Muistatko miksi?

Tänä aamuna vaaka näytti 89 kiloa. Kesän aikana olen siis kerännyt n. 1,5 kiloa lisäpainoa. Toki tiedän, että sanoin painoni käyneen 87 kilossa, mutta koska uskon sen johtuneen kropan nestevaihteluista, sanoisin että todennäköisemmin oikea paino on ollut noin 87,5 kiloa.

Koska painoa ei ole kertynyt tuon enempää väitän, että olen hyvällä mallilla uusien elämäntapojen opettelussa ja niiden omaksumisessa. Ei ole ihmekään, että painoa on kertynyt, kun olen reissaillessa herkutellut esimerkiksi Suomessa irtokarkeilla, jäätelöillä, korvapuusteilla, kakuilla ja viinillä. Lisäksi kuntoilu on jäänyt kävelyä lukuunottamatta, koska emme ole olleet kotosalla ja lähellä saliani. Erinomaista on se, että painoa ei ole kertynyt tuon enempää. Ennenmuinoin olisin onnistunut kasvattamaan massaani varmasti vieläkin enemmän, sillä aivan perusruokailut tuppasivat olemaan pielessä: annoskoot valtavia, jatkuvaa napostelua, biletystä iltaisin ja superrasvaisia darramättöjä. Nämä kaikki ovat jo jääneet historiaan.

Vähän meinasi kuitenkin jäädä päälle taas tuo Suomessa aloitettu sokerikoukku, sillä täällä kotona ostin pari päivää sitten pakastimeemme vieraita varten jäätelöä. Ja söin sen. Kokonaan. Yksin. Vanhat tavat tuntuvat istuvan tiukassa. Ongelmani on myös se, että tunnen oloni varsin hyväksi ja kotoisaksi tässäkin painossa. Siksi oli hyvä, että aloin tänään miettiä mikä se syy alunperin oli tämän elämäntapamuutoksen aloittamiseksi.  

Muistanko vielä miksi?

Terveys

Vuosi sitten polveni reistailivat, selkä hajoili, olo oli turpea. Nyt polvet ovat kunnossa, selkä on alkanut hajoilla jälleen salitreenin puutteessa, mutta olo ei ole enää turpea. Sormus ei purista aamuisin, eikä peilistä vastaan tuijota nesteenkertymisestä levinnyt naama kuin niinä aamuina kun olen edellisenä iltana vetänyt läjän karkkia tai pitsan. Syyllinen turpeaan olooni on tiedossa (sokeri), mutta satunnaisista herkutteluista en aio edelleenkään luopua. It is worth it.

Esimerkki

Ennen olin vastuussa vain itsestäni. Nyt olen vastuussa myös pienestä ihmisestä. Haluan opettaa Minille jo pienestä pitäen terveelliset elämäntavat, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä itse aikuisena. Se tarkoittaa meidän molempien osalta järkevää syömistä, tarpeeksi liikuntaa ja sitä, että minä en voi olla ylipainoinen. Se ei ole terveellistä. Jostain todennäköisesti varsin tieteellisestä syystä painoraja, jonka alapuolella meno on paljon terveellisempää, on vedetty pituisellani ihmisellä 77 kiloon. Sinne siis tähdätään jälleen, kunhan arki tästä tasoittuu. Kiire minulla ei ole.

Se minkä erityisesti haluaisin Minin oppivan on se, että ruoka ei saa olla lohtu. Minä olen ehdottomasti tunnesyöjä. Tosin sellainen tunnesyöjä, joka syö kun on kivaa, tylsää, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, you name it. Tästä tavasta, jota on harjoitettu lähes 30 vuotta on aivan tuhottoman vaikea päästä eroon. Vuosien aikana omaksuttuja tapoja tuskin onnistuu kerralla karistamaan, joten annetaan tällekin aikaa.

Housut

Ainoa ulkonäöllinen syy miksi haluan elämäntapamuutosta jatkaa ja sen myötä painoa pudottaa, on housut. Ai saakeli, kun niitä on vaikea löytää, kun tuota arsea joutuu hilaamaan perässään. Takamukseni ei ole mikään pieni, mutta vyötäröni sen sijaan takamuksen kokoon nähden on. Istuvien housujen löytäminen on sellainen lottovoitto, että leijun pilvissä viikkoja, jos näin tapahtuu.


Siinä ne olivat. Tuon kummoisempia syitä minulla ei ole. Kaksi isoa ja yksi pienempi syy. Löytyykö noista tarpeeksi motivaatiota? Leviääkö Laalaa syksyn aikana? Houkutteleeko suklaakakku liikaa? Onko salille raahautuminen liian vaikeaa? Kaikki tämä ja vähän muuta selviää syksyn aikana!

Stay tuned!

Lattialla kiemurteleva itkupotkuraivari

Ohhoh. Nyt se on nähty. Ihan ensimmäinen virallinen raivari. Tässä raivarissa poljettiin jalkaa, karjuttiin, kierittiin lattialla, hakattiin nyrkeillä maata, purtiin sohvaa, sinkoiltiin puolelta toiselle ja lopulta itkettiin lohduttomasti niin, että kyyneleet melkein lensivät animaatiotyyliin sivuille. Kaikki tämä ja vähän muuta sen takia, että minä kielsin heittelemästä tavaroita ja lopulta poistin ne Minin käsistä, kun kieltoa ei toteltu. Julma maailma.

Tästä se alkaa! Tervemenoa leppoisat ajat, jolloin minun sanani oli laki eikä sitä kyseenalaistettu. Tervetuloa itsenäistyminen ja oman tahdon hallitsemisen opettelu.

Lapseni. Kofeinisti?

Minä join ennen paljon kahvia. Kirjoittelinkin aiheesta aikanaan postauksen, jossa tunnustin heikkouteni ja ymmärsin tarvitsevani apua. Vannoin, että vähennän käyttöä, vaikka tiedostan hyvin, että se on kaikkien addiktien itselleen asettama ansa. Mutta minäpä tein sen! Minä todella vähensin käyttöä. Nykyinen annokseni on kaksi (isoa) kuppia kahvia päivässä. Juuri sen verran, että saan herättyä aamulla ja pidettyä vieroitusoireet poissa. Tunnustan edelleen olevani heikko ja jos en saa päivittäistä annostani, minusta tulee ärtynyt, väsynyt ja päänsärkyinen. Nykyinen tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi kuin tilanne jossa join 1,5 litraa kahvia vähintään päivässä.

Sitten päästään Miniin. Minulla on periaate, että lapsi saa maistaa kaikkea mitä minäkin syön tai juon lukuunottamatta alkoholijuomia. Jos sallin jotain itselleni, miksi en sallisi sitä Minille. Niinpä eräänä päivänä tuli vastaan se tilanne, jossa Mini osoitteli kahvikuppiani ja ilmaisi haluavansa maistaa tuota aikuisten ihmejuomaa. No, mikäpäs siinä! Ajattelin, että kahvin karvas maku toimisi ja Mini saisi iänikuiset traumat inhoten kahvia koko loppuelämänsä. Toisin kävi.

Ensimmäinen annos oli koukuttava. Mini sai maistaa kahvia puoli teelusikallista ja oli yllätyksekseni heti pyytämässä lisää. Luonnollisesti äidinvaistoni varoitti minua välittömästi, että edessäni on maailman pienin tuleva kofeinisti, jos en nyt pidä rajoista tiukasti kiinni. Rajat ovat pysyneet ja kahvia ei ole tippaa enempää sen jälkeen maisteltu. Minin keinot kahviannoksen saamiseksi ovat silti moninaiset. Kahvikuppia ei parane jättää minnekään lojumaan tai pienet kädet ovat heti nostamassa kupin huulilleen. Jos Minin kädessä on pilli, sitä todennäköisesti yritetään ujuttaa vaivihkaa kaukana olevan kupin sisään ilman, että äiti huomaa. Tänä aamuna Mini yritti jopa ylettää kahvinkeittimeen. Mitä se sillä ajatteli tehdä? Keittää itselleen sumpit vai?

Huh. Äitiinsä on tullut. Tai pikemminkin: äidiltään on huonoja tapoja oppinut. Nyt skarppina sen esimerkkiyden kanssa.

Arki. Rutiinit. Normimeno. Yea or nay?

Tässä äitiydessä on keljua se, että aina on huono omatunto. Saako lapseni tarpeeksi virikkeitä? Onko hänellä tarpeeksi ystäviä? Teemmekö tarpeeksi erilaisia juttuja? Matkustelemmeko liikaa? Lähes aina näissä pohdinnoissani on kyse siitä onko jotain tarpeeksi.

Varsinkin näin kesällä Minin ystävien perheiden lomaillessa on käynyt helposti niin, että yhtään miniatyyri-ihmistä ei ole nähty moneen viikkoon. Me olimme kesän alussa jatkuvasti menossa ja nyt ystävämme reissaavat. Sitten ehtiikin olla viikko, että näemme ja sitten me reissaamme taas. Olkoonkin, että kesä on ollut poikkeustilanne verrattuna loppuosaan vuodesta, tunnen silti huonoa omatuntoa. Missä on arki? Rutiinit? Normimeno? Tuleeko lapsestani pipipää valintojeni seurauksena? (Vitsi. Ei siitä tule.)

Samalla kun kesän hulluttelut kummittelevat mielessäni, on takaraivossani jo pieni kauhu siitä, että syksyllä edessä on arki. Rutiinit. Normimeno. On muskaria, on treenaamista, on kaveritreffejä, on leikkipäiviä, on taaperojalkapalloa, on metsäkerhoa. Kaksi viimeistä tosin vasta kun Minillä tulee tauluun kaksi ikävuotta. Menoa siis kyllä riittää aivan niin paljon kuin haluamme. Sitten sitä onkin jo pohtimassa, että onko tuossa liikaa? Saako lapsi liikaa virikkeitä? Jääkö levolle ja chillailulle aikaa? Voiko Minillä olla jossain vaiheessa liikaa tekemistä?

Että terve vaan taas Huono Omatunto. Voisit sinäkin pysyä välillä poissa.

Kaukaa taas palaan joelle kerran

Ystäväni kuvasi minulle aikaisempaa elämäänsä joeksi. Kuin joki hän oli virrannut kohti tiettyä päämäärää, valiten elämän haarautumiskohdissa sen paremman reitin, joka veisi hänet viimein oikeaan osoitteeseen. Oli väistämätöntä päätyä sinne minne hän halusi. Kunnes he muuttivat miehen työn perässä ulkomaille. Ystäväni kertoi, että yhtäkkiä juuri sillä hetkellä hän tajusi joen sijaan olevansa järvellä. Valtavalla järvellä, jonka rantaa ei näkynyt. Kaikki suunnitelmat muuttuivat, päämäärät muuttuivat eikä hän ymmärtänyt miten siinä niin pääsi käymään. Joki vaan pikkuhiljaa katosi näkyvistä.

Minun jokeni on nyt haarautumiskohdassa. Näen kolme eri reittiä. Yksi johtaa pienelle järvelle. Järven toisessa päässä näkyy toinen joki, mutta sinne pääseminen vie aikaa vuosia. Toinen haara on kivikkoinen ja sen loppu ei ole näkyvissä. Mistä tiedän miten pitkä tie sitä on kulkea? Kolmas haara johtaa pienelle umpinaiselle lammelle. Sieltä ei ole poispääsyä muuta kuin vastavirtaan takaisin haarautumiskohtaan. Neljättä vaihtoehtoa, valtavaa järveä, ei onnekseni ole näkyvissä.

Ollakko siis hetki järvellä, hakata päätään seinään hankalan etenemisen muodossa vai valita jotain aivan muuta kuin mitä haluan, jotain mistä poispääsy on vaikeaa?

Valitsen pienen järven. Hetken tässä voi seilata hieman tuuliajolla. Kunhan taas palaan joelle kerran.

Matkustan ympäri maailmaa...

...laukussa leipää ja piimää (nam) vaan. 

Pikaiset terveiset Suomen pääkaupungista! Huomenna lähtee kone kotia kohti ja lomailu saa lop... jatkua. Olen kokeen jälkeen ottanut koko kesän rennosti. Niin tajuttoman rennosti, että en pääse yli siitä hämmennyksestä, joka minuun iski kun tajusin, että kohta on jo elokuu. ELOKUU! On varmaan parasta kerätä vähän kesän tapahtumia pienoisena yhteenvetona tähän alle.

Viime jaksossa tapahtunnutta:

Meillä oli pitkään eräs sukulaiseni kyläilemässä. Hänen kanssaan kiertelimme kotimme lähiseutuja ja kärsimme kaksi viikkoa kestäneistä rankkasateista. Vieraasta erottuamme suuntasimme Suomen kauniille Saimaalle mökkeilemään, josta tie vei lopulta Helsinkiin, jossa vietän nyt harvinaista Mini vapaata hetkeä.

Minin sanavarasto kasvaa huimaa vauhtia. Liekö suomen vierailumme vauhdittanut sanojen oppimista, kun parin viime viikon aikana puhe on kehittynyt valtavasti. Viimeaikoina olemme saaneet kuunnella sellaisia sanoja kuin puuo (puuro), alo (valo), ihahhaa(heppa), auva (hauva), prumprum (kaikki meteliä pitävät kulkuvälineet) jne.

Eräs Minille tärkeä asia on myös viimein alkanut sujua - kävely.

It's small step for mankind, one a giant leap for Mini. 

Seuraavissa jaksoissa:

Meille saapuu jälleen vieraita, kunhan itse rönyän täältä kotiin. Sen jälkeen saapuu vähän lisää vieraita. Sitten matkustan piipahtamaan Tsekeissä, jonka jälkeen onkin minun jo aika matkustaa viikonlopuksi takaisin Suomeen. Kaaso näet lähetti viestin, että olisi parempi olla tuona viikonloppuna Suomessa. Jotain mystistä on luvassa. Oletan, että kyseessä on polttarit ja lupaan raportoida tänne miten pahasti minua oikein nöyryytetään.

Kunhan polttareista on selvitty on pian aika suunnata jälleen Suomeen, koska luvassa on viimein hääjuhlamme. Hääpukuni saapui viime viikolla kotiimme ja hieman täpinöissäni ja kauhulla odotan sen sovittamista. Olen nimittäin syönyt paljon herkkuja kesän aikana ja kerännyt todennäköisesti hieman painoa. Mutta puvun kohtalo selviää huomenna.

Menoa siis riittää edelleen ja blogi pysyy todennäköisesti melko hiljaisena. En viitsi istua koneella kirjoittamassa, jos meillä on vieraita ja reissailun lomassa on usein pitkiä pätkiä, että netti ei toimi. Siksipä toivottelen tässä kaikille vaan hyvää loppukesää. Palaan asiaan, kun asiaa on ja tekniikka pelaa.

Ovet ei aukene meille

Hakukaupunki ma 26.5.2014 aamupäivä

On aivan jumalattoman kylmä, kun astun lentokoneesta ulos. On harmaata ja ankeaa. Ensimmäinen päähäni iskostuva ajatus on "Ei. En minä tänne halua." Samoilen päivän kaupungilla palellen, kunnes päädyn kahvilaan istumaan. Viereisessä pöydässä kolme tyttöä puhuu geeniteknologiasta. Tai lähinnä yksi selittää panikoituneella kimeällä äänellä kahdelle muulle miten PCR toimii ja kaksi muuta kyselevät tyhmiä. Yritän keskittyä Ilta-Sanomiin, mutta ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti, kun viereisen pöydän tytöt pohtivat ääneen. Vaietkaa nyt hyvät ihmiset ja rauhoittukaa. Kimeällä äänellä puhuvalle tytölle tekisi mieli mennä sanomaan: "Sinä selvästi osaat nämä asiat. Rauhoitu." Koko ajan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan lääkikseen, mutta en tänne. Minne vaan muualle, mutta ei tänne. Haluan kotiin rakkaideni luo.

Heinäkuu 2014

Olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt sitä, että jollain ihmeen kaupalla saisinkin nähdä nimeni hyväksyttyjen listassa. Olen harmitellut sitä, että en uskaltanut tunnustaa itselleni jo keväällä, että tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, sisäänpääsy olisi ehkä huonoin mahdollinen lopputulos. Miksi en tajunnut tätä jo keväällä vaan jatkoin lukemista? Ne kaikki turhaan luetut illat...

Olemme jo Minin isän kanssa saaneet mietittyä tulevaisuudensuunnitelman, jonka lopputulemana on se, että minusta tulee lääkäri. Suunnitelma sisältää paluumuuton Suomeen ja minulta paljon matkustamista ulkomaille, mutta kaikenkaikkiaan suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Meille sopivalta. Ihan lähitulevaisuuden juttu se ei kuitenkaan ole, koska harkitsemme muuttoa Suomeen vasta, kun Minin on aika aloittaa koulu. Silloin suunnitelman rahoituskin on kunnossa.

Avaan nimilistan. Syke nousee. Selaan nimeni kohdalle ja huokaisen. Helpotuksesta. Nimeni ei ole siellä. Ensi keväänä minun ei enää tarvitse lukea, koska suunnitelma on selvä.

Ovet ovat edelleen kiinni.