Hääsuunnittelupalaveri

Perjantaina on aika pistää toinen kaasoista tiukille. Asialistalla on ensimmäinen hääsuunnittelupalaveri. Kokouspöytäkirja on seuraavanlainen:

Aika: 18.10 klo 20 alkaen
Paikka: Kaason lukaali
Läsnä: Bridezilla ja Kaaso sekä Vastahakoinen Kaason Mies

Kokouksen avaus: Kokouksen avaamisen yhteydessä päätetään avata valkoviinitonkka sekä käynnistää Singstar.

Kokousvirkailijoiden valinta: Valitaan kaikkiin vakavuutta vaativiin tehtäviin Vastahakoinen Kaason Mies.

Laillisuus ja päätösvaltaisuus: Ohjelma on laillista hiljaisuuteen saakka. Sen jälkeen jatketaan laittomasti. Päätösvaltaisuus hääasioissa löytyy, mutta morsian pidättää oikeuden muuttaa päätettyjä asioita seuraavana päivänä.

Läpikäytäviä asioita: Whitney Houstonin "The greatest love of all". Muuten vapaa valinta.

Muut asiat: Mahdollisesti pohdintaa hääpaikasta, jossa morsian on aamulla käynyt vilaisemassa paikkoja ensi kertaa. Tuliko ostettua minipossu säkissä?

Kokouksen päättäminen: Päättäminen tapahtuu silloin, kun sekä Morsian ja Kaaso ovat yksimielisiä asiasta. Tai Vastahakoinen Kaason Mies ilmoittaa kokouksen päättyneen. Vielä yks biisi pliiiiiis...?

Jatkotoimenpiteet: Morsian poistuu Kaason lukaalista epämääräisellä kulkuvälineellä, jota joku toinen ajaa. Suuntana sänky.

Kokous on päättynyt.

Mitä yksi pieni riisinjyvä saa aikaan?

Kävimme Minin kanssa Tiedekeskus Heurekassa. Kaikkihan tietävät, että siellä asustavat kuuluisat koripalloa pelaavat rotat. Rottia koulutetaan riisinjyvillä siten, että jokaisesta oikeasta teosta ne saavat yhden pienen herkun. Rotat eivät kuitenkaan nälässä treenaa, vaan niillä on aina tarjolla ruokaa. Rotat näyttävät viihtyvän "työssään", joka ilmeisesti on heille enemmänkin leikkiä.

Minäkin tahdon olla rotta. Olisi ihan huisia, jos joku ojentaisi minulle palkintoja oikeista teoista. Tämä "joku" voisin olla vaikka minä itse. Kun tässä näitä "pikku"projektejani vien pikkuhiljaa eteenpäin, olisi kivaa saada välillä jotain kivaa itselleni. Riisinjyvillä ei tätä motivaatiota kuitenkaan pidetä yllä, joten parempi keksiä jotain muuta siistiä.

Koska en välitä materiasta on minulla ollut hieman hankaluuksia keksiä millä palkitsisin itseni. Ruokakaan ei oikein käy, koska yritän nimenomaan päästä eroon siitä, että palkitsisin itseäni ruoalla. Siispä jos luet tätä blogia ja sinulla on mielessäsi jokin hyvä palkinto niin annahan kuulua itsestäsi.

Olen päättänyt palkita itseni ensimmäisenä seuraavista asioista:

Paino on alle 90 kiloa.
Jaksan juosta 5 kilometriä.

Mutta mitä näistä palkinnoksi? Siinäpä vasta pulma.

Omaa aikaa

Oh, it's such a perfect day

I'm glad I spend it with you

Oh, such a perfect day

Auto alla, musa täysillä. Reittinä Helsinki-Tampere-Helsinki. Ei ketään muuta autossa paitsi minä ja ajatukseni. Ja mitä ajatuksia ne olivatkaan! Kiitos parhaasta seurasta Minä: tämä todella tuli tarpeeseen.

Ensiaskelia

Ystäväni, joka luonamme visiteerasi on minun silmissäni kohtuullisen friikki. (Lukijoille tässä välissä tiedoksi, että kyseinen henkilö on toinen blogini lukijoista äitini lisäksi, joten en häntä ihan selän takana friikiksi mollaa.) Friikki hän on siinä mielessä, että hän pitää juoksemisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että hän käy juoksemassa tasaisin väliajoin maratoneja ja nyt on ilmeisesti kiikarissa ultramaratonkin. Matka oli muistaakseni suurinpiirtein 80 kilometriä.

Luonamme ollessaan hän kävi pariinkin otteeseen kipaisemassa "pikaisen pyrähdyksen" eli hän palasi noin tunnin kuluttua posket hehkuen ja innosta puhkuen ovellemme. Samaan aikaan minä datailin ja lojuin sohvalla. Sain kuulla miten upeat maastot meillä täällä on ja miten ihanaa oli juosta alhaalla laaksossa olevaa joenvartta. Sain nähdäkseni kuvia matkan varrelta ja lisäksi vielä intoilua siitä miten hyviä mäkivetoja täällä voi tehdä.

No juu. Vähän tuli lusmu olo. Siksipä päätin tänään kahden päivän masistelun jälkeen, että ei tämä synkistely taida mennä millään muulla ohi kuin omalla ajalla. Omaa aikaa on helppo neuvotella, kun kertoo tekevänsä jotain fiksua. Niinpä dumppasin Minin isän hoitamaan Minin iltatoimet ja laitoin lenkkitossut jalkaan. Ihan en ultramaratoniin kyennyt, mutta "juoksin" eli jolkottelin oman ajallisen postpregnancy ennätykseni: 25 min. Nopeuskaan ei päätä huimannut, sillä tuntinopeudeksi tuli 7,2 km/h. 80 kilometrin ultramaratoniin menisi minulla aikaa vähän päälle 11 tuntia.

Alku se on tämäkin.

Kotimaani ompi Suomi

Yksi parhaista ystävistäni lähti juuri luotamme takaisin Suomeen. Ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana koin haikeutta. Tajusin kaipaavani jotain. Jotain mille en keksi kunnollisia sanoja.

En kaipaa Suomea maana. En sen tylyjä ihmisiä, en sen harmautta ja synkkyyttä. En pimeää syksyä enkä ahdasmielistä kansaa. Silti jokin minua vetää tällä hetkellä Suomeen.

Tuntuu varmasti ihanalta, kun torstaina lentoni saapuu sinne kirpeään syyssäähän. Tuntuu, että tämän minä hallitsen. Tiedän miten nämä ihmiset käyttäytyvät. Tiedän mitä minulta odotetaan. Tiedän, että jos jatkan tervehdysten viljelyä ventovieraille, kuten täällä on tapana, minua pidetään totaalisen hulluna. Minä tiedän mitä minun pitää ja mitä voin tehdä. Minä tiedän enkä arvaa.

Pistäkää sauna lämpiämään. Olen kohta siellä.

Money, money, money

"In my dreams I have a plan, If I got me a wealthy man, 

I wouldn't have to work at all, I'd fool around and have a ball..." -ABBA

Jotkut lukijani ovat ehkä miettineet, että millä rahalla tuollainen äitiyslomalla hengaileva tyyppi oikein ostelee noita sammareita? Millä se maksaa asumisensa? Millä se elää? Eihän sillä ulkomailla voi edes olla mitään tuloja, jos se ei käy töissä.  

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä monta kertaa, mutta joka kerta olen deletoinut kirjoittamani tuotoksen. Olen kuitenkin aiemmin blogissani luvannut aiheesta raapustuksen tehdä, joten tässä tulee. Vastaukseni kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin on: Minin isän rahoilla. (Ja vähän aikaa vielä Kelan vanhempainvapaarahoilla.)

Ylläolevan ABBA:n mainion sanoituksen syvintä olemusta en kuitenkaan pysty allekirjoittamaan. Tämä nykyinen rahallinen tilanteeni ei koskaan ollut tarkoitus eikä päämäärä. Minin isä oli ihan tavallinen opiskelijanretale, kun tapasimme. Yhtäkkiä huomasimme olevamme tilanteessa, jossa joko lähdemme ulkomaille ja hän menee töihin ja minä jään kotiin lapsen kanssa TAI jäämme Suomeen ja minä menen äitiysloman päätyttyä myöskin töihin. Täällä en voi työskennellä, koska aikaisemmalla koulutuksellani ei täältä töitä löydy ja kielitaidon puutteessa tuskin pääsisin edes hanttihommiin. Lisäksi palkkani olisi todennäköisesti niin pieni, että se menisi kokonaisuudessaan Minin päivähoitomaksuihin. Täällä kun ei tunneta sellaista luksusta kuin kunnallinen päivähoito vaan kaikki on yksityistä (lue: kallista).

Päädyimme lähtemään, koska Suomi alkoi tuntua kovin ahdistavalta paikalta elää ja näin saimme vähän seikkailua elämäämme. Minulle tilanne on kokonaan uusi, sillä olen työskennellyt pitkään ja elättänyt itseni. Ensimmäinen työpaikkani oli kahvila-avustajana 14 -vuotiaana, jonka jälkeen olen työskennellyt yhtäjaksoisesti viime syksyyn saakka. Nyt olen tilanteessa, jossa käytän toisen ihmisen rahoja elämiseeni ja sammareideni ostoon. Alussa minulla oli tästä suuri kriisi. En tiennyt miten rahaa pitäisi käyttää ja pitäisikö minun esimerkiksi kysyä lupa, jos haluan ostaa itselleni jotain. Kävimme lopulta Minin isän kanssa huojentavan keskustelun, jossa hän sanoi minulle seuraavat sanat: 

"Käytä sitä rahaa siten, kuin käyttäisit itse tienaamiasi rahoja". 

Miten minä sitten käytin aikoinaan itse tienaamiani rahoja? Tätä minun piti oikein hetki pohtia. Totesin, että olen kohtuullisen vähän kuluttavaa sorttia. Tein alle hieman listaa siitä mihin fyffeä sormistani lipuu:

Voi mennä kuukausia, etten osta mitään muuta kuin ruokaa. Sitten saattaa tulla hetki, jolloin ostan viidet sammarit vain siksi, että en koskaan löydä mitään sopivia housuja ja haluan hamstrata.

Tykkään käydä ulkona syömässä ja kahviloissa, mutta niihinkään en käyttänyt rahaa, kuin sillon jos sitä oli. Entisessä elämässä (ennen lapsivastuuta) kävin paljon kaljalla ystävieni kanssa ja istumassa iltaa. Pidän parin bissen juomista parina iltana viikossa kuitenkin kohtuu halpana harrastuksena. Harrastuksena, joka on jäänyt vahvasti menneeseen (minkäs sille voi, että nuo kaljoittelufrendit jäivät Suomeen...). Nykyisin rahaa palaa enemmän kaikenmaailman lounaisiin, joilla ravaan Minin kanssa, jotta tutustuisin uusiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kampaajat sun muut palvelut ovat aina olleet harvinaista herkkua: viime vuonna taisin käydä kampaajalla kaksi kertaa. Tänä vuonna olen käynyt yhden kerran ja sekin oli eilen. Meikkeihin ja muihin kosmetiikkatuotteisiin minulla ei pala rahaa, koska olen liian laiska meikkaamaan. Pakkelia eksyy naamaan ehkä kerran tai pari kuukaudessa.

Yllättäviä menoja varten minulla on aina ollut rahaa tilillä. Yllättäviä menoja ovat voineet olla esimerkiksi extempore Bolivian tai Kiinan matka tai sitten jokin arkisempi ylläri. Nykyisin yllättäviä menoja eivät ainakaan ole matkat maapallon toiselle puolen. Harmi.

Harrastuksiin... Mihin harrastuksiin? Ei minulla ole ollut aikaa työltä ja opiskelulta harrastaa mitään järkevää moneen vuoteen. Nyt kun minulla olisi aikaa niin sekin on uhrattava pääsykoeluvuille.

Kohtuullisen vähällä rahankulutuksella minua siis saa ylläpidettyä. Lisäksi kun en välitä timanteista tai muusta materiasta niin vaimon ilostuttamisbudjettikin on minimaalinen. Sisustustakaan en harrasta, joten ette koskaan näe tässä blogissa kuvia hienosta kodista. Minut pitää iloisena se, että joku maksaa katon pääni päälle ja leivät pöytään.

Toivon, että tulevaisuudessa tilanne voi hetken olla toisin päin ja minä saan olla se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja voita sen leivän päälle. Sitä odotellessa tilanne on nyt tämä ja olemme molemmat siihen tyytyväisiä.

Kohtaamisia

Tänään kahvilassa ollessani lähdin vaihtamaan Minin vaippaa. Palatessani huomasin, että läheiseen pöytään oli saapunut yksinäinen nainen. Saapuessani nainen nosti katseensa ja katsoi suoraan minuun, jonka jälkeen hänen katseensa siirtyi Miniin. Nainen jähmettyi hetkeksi paikalleen, laski kädessään olevan ruokalistan pöydälle, nousi hitaasti ylös ja poistui ohitseni kahvilasta. En tiedä miksi hän käyttäytyi niin, mutta minulla on aavistus.

Jos voisin, niin soisin tämän minulla olevan onnen kaikille haluaville.