaani olen myös noudattanut orjallisesti. Terveellisiin elämäntapoihin ja elämänmuutokseenhan tässä tähdätään, joten tämä on hyvä alku. Alussa kyllä ketutti, kun paino pompsahti 95 kiloon, mutta sitten onneksi muistin että näitä ihmeheittoja tulee välillä. Tänä aamuna massaa 93,4 kiloa. Erinomainen alku, mutta missä on loppu? En ole vielä päättänyt mihin lukuihin tähtään, mutta ylipainosta pitäisi hilata itsensä terveelliseen normaalipainoon, mikä käytännössä tarkoittaisi vissiin 77 kiloa. On siinä vielä matkaa, mutta hissuksiin pysyvää tulosta tulee.
Tuohon minäkuvan luomiseen liittyen nappasin itsestäni kuvia. Silleen ennen ja jälkeen hengessä. Kun tämä projekti tästä etenee, niin julkaisen kuvia täällä. Ainakin niistä näkee tapahtuuko muutosta ja missä. Kuvista myös todella näkee sen pyllyisyyden, josta mainitsin aikaisemmassa postauksessani. On siinä arsea kerrakseen :)
Projekti 3: Edistystä on tapahtunut: olen ajatellut projektia muutaman kerran. Ehkä jo ensiviikolla palaan aiheeseen ihan käytännön tasolla.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Liiku, liiku ruhoni!
Projekti kakkoseen liittyen on melkoisen luonnollista kirjoittaa sananen liikunnasta. Tässäkin on varmaan tehtävä historiakatsaus, jotta ymmärrän miten tähän oikein on tultu. Yritin tässä kaivella aivojeni syvimpiä muistionkaloita ja aika hiljaista on. Hädin tuskin muistan miten olen liikkunut lapsena, teininä tai aikuisena. Sen verran muistan, että tässä asiassa olen ollut liikkeellä kaikki tai ei mitään asenteella. Joko liikun 1-3 tuntia päivässä seitsemän kertaa viikossa tai en liikauta hanuriani suuntaan enkä toiseen moneen kuukauteen.
Minä ihan oikeasti pidän liikunnasta. Ongelmaksi on muodostunut kunnon rakentaminen nollasta. Himoliikkujat tuskin tietävät miten ketuttavaa on lähteä lenkille ja tajuta hengästyvänsä asioista, joista ei pitäisi hengästyä. Miten lannistavaa on huomata, että tässähän pitää ihan oikeasti tehdä monta kuukautta töitä, että pääsee siihen tilaan, jossa suurin osa ihmisistä on normaalisti. Nyt ollaan taas alkupisteessä. Syyksi heitän jälleen raskauskortin. Ennen raskautta minulla oli ihan hyvä kunto, ehkä paras kunto mitä olen aikuisiällä saavuttanut. Sinä saman aamuna kun plussa pärähti tikkuun jouduin käytännössä vuodepotilaaksi kahdenkymmenen (20) viikon ajaksi. Siitä sopii laskea kuinka monta kuukautta on kyseessä (5, jos joku nyt oikeasti alkoi laskemaan). Liikunnasta oli turha haaveilla, kun naama harmaana jouduin kääntymään kauppareissuiltakin takaisin kotiin oksentamaan (ja välillä ihan johonkin puskaankin). Viidessä kuukaudessa kunto ehtii suorastaan romahtaa. Arvatkaa huviksenne huvittiko alkaa treenaamaan loppuraskauden aikana nollasta? Niinpä. Ei todellakaan.
Mietiskelin tässä pitkään ja hartaasti miten minun kannattaisi lähteä kuntoani kohottamaan. Tällä kertaa otin hieman erilaisen lähestymistavan (ei siis tuhatta ja sataa heti) ja tiedostin sen, että minulla on kylkiäisenä Mini, jota ei voi jättää yksikseen siksi aikaa kun äiti treenaa. Vaihtoehtoina on joko se, että Mini lähtee treeneihin mukaan, jää isälleen treenin ajaksi tai treenaan kun Mini nukkuu. Päädyin näiden yhdistelmään.
Viikkotreenini pohjana käytän tätä netistä löytynyttä ohjelmaa. Nollasta puolimaratonille kuulostaa suureelliselta, mutta kyllä tässä joku tavoite on oltava, koska muuten unohdan taas koko liikunnan. Ohjelmasta helpon tekee se, että siinä juostaan todella vähän alussa. Meinasin kyllä lähettää ohjelman tekijöille palautetta ensimmäisen viikon päivästä nro 4: juokse 15 minuuttia niin hitaasti, että jaksat juosta koko ajan. Siis viisitoista minuuttia! Mitä helvettiä. Ei KUKAAN, jonka kunto on nollassa, juokse edes muutamaa minuuttia. Ensimmäisen päivän kaksi minuuttia kerrallaan oli minulle jo aika killeri. Tuo viisitoistaminuuttinen on edessä minulla huomenna ja varmaan sitten "juoksen" sen hitaammin kuin kävelisin. Lisäksi aion suorittaa mission iltahämärässä, jotta vastaan (tai takakautta ohi) tulee mahdollisimman vähän muita ihmisiä.
Näille hölkille Mini ei pääse mukaan eikä myöskään välipäivinä tekemiini kotitreeneihin. Tein itselleni lihaskunto-ohjelman, jonka suorittamiseen menee about puoli tuntia. Ei luulisi olevan liikaa aikaa päivästä. Onnekseni/epäonnekseni on Miniä myös ulkoilutettava, joten käymme lisäksi vielä tekemässä kotiäitiliikuntaa vaunulenkkien muodossa. Tässä maastossa nekin käyvät ihan kuntoilusta.
En ole mikään välineurheilija, mutta nyt piti oikein satsata. Alla kenkäni, joilla tein ensimmäisen lenkin. Vielä alempana uudet tossuni. Snadisti parempi vai mitä?
Before
After
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Yksityisyydestä
Mietin tätä blogia aloittaessani, että kirjoitan sitä vain itselleni. Tarkoitus ei ollut kertoa tästä kenellekään. Olen huono pitämään omia salaisuuksiani, joten lörppäsin sitten blogistani heti kolmelle ihmiselle. Kaksi heistä tietää blogini osoitteen, yksi ei vielä.
Syy siihen, miksi en halua kirjoittaa tätä blogia omalla nimelläni on se, että ihmiset lukevat juttuja kuin piru raamattua. Tätä ajatuksenvirtaa ei ehkä kannata ihan sillä tavalla lukea ja en halua, että kymmenen vuoden päästä joku huomauttaa, että olit blogissasi eri mieltä kuin nyt. No totta hitossa olin, koska minun mielipiteeni muuttuvat. En myöskään halua keskustella blogini sisällöstä missään muualla kuin täällä blogissa. Toisaalta tämä olisi läheisilleni aivan huippu tapa seurata elämääni varsinkin nyt, kun asustelen ulkomailla. Siispä päätökseni on seuraava:
Moi äiti!
Syy siihen, miksi en halua kirjoittaa tätä blogia omalla nimelläni on se, että ihmiset lukevat juttuja kuin piru raamattua. Tätä ajatuksenvirtaa ei ehkä kannata ihan sillä tavalla lukea ja en halua, että kymmenen vuoden päästä joku huomauttaa, että olit blogissasi eri mieltä kuin nyt. No totta hitossa olin, koska minun mielipiteeni muuttuvat. En myöskään halua keskustella blogini sisällöstä missään muualla kuin täällä blogissa. Toisaalta tämä olisi läheisilleni aivan huippu tapa seurata elämääni varsinkin nyt, kun asustelen ulkomailla. Siispä päätökseni on seuraava:
Moi äiti!
Project 3: Villasukat
Menin lupaamaan kaverilleni villasukat. Koska tapanani on pitää lupauksista kiinni (ainakin jos muistan antamani lupauksen), niin villasukat hän myös saa. Kohtuuden nimissä tällä projektilla on muista poiketen ihan dediskin: vuonna 2020 viimeistään saa frendini lupailemani pehmeän paketin.
Nyt täytyy taas mennä ajassa taaksepäin. Nimittäin syy blogilleni alkaa varmaan selviämään, kun kerron, että tämän lupauksen annoin muistaakseni vuonna 2009. Juu-u, siitä on tosiaan jo neljä vuotta. Tässä välissä tapahtunutta: hankin langat (hirveää glitterpinkkiä, jota kaverini varmasti arvostaa, minä en.), tein toisen sukan melkein valmiiksi, huomasin että sukka vastaa enemmänkin kokoa 45 kuin 36-37, joka käsittääkseni on frendini koiven koko, purin sukan, unohdin sukan. Pientä kredittiä täytyy kyllä frendille antaa, että tuntee minut niin hyvin, että tajusimme yhdessä laittaa proggikselle ihan päättymisajankin. Lisäksi hän tajusi kykenemättömyyteni mahdottomiin dediksiin. Kuten siihen, että aikaa olisi annettu vaivainen vuosi.
Ei pidä käsittää väärin. Teen sukat oikein mielelläni, mutta omassa hitaassa tahdissani. Hiljaa sukat tulee vai miten se sanonta menikään. Pienet sukat frendille, suuri projekti minulle (ja muita kliseitä).
Nyt täytyy taas mennä ajassa taaksepäin. Nimittäin syy blogilleni alkaa varmaan selviämään, kun kerron, että tämän lupauksen annoin muistaakseni vuonna 2009. Juu-u, siitä on tosiaan jo neljä vuotta. Tässä välissä tapahtunutta: hankin langat (hirveää glitterpinkkiä, jota kaverini varmasti arvostaa, minä en.), tein toisen sukan melkein valmiiksi, huomasin että sukka vastaa enemmänkin kokoa 45 kuin 36-37, joka käsittääkseni on frendini koiven koko, purin sukan, unohdin sukan. Pientä kredittiä täytyy kyllä frendille antaa, että tuntee minut niin hyvin, että tajusimme yhdessä laittaa proggikselle ihan päättymisajankin. Lisäksi hän tajusi kykenemättömyyteni mahdottomiin dediksiin. Kuten siihen, että aikaa olisi annettu vaivainen vuosi.
Ei pidä käsittää väärin. Teen sukat oikein mielelläni, mutta omassa hitaassa tahdissani. Hiljaa sukat tulee vai miten se sanonta menikään. Pienet sukat frendille, suuri projekti minulle (ja muita kliseitä).
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Mitä silmät ei nää, sen pää ymmärtää (tai sitten ei)
Projekti kakkoseen liittyen olen ihmetellyt seuraavaa: miten kummassa en näe itseäni ylipainoisena vaikka lukujen valossa sitä olen? Miten muut minut näkevät?
Kerran minun ja ylipainoisen ystäväni istuessa lounastamassa pöydän ääreen astui lapsi. Tällä muksulla ei selkeästikään ollut itsesensuuri vielä hallussa ja saimme kuulla totuuden: "Toi on lihava!" hän sanoi osoittaen meitä. Lapsen valvoja (tai mikä lie) sanoi hänelle, että ei noin saa sanoa. Ystäväni totesi lapsen poistuttua, että tottahan se vaan puhuu, että ei tässä mitään laihoja olla kumpikaan. Ei mitään sairaalloisen lihavia, mutta ylipainoisia kuitenkin. Minun päähäni tämä iski. Tahdoin tietää kumpaa meistä lapsi tarkoitti. Minulle sillä oli väliä, koska en vielä tuohon aikaan ollut kertaakaan pitänyt itseäni ylipainoisena. En vaan nähnyt sitä ja yllätyin, että ystäväni piti edes mahdollisena että minäkin olisin se, jota lapsi tarkoitti. Lapsi ehkä näki jotain, mitä minä en nähyt ja halusin tietää näkevätkö muutkin. No, en nyt kuitenkaan mennyt taklaamaan tätä mukulaa ja tivaamaan vastauksia (tässä vaiheessa hän lauleskeli valvojalleen "Vanha nainen hunningolla" - biisiä, joka myöskin oli valvojan mielestä epäsopiva. Minun mielestäni lapsi ei vaan rehellisesti nähnyt mitään epäsopivaa biisissä, jossa ratsastellaan.), mutta asia jäi minua vaivaamaan.
Olen muutamalle ystävälleni heittänyt totuutena, että olen ylipainoinen ja he ovat hämmästyneet. Ihan rehellisesti sanoen kaikki ovat järjestään sanoneet, että ei uskoisi. Jos olen kertonut paljon painan, on hämmästys ollut vielä suurempi. Ei uskoisi, he sanovat. Perkeleet! Nehän pirulaiset ovat kaunistelleet reaktioitaan (tai ovat sokeita) ja antaneet minun elellä tyytyväisenä massassani.
Tyytyväisenä olenkin elellyt ja asia ei ole minua vaivannut, kunnes vasta nyt. Minä haluan tietää mikä aivoissani on vikana, kun en näe vartaloani oikein. Minulla taitaa olla käänteisesti se mikä anorektikoilla. He näkevät peilistä silkkaa läskiä, vaikka pitäisi nähdä luuta. Minä näen normaalivartaloisen, tosin todella pyllyisän, daamin. Ehkä pyllyisyydessä on ratkaisu sokeuteeni. Sielläkö se massa lymyilee? Katseiltani piilossa, leviten vaivihkaa ilman, että huomaan mitään.
Jumalauta!
Kerran minun ja ylipainoisen ystäväni istuessa lounastamassa pöydän ääreen astui lapsi. Tällä muksulla ei selkeästikään ollut itsesensuuri vielä hallussa ja saimme kuulla totuuden: "Toi on lihava!" hän sanoi osoittaen meitä. Lapsen valvoja (tai mikä lie) sanoi hänelle, että ei noin saa sanoa. Ystäväni totesi lapsen poistuttua, että tottahan se vaan puhuu, että ei tässä mitään laihoja olla kumpikaan. Ei mitään sairaalloisen lihavia, mutta ylipainoisia kuitenkin. Minun päähäni tämä iski. Tahdoin tietää kumpaa meistä lapsi tarkoitti. Minulle sillä oli väliä, koska en vielä tuohon aikaan ollut kertaakaan pitänyt itseäni ylipainoisena. En vaan nähnyt sitä ja yllätyin, että ystäväni piti edes mahdollisena että minäkin olisin se, jota lapsi tarkoitti. Lapsi ehkä näki jotain, mitä minä en nähyt ja halusin tietää näkevätkö muutkin. No, en nyt kuitenkaan mennyt taklaamaan tätä mukulaa ja tivaamaan vastauksia (tässä vaiheessa hän lauleskeli valvojalleen "Vanha nainen hunningolla" - biisiä, joka myöskin oli valvojan mielestä epäsopiva. Minun mielestäni lapsi ei vaan rehellisesti nähnyt mitään epäsopivaa biisissä, jossa ratsastellaan.), mutta asia jäi minua vaivaamaan.
Olen muutamalle ystävälleni heittänyt totuutena, että olen ylipainoinen ja he ovat hämmästyneet. Ihan rehellisesti sanoen kaikki ovat järjestään sanoneet, että ei uskoisi. Jos olen kertonut paljon painan, on hämmästys ollut vielä suurempi. Ei uskoisi, he sanovat. Perkeleet! Nehän pirulaiset ovat kaunistelleet reaktioitaan (tai ovat sokeita) ja antaneet minun elellä tyytyväisenä massassani.
Tyytyväisenä olenkin elellyt ja asia ei ole minua vaivannut, kunnes vasta nyt. Minä haluan tietää mikä aivoissani on vikana, kun en näe vartaloani oikein. Minulla taitaa olla käänteisesti se mikä anorektikoilla. He näkevät peilistä silkkaa läskiä, vaikka pitäisi nähdä luuta. Minä näen normaalivartaloisen, tosin todella pyllyisän, daamin. Ehkä pyllyisyydessä on ratkaisu sokeuteeni. Sielläkö se massa lymyilee? Katseiltani piilossa, leviten vaivihkaa ilman, että huomaan mitään.
Jumalauta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)